Rajojen yli

Normaalissa ammatillisessa koulutuksessa on isosti kyse rajojen asettamisesta ja niiden valvonnasta. Kurista, läsnäoloista, korvaamisesta, rangaistuksista, valvontailmoituksista Kelaan. Elämän ja työelämän pelisääntöjen opettelemisesta ja niiden noudattamisesta. Sopimuksista kiinni pitämisestä. Tottelemisesta ja suunnitelmien toteuttamisesta.

Yksi suurimmista kauhistuksen aiheuttajista tiimioppimisessa onkin näennäinen rajattomuus. Varsinkin toisella asteella tuntuu mahdottomalta, että opettajat lakkaisivat pystyttämästä niitä raja-aitoja ja partioimasta niiden ympärillä.

Tiimioppimisen ideana ei ole rajojen asettaminen ja valvominen. Sen ideana on auttaa oppijoita ylittämään omat rajansa.

Kirjassaan Yhtenä - kun minästä kasvaa me Heikki Peltola kuvaa pelivaran käsitettä. Hänen mukaansa ryhmän yhteistyön tuloksiin vaikuttaa se, mitä ihmiset olettavat saavansa ja toisaalta voivansa tehdä. Pelivara on siis alue mahdottoman ja kielletyn välissä. Näiden kahden rajan välissä on alue, jolla kuvittelemme voivamme toimia, jonka sisällä koemme itsellämme olevan valtuuksia vaikuttaa asioihin.

Nauttikaa tästä grafiikan mestarinäytteestä. 

Koulutuksen tarkoitus on lähtökohtaisesti nostaa pelivaran ylärajaa, siis lisätä yksilön valmiuksia ja kykyjä. Onkin outoa, että koulutuksen toteutuksessa on päädytty operoimaan hyvin vahvasti siellä alarajalla. En yhtään epäile, etteikö sille olisi hyvät syynsä. On todettu, että jos koulutukseen tulevat eivät ole itseohjautuvia eivätkä sisäisen motivaation ajamia, on ohjattava ulkoa ja motivoitava sanktioilla. Saadaanpa ainakin minimiosaamisvaatimukset täyttymään. Peltola muistuttaa, että tästä pelivaran alarajasta päättävät muut kuin yksilö itse: esimiehet, asiakkaat, lait, normit, hyvät tavat, ryhmän muut jäsenet. Jos halutaan saavuttaa parempia tuloksia, on laajennettava pelivaraa mahdottoman rajaa nostamalla - kiellettyä aluetta on turha uhmata.

Pelivaran ylärajan vedämme kuitenkin itse, muistuttaa Peltola. Ja yleensä aliarvioimme valtuuksiemme määrän. Olen kokenut tämän lähes jokaisen opettamani opiskelijan kohdalla. Paljon enemmän on niitä, jotka ajattelevat "en voi, en osaa" kuin niitä, jotka yliarvioisivat oman kykynsä. Tänä syksynä olemme ällistelleet valmentamamme tiimin halua etsiä (meidän mielestämme) itse keksittyjä esteitä tekemiselle. Ei voida ottaa yhteyttä asiakkaaseen, koska nettisivut eivät ole vielä kunnossa. Ei voida vielä ohjata, kun omissa taidoissa on vielä joitain puutteita. Ei voida kokeilla, kun ei ole varmuutta onnistumisesta.

Pelivaran rajat ovat kuitenkin molemmissa suunnissa suurimmaksi osin oletuksia. Jollakin on sellainen käsitys, että jokin asia on kiellettyä. Esimerkiksi yksikössämme oli käsitys, etteivät opiskelijat saisi oppilaitoksessamme vakuutussyistä kuljettaa koulun autoja. Joku sitten ryhtyi penkomaan asiaa. Ei sille ollutkaan erityistä estettä. Muutenhan esim. logistiikan alan koulutusta olisi kovin vaikeaa toteuttaa. Tyhmiä esteitä tulee uhmata ja lopettaa vasta sitten, kun joku uskottavasti perustelee, miksi jotakin ei saa tehdä, kehottaa Peltolakin.

