keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Maanalainen armeija

"Listen to me very carefully. I shall say this only once." Takavuosien tv-suosikkini Maanalainen armeija iskee jälleen ('Allo 'Allo!) kertoi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaisesta vastarintaliikkeen toiminnasta ranskalaisen pikkukaupungin idyllissä. Osa vastarintaliikkeen jäsenistä oli sarjassa erittäin vakaumuksellisia ja itsensä vakavasti ottavia, toiset kohelsivat mukana vähän olosuhteiden pakosta.

Katsastajankadun saunatilojen salaperäiseen hämyyn kokoontui 10.11.2014 joukko Salpauksen tiimivalmentajia. Osa vasta tiimimestarikoulutuksen alkumetreillä, osa juuri valmistuneita tiimimestareita, jotkut jo aiemmin kouluttautuneita ja tiimivalmentamisen arjen pyörteisiin kadottaneita. Yhteisen tapaamisemme agendana oli keskustella tiimioppimisen ja -valmentamisen merkityksestä yhteisessä koulutusorganisaatiossamme sekä siitä, mikä meidän tiimioppimiseen vihkiytyneiden/vihkiytyvien rooli olisi koulutuksen muutoksessa.

Kovin vaitonaista porukkaa emme me Salpauksen coachit ole ;). Keskustelua vyöryi saunomisen ja iltapalan lomassa. Ihan en esim. muista, mitä muistiin merkitsemäni fraasi "tiimeissä sisäistetään paska" tarkoittikaan. Paloa valmentavaan opettajuuteen kuitenkin riitti keskuudessamme.

Koulutuskeskus Salpaus on määritellyt organisaation uudet arvot yhdessä henkilöstön, opiskelijoiden ja sidosryhmien kanssa. Arvoja ovat:
1. Oppimisen rohkeus
2. Tekemisen ilo
3. Reilu asenne

Näiden lisäksi on lanseerattu tunnuslause: Me muutamme maailmaa.

Nämä kaikki istuvat tiimioppimiseen kuin nenä päähän, totesimme. Tällä hetkellä olemme vielä suurelta osin perinteisen opettajuuden paluloissa mutta suurten muutosten ja haasteiden edessä. Niitä tuovat mukanaan esimerkiksi osaamisperusteisuus ja taloudellinen niukkuus. Yhdessä haluaisimme olla edelläkävijöitä, jotka ajaisivat tiimioppimista opetusuunnitelmiin. Haaveenamme olisi, että koko Salpauksessa olisi tiimioppimisen kulttuuri. Opiskelijoista näkyisi tekemisen ilo ja he asettaisivat itse oppimisen tavoitteet ja keinot.
On sellaisiakin asioita, joita ei tarvitse muuttaa. Esimerkiksi tämä

Ideoimme myös keinoja levittää tiimioppimisen ilosanomaa, jos tällainen leikkimielinen sanamuoto näin joulun alla on sovelias. Tiimioppimista soveltavat voisivat järjestää tutustumistilaisuuksia ja avoimia ovia toimintaansa. Yksi hyvä keino voisi olla myös oppipoikasysteemi tai pariopettajuus - valmentamisesta jo enemmän perillä oleva ottaisi työparikseen kokemattomamman suojatin. TOY -valmennuksissa sovelletaan tiimioppimisen menetelmiä, ja ne voisivat olla eri koulutusaloille tutustumismahdollisuus tällaiseen oppimisen kulttuuriin. Entä tilaustreenit esimerkiksi tiimipalavereihin? Uudistusmieliset yksiköt ja tiimit voisivat tilata palavereihinsa tiimivalmentajan demonstroimaan menetelmää - toimimaan interpersonal trainerina!

Maanalainen armeijamme aikoo kokoontua säännöllisesti ja ajaa käärmeen pyssyyn. Juuri nyt on juuri sopiva aika tiimioppimiselle. Opetuksen vanhat systeemit ja kuviot eivät enää taivu yksilöllisiin oppimispolkuihin ja osaamisperustaisuuteen. Ei tunnu kivalta lähteä kolistelemaan rakenteita, kun ne on aikoinaan luotu hyvällä tarkoituksella ja silloisella parhaalla osaamisella. Maanalaisen tiimioppimisarmeijamme on kenties oltava hieman juonikaskin ennen kuin uusi oppiminen saa mahdollisuuden.

