maanantai 14. huhtikuuta 2014

Näen sen mielessäni

Tiimioppiminen tuli työpaikalleni tänä keväänä. Se ilmestyi kuin sade. Pilviä näkyi horisontissa jo muutamien kuukausien ajan työkaverin käydessä tiimimestarikoulutusta, mutta ei niistä pilvistä ikinä tiedä, minne ne kulkevat. Tai sataako niistä mitään.

Sitten tulee kuitenkin se hetki, kun sade alkaa. Ensin se kastelee kaikki vanhat systeemit. Osa niistä ui puroissa jonnekin pois, osa ehkä puhdistuu patinasta ja näyttää parhaat puolensa. Jotkut alkavat lahota ja tuntua käyttökelvottomilta. Ennen kaikkea alkaa kasvaa jotain uutta.

Voisin vaikka vannoa, että meillä töissä kuului iso narahdus, kun työkaveri alkoi toteuttaa tiimioppimista. Se narahdus tuli paikoilleen juuttuneiden vaakakuppien paikan vaihtuessa. Opettajan tärkeä, asiantuntijan, johtajan ja parhaiten osaajan kuppi kiepsahti alaspäin. Opiskelijalle varattu ahdas ja ankea vastaanottajan ja komenneltavan kuppi nousi ylös. Narsk.

Kasvamisessa on se hankala puoli, ettei se kasvava asia ole aina sitä, mitä on toivottu. Ammatillisessa koulutuksessa kasvun suunta ja sisältö on aika tarkkaan määritelty. Tutkinnon perusteista voi lukea, mitä opiskelijan tulee osata ja millä syvyydellä. Kun tiimioppimisprosessissa opiskelijasta tulee aktiivinen toimija, hänen tavoitteensa eivät välttämättä olekaan ihan yhteneväiset opetushallituksen hengentuotteiden kanssa. Miten paljon niitä opetussuunnitelmien tavoitteita voi ja pitää venyttää, jotta tiimioppimisen tiimellyksessä syntyvä osaaminen mahtuisi niihin?

Opettajan rooli on vaivalla rakennettu ja huolella vaalittu. Itsekin olen käyttänyt lukemattomia iltoja etsimällä tietoa ja ottamalla selvää asioista, joita seuraavana päivänä tulisin oppitunneilla tarvitsemaan. Olenkin oppinut hirmu paljon. Opiskelijoista en niinkään tiedä, kai joku niistäkin jotain oppi. Tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta luopua osaajan ja tietäjän roolista. Toisaalta se tuntuu aivan täysin välttämättömältä ja helpottavalta. Oppiminen menee oikeaan osoitteeseen, kun en omi sitä.

Toisaalta on ahdistavaa jäädä tyhjän päälle. Kun tiimioppiminen ujuttautui omalle työpaikalle, en ollutkaan siinä systeemissä enää hyvä. Putosinkin yhtäkkiä noviisiksi ja vähän turhaksi. On aika iso pala nieltäväksi, että voikin itse lähinnä haitata oppimisprosessia. Että tämä on niin herkkä prosessi, ettei osaamattoman kannata sinne ollenkaan mennä sorkkimaan. Ei ehkä kannata tiimioppijoille hirveästi jutellakaan, ettei mene pakka sekaisin. Auton ikkunasta voi kotiin lähtiessä varovaisesti morjenstaa. Kuvittelin etukäteen, että olisin vahvasti mukana tiimioppimisen ensivaiheissa koulullamme, mutta olenkin lähinnä keppihyypiöiden hämääjä (keppihyypiö-termi on sentään tuttu). Se, mitä tapahtuu, tapahtuu ilman minua ja minusta huolimatta.

Olen tiimioppimis-wannabe. Hang-around. Tunnen itseni tyhmäksi ja ehkä vähän sivuutetuksi. Silti täällä nurkassa odottelen omaa hetkeäni. Näen sen jo mielessäni.