Ylärajalla oletukset ovat vielä rajoittavampia. Kun ylärajan etsimiseen ei mitenkään kannusteta, ihmiset kutistuvat käyttämään pientä osaa pelivarastaan, Peltola kuvailee. On hienoa, että olen tänä syksynä saanut nähdä, miten ryhmän tuloksiin vaikuttaa se, miten sen jäsenet käyttävät pelivaraansa. Ei se varovainen kitsastelu suoritusta ainakaan paranna. Eikä itsekään ole helppoa luottaa tiimiläisiin ja siihen kuuluisaan prosessiin. Tekee niin vietävästi mieli kiristää kontrollia silloin, kun tiimiläiset ottavat omasta mielestäni vääränlaisia valtuuksia. Voiko rohkaista toisia kopistelemaan sitä ylärajaa, jos samalla partioi pelivaran alarajaa liipasinherkkänä ammattisotilaana?

Tiimioppimisen pitäisi mielestäni johtaa siihen, että tiimi ja tiimiläiset oppisivat itse vartioimaan sitä pelivaran alarajaa, olemaan menemättä kielletylle alueelle. Se raja pitää vain ensin yhdessä vetää.

Ohjatessani aikoinani 5-6 -vuotiaiden lasten Metsämörri -retkiä, ensimmäisellä retkellä metsään oli tapana yhdessä käydä sallitun liikkumisalueen rajat. Kuljimme lasten kanssa aikuisen turvalliseksi hyväksymän leikkialueen rajat antaen rajapyykeille nimiä: majakuusi, kiipeilykivi, pikkumänty, käkkäräkoivu. Joskus pingotimme yhdessä näkymättömän köyden rajojen merkiksi. Alueen rajojen läpikäyminen ja sopiminen yhdessä auttoi lapsia muistamaan ne ja noudattamaan niitä tutulla retkipaikalla omatoimisesti. Kun vapautta oli sopivasti, rajat hyväksyttiin ja niiden sisällä pysyttiin. Aikuisilta vapautui aikaa leikkimiseen ja löytöretkeilyyn lasten kanssa, kun kieltämisen osuus väheni. Nerokasta. Ehkä tiimioppiminen onkin vähän vanhempien lasten metsämörritoimintaa.

Vapaata leikkiä Metsämörriretkellä (kuva: Oulun Latu)

Tiimioppijoilla rajat eivät ole yhtä konkreettisia kuin kivet ja kannot metsässä. Suoritettavan tutkinnon peruste on varmaan konkreettisin ohjenuora. Oppilaitoksen järjestyssääntö on toinen. Suomen lainsäädäntö kolmas. Muut rajat ovatkin jo venyvämpiä. Osaamisperusteisuuden tulo antaa opiskelijan irtautua esimerkiksi ryhmän yhteisistä lukujärjestyksistä tai jaksotuksista. Tiimin pelisäännöt, jotka koskevat esimerkiksi yhteisten kokoontumisten kunnioittamista täsmällisyydellä, hyvällä valmistautumisella ja aktiivisella osallistumisella ovat tiimin toiminnan kannalta keskeisempiä. Ne on luotava yhdessä.

Ylärajan venyttäminen on vaikeampaa kuin alarajan vetäminen. Metsämörriretkien lapsilla on luontaisesti voimakas halu ja tarve leikkiä. Ja leikkihän on heidän ikäisilleen ominainen tapa oppia. Miten sama oppimisen imu saataisiin ammatilliseen koulutukseen toiselle asteelle? Pelkkä vapauden antaminen ei vaikuttaisi riittävältä keinolta. Mikä seitsemäntoistavuotiaalla suuntaansa etsivällä nuorella korvaisi mielikuvitusleikkien vastustamattoman houkutuksen? Entä millaisia olisivat oppimiseen houkuttelevat seikkailut ammattia vaihtavalle, vähän leipääntyneelle aikuiselle? Ja mitä sitten tapahtui? Siitä kuulette ensi kerralla. Sanottiin Pikku-Kakkosen Piilomaan pikku aasi -jatkokertomuksessakin muinoin :).

Lähiöhuutaja

Suurimpia työhön liittyviä ahdistuksen aiheitani on viime aikoina ollut se, mitä oikeutta meillä on houkutella opiskelijoita opiskelemaan alaa, jolle he eivät mitenkään kaikki työllisty. Onko meillä oikeus käyttää ihmisten elämästä 2-3 vuotta sellaisten puuhien opetteluun, joista ei mahdollisesti sada työuran aikana latin latia heidän tililleen.

Työkaverini Jarno on pitkään käynyt läpi samaa eettistä kriisiä. Hänelle tiimioppiminen on tuonut uutta uskoa siihen, että tähän tarjoamaamme koulutukseen osallistumisesta voi olla jokaiselle suurta hyötyä, johtipa se luonto-ohjaajan uraan tai ei.