Avoimia kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Onneksi en tykkääkään mistään helposta. Ratkaistaan siis tiimioppimisella kaikki se, mikä sillä ratkaistavissa on. Victor Hugo kuuluu sanoneen: "Mikään ei voi pysäyttää aatetta, jonka aika on tullut."

tiistai 18. marraskuuta 2014

Kuten haluatte

Ei se oppiminen oikein ole lähtenyt lentoon työkaverini kanssa valmentamassamme tiimissä. On ollut hienoja oivalluksia. On tehty NY-yrityksen markkinointia ja kehitelty hienoja tuotteita. Jokin on silti mättänyt, ja aika pahastikin. Tiimiläiset ovat olleet tyytymättömiä,  homma on pudonnut tyhjäkäynnille ja vapaapäiviksi, tyhjän lätisemiseksi. Tyytymättömyys on nostanut rumaa, karvaista päätään. Hieman kapinahenkikin.

Tänään pidimme koko päivän treenit aiheesta oppiminen. Opiskelijoilla oli tosi paljon isoja asioita mielen päällä. Aamupäivä kuitenkin vähän lämmiteltiin aihetta miettien omaa oppimistyyliä, itselle parhaita tapoja oppia, syytä luonto-ohjaajan koulutukseen hakeutumiseen jne. Meistä valmentajista tuntui, että tunnelataus oli suuri ja opiskelijoilla oli tarve saada meidät ymmärtämään, mikä heitä painoi ja huoletti. Se suuri möykky oli kyllä jo aikaisemminkin tullut näkyviin. Kun he eivät tällä hetkellä saa koulutuksesta sitä, mitä ovat siltä toivoneet.

Toki me olimme samaa mieltä. Oppimista ei ole tapahtunut ollenkaan siinä mittakaavassa kuin me valmentajat toivoisimme. Olimme mielestämme luoneet opiskeljoille hulppeat puitteet oppimisen ihmeiden synnyttämiselle. Oma NY-yritys oppimisalustana, kaikki koulun tilat ja välineet käytössä, mahdollisuus teroittaa taidot huippuunsa oikeiden asiakasryhmien kanssa oikeaa rahaa tienaten. Mahdollisuus oppia juuri sitä, mitä kukin haluaa, missä järjestyksessä haluaa, omalla aikataululla. Saa lähteä työssäoppimaan tai yrityksiin benchmarkkaamaan, valmentajat käytössä. Opiskelijoiden mielestä se vain ei ollutkaan yhtään niin siistiä.

Pitkän lounastauon aikana kukin opiskelija mietti viisi osa-aluetta, joita haluaisivat kuluvan vuoden aikana oppia. Ideoita tuli todella paljon. Monipuolisia, tärkeitä aiheita, joita itsekin varmasti toivoisimme heidän oppivan. Edelleenkän en täysin ymmärrä, missä NY-tiimiyritysidea on mennyt kiville. Me olimme vilpittömästi uskoneet toimivamme opiskelijoiden parhaaksi. Se on kyllä ollut tiedossa, ettei yrittäjyys ole mikään suosituin aine. Meistä NY-yrittäjyys on kuitenkin mielekäs ja todentuntuinen tapa oppia yrittäjämäistä toimintaa.

Opiskelijat kokivat, että he haluavat oppia enemmän "kovia" taitoja eikä heitä kiinnosta käyttää koko toista opiskeluvuotta yrittäjyyden opiskeluun. Tosi moni halusi syventää ja kerrata ensimmäisenä vuonna opiskeltuja lajintuntemusta, retkeilytaitoja, erilaisia luontoaktiviteetteja ym. Toivottiin asiantuntevaa, laadukasta opetusta esim. erä- ja selviytymistaidoista. Haluttiin harjoitella alaan liittyviä taitoja keskenään ennen asiakkaiden ottamista kehiin. Haluttiin vaativille retkille ja vaelluksille omalla porukalla. Tai ehkä muiden opiskelijoiden kanssa.

