sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Keppien ytimessä

Luin 90-luvulla tutkimuksen, jossa päiväkotilapset oli otettu mukaan uuden päiväkodin pihan suunnitteluun. He olivat erilaisin osallistavin menetelmin saaneet kertoa toiveensa siitä, millainen pihan pitäisi olla. Mitä he sinne sitten toivoivat? Keppejä. Palataanpa tähän.

Eilen päättyi oma Tiimimestari -taivallukseni. Se huipentui komeasti ryhmäni järjestämään HOPE Myrsky 3 -tiimioppimisen verkostoitumistapahtumaan. Yhtenä pääesiintyjistä olivat valmentamani tiimin Piikipinän tiimiyrittäjät, tai heistä Henna Kostamo, Maria Koskenniemi ja Piia Järvinen. Heidän esityksensä toisen asteen tiimioppimisesta sai kaikessa rehellisyydesssään ja käytännönläheisyydessään valtavan suosion ja oli monelle päivän tärkeintä antia. Minua tultiin esityksen jälkeen onnittelemaan moneen kertaan onnistumisestani tiimioppimisen viemisessä toiselle asteelle. Ihmeteltiin ja ihasteltiin. Että olenpa taitava valmentaja.

Mietin koko päivän ja seuraavatkin, miksi minulle tuli siitä niin kiusaantunut olo. Vaikka olen oikeasti ylpeä siitä, miten hieno kehityskulku meillä on Asikkalassa käynnissä. Ollaanhan sen eteen töitä tehty ja vaivaa nähty. Miksi sitten tuntuu inhottavalta ottaa siitä kehuja vastaan?

Ehkä tässä vaiheessa on reilua kertoa maailmalle menestyksekkään tiimivalmentamiseni salaisuus:
1. Minä en tee paljon mitään
2. Oppijat tekevät melkein kaiken
3. Tämä koskee myös koulutusprosessia

Kohta kolme on ehkä se vallankumouksellisin. Onhan tiimioppimista monessa paikassa toteutettu, hyvällä menestykselläkin. On luotu upeita oppimisympäristöjä, kulttuureja ja prosesseja. Itsekin opin Tiimimestareissa, että valmentajan tehtävät liittyvät juuri näihin. Pitäisi rakentaa puitteita ja prosesseja ja tukea oppimista. Yllätyin siitä, miten omakseen oppijat kuitenkin ottivat tiimioppimisen tuomisen toiselle asteelle. He eivät omista pelkästään oman tiiminsä prosessia ja omia yksilöllisiä prosessejaan, vaan osaltaan myös koko Iloisen oppimisen tivolin ja jopa koko toisen asteen tiimioppimisen. He ovat aidosti kiinnostuneita sen kehittämisestä ja ovat valmiita tekemään kanssani töitä sen luomiseksi. Minun tarvitsee lähinnä olla kieltämättä tai rajoittamatta oppimista ja tekemistä sekä tarkkailla ja reflektoida sitä, mitä siitä seuraa.

Millainen on unelmien amis? Minun haaveissani se ei ole oppijoille valmiiksi rakennettu toimintamalli, jonka sisällä he saavat toimia. Haaveilen oppijoiden kanssa yhdessä rakennetusta "koulusta", joka palvelee sekä heidän että työelämän tarpeita ja jossa oppiminen on heitä syvästi motivoivaa.

Niin ne kepit. Mitä luulisitte, saivatko ne päiväkotilapset päiväkodin, jonka pihassa saa leikkiä kepeillä, noilla viisivuotiaitten monitoimi-fantasiatyökaluilla? Eivät saaneet. Normaaleja leikkitelineitä sinne tuli. Eivät osanneet lapsiraukat haaveilla niistä asioista, joita suunnittelijat olivat ajatelleet ja joita olivat valmiita toteuttamaan.