Keskustelimme taannoin pitkään siitä, miksi tuntemamme opiskelijat eivät saa itsestään irti kaikkea sitä, mitä me näemme heissä olevan. Jokaisella on omat haasteensa, joiden ratkeaminen mahdollistaisi mielekkäämmän työuran, ehkä elämänkin. Vaikka yhä haluaisin ilman muuta kouluttaa luonto-ohjaajia luonto-ohjaajan koulutukseen tulevista, minua auttaa kun mietin esim. näitä esimerkkejä opiskelijoiden kehittymishaasteista:

1. Lähiöhuutaja. Joskus takavuosina kohtasimme opiskelijan, jolla oli loistavat taidot ja supliikkia vaikka muilla jakaa. Työelämään kiinni pääsemistä haittasi kuitenkin taipumus kiehahtaa ja ryhtyä riitelemään asioista, jotka hyvällä tahdolla olisivat ratkenneet muutenkin. Jarno käytti tästä tyypistä luokitusta "lähiöhuutaja". Hän on kenties raahautunut kouluun viimeisillä voimillaan huokaisten rohtuneilta huuliltaan pyynnön: "Kouluttakaa musta tää lähiöhuutaja ulos!"

2. Suvantouimari. Tällainenkin on joskus tullut vastaan. Suvantouimari on mennyt aina siitä, missä aita on matalin tai kokonaan romahtanut. Kouluun tullessaan hän opettelee haluttomasti teltan pystytystä ja sluibailee aina sivummalla, kun jotain sykähdyttävää olisi tarjolla. Suvantouimarin pyyntö (jota hän ei itsekään tiedä) on ehkä tämä: "Tyrkätkää mut virtaan tästä suvannossa pyörimästä! Näyttäkää ettei se ole vaarallista joutua pois mukavuusalueelta!"

3. Häslä-män. Hän voi olla myös woman. Ihan yhtä hyvin. Luonto on kiva ja ihmisten kanssakin voi olla ihan mukavaa työskennellä. Mistään ei kuitenkaan tule oikein mitään, kun mopo menee rikki ja herätyskellosta on patterit loppu ja en muistanut ettei ole joulu ja tyttö-/poikaystävän kanssa meni säätämiseksi ja muutenkin pitää lähteä röökille. Häslä-mänin on vaikea hallita elämäänsä sen vertaa, että pystyisi oikein koskaan pysähtymään oppimisen ihmettä itseensä imemään. Häslä-män pyytää: "Auttakaa mua saamaan joku ote tästä kaaoksesta. Opettakaa mua johtamaan itseäni!"

Näitä kohdattuja tyyppejä on paljon. Ja aika harvalla se pyyntö/toive koulutukseen tullessaan on se, että opettakaa mulle erilaisten majoitteiden käyttöä ja melatekniikoita.

Terävintä kärkeä

Työpuhelimeni oli kastunut ja olin pyytänyt esimiestäni tilaamaan uuden puhelimen. Konsernissamme on käytäntönä, että puhelimen tarvitsija saa valita sopivan mallin erilaisista (eri hintaisista) puhelin- ja liittymäpaketeista. Esimies määrittää, mistä hintaluokasta.

Tällä kertaa esimies ei muistanut määritellä, mistä paketista saisin puhelimen valita. Minussa heräsi pieni ilo ja ehkä joku pieni paholainenkin. Ajattelin, että ehkäpä tällä kertaa voisin oikeasti valita sellaisen setin, jota minulle osoitetuissa työtehtävissä tarvitsen. Muistissa oli tietysti yhä edellinen kerta, kun yritin yleensä saada nettiliittymää työpuhelimeeni. Perustelin silloin pitkään puhelimessa, mihin sitä käyttäisin. Kuuntelija oli hyväntahtoisen huvittunut, mutta nettiliittymää ei katsottu tarpeelliseksi.

Ehdotin itselleni puhelinta muistaakseni toiseksi kalleimmasta korista. Malli oli samantapainen kuin ne, joita olemme hankkineet annettaviksi opiskelijoille mukaan työssäoppimisjaksoille oppimisen dokumentointia varten. Esimies käveli minut pihalla kiinni. "Kuule, ne sellaiset puhelimet on varattu ihan konsernin terävimmälle kärjelle."