Nämä toiveet ovat perusteltuja ja aitoja. Ymmärrän nyt tiimin lähtökohdat todella paljon paremmin. Toisaalta tunnen piston omassatunnossani. Viime talvi oli poikkeuksellisen vähäluminen ja tämän ryhmän ensimmäinen opiskeluvuosi oli muutenkin hieman erikoinen. Oli opettajavaihdoksia ja -pulaa, osa luontoaktiviteeteistakin jäi kokonaan kokeilematta lumen puutteen vuoksi. Ei siis ole ihme, jos ryhmästä tuntuu oudolta ryhtyä pyörittämään ohjelmapalveluyritystä. Jos omat aktiviteettitaidot ovat kovin kevyet, ryhmillekään ei voi ohjata kuin jotain ihme peltipurkin potkimista. Ei ole kiva myydä sutta ja sekundaa asiakkaille, varsinkaan, jos se ei tunnu edes kääntyvän oppimiseksi.

Jarnon johdatuksella oppimistoiveet putoilivat viideksi teemaksi. Pohdimme vielä iltapäivällä, miten teemoihin käytäisiin konkreettisesti käsiksi. Opiskelijat löysivät hyviä ratkaisuja, esim. yritysvierailut, asiantuntijoiden intensiivijaksot, kokeneempien yrittäjien hyödyntäminen, asiakasryhmillä kokeileminen. Mummolan yläkäytävällä vallitsi suuri huojennuksen ilmapiiri siitä, ettei koko vuoden tarvitse kulua tiimin dialogitilassa jaaritellen ja jahkaillen. Että vuoteen voi kuulua myös muun tyylistä oppimista. Että osaamista saa hankkia lisää ennen kuin on pakko lähteä sitä testaamaan asiakkaiden kanssa.

Treenipäivän päätteeksi juttelimme vielä Jarnon kanssa omista ajatuksistamme. Ei se asiakasryhmien kautta oppiminen ole mikään itsetarkoitus, pääasia että oppimista ja kehitystä tapahtuu siihen suuntaan, joka tiimiläisistä tuntuu mielekkäältä ja tärkeältä. On erittäin hienoa, jos oppiminen jyrähtää käyntiin jättämällä yrityksen asiat vähäksi aikaa hautumaan. On myös kiva ymmärtää, mistä johtui tiimin vastahakoisuus hankkia asiakkaita ja ryhtyä tekemään hommia tosimielessä. Ei se ollutkaan haluttomuutta oppia, vaan haluttomuutta oppia tällä tavalla.

Edelleen silti toivon, että se asiakaskin pääsee mukaan tiimin kuvioihin, mielellään piankin. Selviytymistaitoja on hauska opetella oman mielenkiinnon vuoksi, pitkä vaellus venyttää oman mukavuusalueen rajoja, puukon valmistaminen itse opettaa ymmärtämään tätä luonto-ohjaajan tärkeää työkalua. Luonto-ohjaajan työ on silti asiakaspalveluammatti, jota voi tehdä vain silloin, kun joku on tehdystä työstä valmis maksamaan.

Itselle kaikkein mieluisin tekeminen ei välttämättä ole se, jolla leipänsä päätyy tienaamaan. Esim. kiipeilyä rakastava löytää palkkatyössä itsensä seisomasta varmistusköyden päästä pikkukalliolla eikä liidaamasta huikeita uusia reittejä Olhavalla. Retkeilystä syttyvä ohjaa ehkä koululaisten laavuretkiä eikä Kebnekaisen vaelluksia. Siksi toivoisin, että työn mielekkyys alkaisi löytyä myös siitä elämyksien tuottamisesta asiakkaille. Minustakin lumikenkäily koskemattomalla hangella hämyisessä ikimetsässä on suuri elämys. Kun makaan tampatulla hangella räntäsateessa kaivamassa irti lumen alle kaatuneen kuuseen jumittunutta kolmasluokkalaisen lumikenkää, motivaation on kuitenkin tultava muusta kuin siitä omasta lajisuorituksesta. Työn ilo tuleekin siitä sen kolmasluokkalaisen kiitoksesta ja kiljahduksista, kun hän saa hypätä lumikengillä seuraavaan pehmeään penkkaan.