Voisiko ja uskaltaisiko toisen asteen tiimioppimisen kehittämisen pallon heittää laajemminkin oppijoille? Ettei siitä tulisi meidän setien ja tätien hyvällä tarkoituksella muttei kuitenkaan ihan täydellisellä ymmärryksellä kehittämä melkein-hyvä malli?

lauantai 21. marraskuuta 2015

Hey hey, I saved the world today

"The good thing´s here to stay" laulaa Annie Lennox. Hyräilin joskus viime talvena aina otsikossa mainittua kappaletta kotimatkalla. Sen kummemmin sen sanomaa miettimättä. Pohtiessani omaa motivaatiotani tiimivalmentamiseen se loikkasi tajuntaani jostain takanurkasta : maailman pelastaminen.

Sekös se tässä onkin se voimakas virta kuohuvan pinnan alla, joka näyttää suuntaa ja vie mennessään? Katselin vanhoja lukioaikaisia kuviani ja muistin, miten tärkeältä silloin tuntui suuntautua tärkeään ammattiin. Olin monen vuoden ajan ajatellut eläinlääkärin uraa, mutta jossain vaiheessa kissojen kastroiminen ei enää tuntunutkaan riittävän tärkeältä työltä. Muistan, miltä tuntui saada "kutsumus". Kun kerran olen ihan kohtuullisen noheva ihminen ja pystyn monenlaiseen, on minulla velvollisuus käyttää kykyjäni hyvään. Lukion opinto-ohjaajasta huolimatta löysinkin mielestäni hyvän ratkaisun, ympäristönsuojelun opinnot yliopistossa. Mikäs sen vaikuttavampaa ja yleishyödyllisempää. Sinne päädyin.

Maailmanparantaja
Ympäristönsuojelutieteessä on vain se vika, ettei ympäristö sinänsä piittaa pätkääkään siitä, pelastuuko se. Ei se voi, koska se ei ole elävä. Eikä ole mitään tiettyä ympäristön tilaa, joka olisi jotenkin oikea. Välittääkö järvi siitä, rehevöityykö se? No ei rahtustakaan. Ihmisen näkökulmasta järven virkistyskäyttöarvo voi vähentyä tai vaikkapa lajistomuutokset saattavat tuottaa pettymyksen kalaverkon äärellä. Mutta umpeenkasvanut lintulutakko voi olla jostain näkökulmasta ihan mahtava. Entä sitten ympäristömuutosten vaikutukset ihmislajiin? Inhimillistä kärsimystähän niistä syntyy. Aavikoituminen, kemikalisoituminen, jäteongelmat, köyhyys ja kurjuus.. Kävi ilmi, että ympäristön suojeleminen onkin suurimmaksi osaksi ihmisten suojelemista - luonnon säilyttämistä sellaisena kuin me sen mieluiten haluamme tai ympäristön terveellisyyden ja turvallisuuden tavoittelua. Vaikka ympäristöongelmat ovatkin tukahduttavan hirveitä, hukkasin jossain vaiheessa oman johtolankani ympäristönsuojeluun.

Lumikenkäilykurssi hämeenlinnalaisille opettajille
Perheiden taiteellinen luontoretki Aulangolla
Yliopistosta menin valtionhallinnon harjoitteluun Hämeenlinnaan, jonne oltiin juuri perustamassa luontokoulua. Päädyin ympäristökasvatuksen pariin, kymmeneksi vuodeksi retkeilyttämään lapsiryhmiä luonnossa ja kouluttamaan ammattikasvattajia ympäristö- ja luontokasvattajiksi. Alussa minua vei halu vaikuttaa ympäristön tilaan. Itseltäni salaa ja vähitellen aloin korostaa yhä enemmän luonnossa olon ja luontoyhteyden myönteisiä vaikutuksia niihin ihmisiin, joita sinne vein. Näkökulma keikahti: minulle ei ollutkaan enää tärkeintä se, miten ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä vaan se, miten ympäristö vaikuttaa ihmisiin. Opin samalla olemaan ihmisten kanssa ja tulemaan ulos erakon kuorestani (joka olikin aina ollut paksu ja rapea), kiinnostumaan lapsista ja aikuisistakin. Minussa alkoi versoa ihmisten auttaja, toisten tukija.