Siitä tulikin mieleeni, että olen tässä lueskellut kirjaa johtamisesta. Kirjassaan "Yhtenä - kun minästä tulee me" (lisää pohdintoja kirjasta tämän blogin Kirjamietteitä -valikossa) Heikki Peltola luettelee, millaiset kokemukset vähentävät toista kohtaan tunnettua kunnioitusta:
1. Mielipidettäni ei kysytä
2. Minuun ei luoteta
3. Minulle valehdellaan
4. Puolestani päätetään
5. Kysymyksiini ei vastata

Sattuuhan näitä. Peltola pohtii johtajien erilaisia tyylejä lähestyä toista ihmistä ja toteaa, että kuunteleva tyyli kunnioittaa toisen näkökantaa ja kohtelee häntä päätöksen osapuolena. Osapuolet etsivät tällöin yhteistä, hyvää ratkaisua. Jyräävällä tyylillä toista lähestyvä taas kuvittelee voittaneensa saatuaan toisen taipumaan tahtonsa taakse. Toisen tahtoon alistuminen voi kuitenkin johtaa tyhmyyksiin ja vaikeuksiin. Ei ainakaan pysyviin tuloksiin tai aitoon sitoutumiseen yhteisiin tavoitteisiin.

Suuressa konsernissa tarvitaan vakiintuneita toimintatapoja ja henkilöstön tasapuolisella kohtelulla on suuri merkitys. On varmaan niin, ettei tässä taloudellisessa tilanteessa mitenkään voi ruveta jakelemaan niitä älypuhelimia tavallisille päätoimisille tuntiopettajille. Mietin silti, miksi minua jäi kalvamaan tuo "vain konsernin terävimmälle kärjelle." Tiedän, ettei se ollut tämän oman lähiesimieheni kanta. Hän vain toimitti konsernin asiaa välikätenä.

(Kuvassa en ole minä. Enkä minä ole
mikään teroitinkaan. Asiakas on.)

Ehkä minua kalvaa tämä: miksi ihmisen asema organisaatiossa määrittää sen, millaiset välineet ja mahdollisuudet hänelle annetaan työnsä tekemiseen hyvin? Miksi pienillä päätöksillä pidetään työntekijää kapeassa rakosessa, josta käsin hän ei voi kovin suuria kuvioita toteuttaa? Kenen etu se on? Ihan sama se minulle loppujen lopuksi on, ohjaanko opiskelijoita mobiilisti työkännykällä vähän hankalammin vai kätevämmin. Minua harmittaa se, ettei sitä työtä pidetä niin tärkeänä, että minua haluttaisiin tukea sen tekemisessä hyvin. Kun kerran haluaisin tehdä sen hyvin. Miksi?

Asiaa voi tietysti katsoa myös toisesta suunnasta. Miten kohtelemme opiskelijoitamme?
1. Mielipidettäni ei kysytä. Koulutus ja mm. oppimisympäristöt on suunniteltu kuulematta oikeasti opiskelijoita.
2. Minuun ei luoteta. Opintojen eteneminen pohjautuu kontrolliin, seurantaan, sanktioihin. Taustaoletuksena on, että jokainen yrittää mennä siitä, missä aita on matalin.
3. Minulle valehdellaan.  Ehkä ei suoranaisesti, mutta paljon jätetään kertomatta.
4. Puolestani päätetään.  Aina on joku, joka osaa valita viisaammin kuin opiskelija itse, esimerkiksi opittavat asiat, niiden järjestyksen ja painotuksen.
5. Kysymyksiini ei vastata. Tai niihin vastataan näennäisesti, kuuntelematta, mitä opiskelija oikeasti kysyy tai tarvitsee. Ei ole mahdollista. Ei ole tarjolla. Meillä ei ole tapana.

Mikseivät koulutus ja oppimisympäristöt ym. rakenteet taivu tukemaan opiskelijan oppimista? Johtuuko tämä osaltaan tavasta, jolla koulutusorganisaatioita on johdettu? Opettajatkin on kutistettu organisaatiokaavion pikkuisiksi lokeroiksi. Tehtävänkuva orjuuttaa ja estää löytämästä mielekkyyttä lokeron ulkopuolelta. Kun valta on rajoitettu, niin on vastuukin. Meistä tulee vaihetyöntekijöitä, ei vision käytäntöönpanijoita. Pikkulokerossa mahtuu toimimaan vain, jos opiskelijoiden liikkumavara on vielä pienempi. TUTKE ja osaamisperusteisuus, olette NIIN tervetulleita.

"Mutta miten lapset oppivat, jos tämä (koulu) ei tunnu vankilalta?" (päivän The Simpsons -jakso, rehtori Skinner)

Miten muka opettajat voisivat onnistua työssään, ellei joku aseta hei edes vähän rajoja?