Mutta hei. Askel kerrallaan. Ensin löydetään se sytyttävä tavoite. Jos tämän tiimin tavoite on saada käsittämättömän hyvät omat taidot, niin hyvä. Seuraavaksi aletaan sitten katsella, miten tästä rakennettaisiin ammatti. Josta maksetaan palkkaa :).



tiistai 4. marraskuuta 2014

Ihoa syvemmällä

Jossain tiimioppimiseen liittyvässä koulutuksessa todettiin tilaisuuden alussa, että paikalle tuli juuri oikea määrä juuri oikeita ihmisiä juuri oikeaan aikaan. Se tuntui vapauttavalta ja lohduttavalta ajatukselta. Monesti sitä sortuu etsimään työn epäonnistumisen syitä jo ennakkoon siitä, kuka työhön osallistuu tai ei osallistu. Tai millä asenteella ne muut tulivat. Tai mitä ne eivät osaa.

Olen muutaman kerran kokenut tiimioppimisen yhteydessä "ihmeen". Heikki Peltola kirjoittaa samasta ilmiöstä kirjassaan Yhdessä - kun minästä kasvaa me. "Lähden siitä, että ihminen on tarkoitettu kokemaan ja tekemään ihmeitä. Jokaisessa kohtaamisessa on ihmeen mahdollisuus. Ryhmä ihmisiä pystyy tuottamaan häikäisevän paljon parempia muutoksia kuin tulee tuottaneeksi."


Yllättävä kohtaaminen

Ihmeellä tarkoitan kokemusta, jossa tiimin jäsenten persoonat ja kyvyt kohtaavat siten, että ryhmän yhteistyön tuloksena syntyy jotain odottamattoman syvällistä, hienoa, uudenlaista tai tärkeää. Kun löytyy ratkaisuja ongelmiin, joita ei kukaan ole edes jaksanut ajatella. Kun syntyy "wow -efekti". Mistä nämä ideat oikein tulivat? Kuka tämän keksi? Miten me ollaan näin syvällisiä, ihania, neroja, luovia?

Pidän siitä, mitä tiimioppiminen ja yhdessä ajattelun taito tekevät ihmisille, siitä, mitä se saa meistä esiin. Olen jopa valmis elämään sen kanssa, ettei tämä ole omaa keksintöäni enkä ole menetelmää kehittänyt. Vaikka olisihan se kiva.

Kun istutaan tiimioppijoiden kanssa dialogiringissä, siinä ei istu myöhästelijöitä, erityisopiskelijoita, päällepäsmäreitä ja vetäytyjiä. Siinä istuu kokonaisia ihmisiä. Yhdessä tekemisessä ja keskustelemisessa ovat mukana tunteet, kokemukset, elämäntilanteet, haaveet ja vaikka kahvihampaan kolotus. Ja kun saa olla mukana koko itsensä ja siitä nousevan osaamisensa voimin, myös yhdessä työskentelyn tulokset voivat olla ihan toista luokkaa kuin vaikka luento-opetuksessa. Silloin tiimioppiminen tuntuu tosi hyvältä.

Mikähän on valmentajan paikka kirkkoveneessä? Alussa varmaan perämiehenä,
mutta kai joku tiimistä senkin paikan ottaa tiimin alkaessa toimia tehokkaasti
Mutta on tässäkin asiassa se "mutta". Entä jos ihmettä ei tapahdukaan? Välillä (esimerkiksi tänään) kohtaaminen on pinnallista. Tuloksia ehkä saadaan, mutta ei synny sitä suurta tunnetta, että yhtäkkiä pääsee toisen ihmisen nahkoihin, näkee pintaa syvemmälle ja kohtaa toisen ajatukset? Hei jos tämä välillä toimii niin järjettömän hienosti, miksei se toimi aina ja kaikilla?

Haluan oppia ymmärtämään, mitä silloin tapahtuu (tai ei tapahdu), kun tiimin noste jää syntymättä. Tai kun sitä syntyy vain hieman tai se tulee piinallisen hitaasti. Miksi ihmisten hienous aukenee itsellekin välillä lahjapaketin lailla, toisinaan taas ei oikein ollenkaan? Tätä mysteeriä kohti taas huomenna.