Kun Salpauksessa avautui luonto- ja ympäristöalalle tuntiopettajan paikka, hain sitä aika raadollisista syistä. Lyhyempi työmatka, kivat loma-ajat, ehkä helpompi työ. Palkka laski ja iltatyöt romahtivat niskaan, mutta toisaalta työssä sain jotenkin unohtaa maailman pelastamisen ja kouluttaa oppilaita jonnekin epämääräisiin luontomatkailualan työtehtäviin, jossa heidän ei tarvitsisi mitään kovin ihmeellistä edes osata. Työstä sai tehdä itselle miellyttävää - opettajan vapaus sallii sellaiset ratkaisut, joiden kanssa on mukava itsekin elää. Vaikkeivät ne aina olisikaan ihan kirkkainta pedagogiikkaa. Kunhan opiskelijoille oli tarjolla puuhaa ja aikuista seuraa kaikille arkipäiville.

Opettajan työ oli kivaa, mutta kiva ei pidemmän päälle riitä. Ei ainakaan minulle. Minä haluan tehdä työtä, joka on minulle keskeistä elämän sisältöä. Vain sellainen työ on minulle tekemisen arvoista. Ilman sellaista työtä olen onneton, näivetyn, lamaannun, haalistun, tyhmistyn, masennun. Niin alkoi käydä minulle, ihan kivalle ammattikoulun opettajalle. Olin ahdistunut ja tuskastunut siihen, miten tehottomalta ja jotenkin ankealta ammattikoulussa opiskelu opettajan silmin vaikutti, vaikka kuinka leivoin banaanikakkuja ja omenapiirakkaa opiskelijoille ja pipotkin neuloin.

Eivät ne viihtyneet eivätkä kiinnostuneet. Tietysti moni viihtyi ihan hyvin ja ihan hienosti opinnot suoritti, mutta suorittamista se opiskelu nimen omaan oli. Tässä on sinulle kuule kolmen vuoden temppurata, sen kun kikkailet läpi, pääset vapaaksi. Tässä on sinulle kivat oppimateriaalit järjestykseen laitettuna, alapa nieleskellä ja näytössä sitten punnitaan, onko potilaan osaamispaino kivasti noussut tavoitteiden mukaisesti. Minusta alkoi tuntua, etten oikein yhtään tiedä, mitä teen ja ennen kaikkea miksi sitä teen. Kuin olisin juossut labyrintissa, josta ei ulospääsyä ole lainkaan. Enkä edes oikein tietäisi, miksi sinne ulos haluaisin.

Pitää olla valoa. Ja sen pitää olla niin voimakas, että siitä
melkein häikäistyy. Ja niin lämmittävä, ettei kivikossa kompastelu
haittaa
Tiimioppiminen tuli kohdalleni tosi hyvällä hetkellä. En tiedä, olisinko välttämättä enää opettajana, jos en olisi löytänyt tätä tapaa työskennellä. Eikä tässä ole kyse vain pedagogiikasta, vaan myös tavasta kokea oma työ ja elämä merkitykselliseksi, kehittymisen ja kasvun mahdollisuudesta, mielekkyyden löytymisestä. Yksi ensimmäisistä tiimioppimisen vaikutuksista, jonka huomasin itsessäni oli se, että minusta tuli taas fiksu. Olin valunut pitkään sellaista loivaa luiskaa pitkin kohti yhä heikompia ammatillisia suorituksia. Yhtäkkiä alkoi taas tuntua, että minulla on tärkeätä annettavaa. Ja että sen antaminen voi olla innostavaa. Jos pystyn välittämään tällaisen tunteen myös opiskelijoilleni, tämä on kaiken epävarmuuden, tuskan ja taistelun arvoista.

Minusta tuntuu, että olen tiimioppimisen kautta löytänyt opettamisen tai kouluttamisen ytiminen. Se on oppimisprosessin tukeminen. Siihen käytetään perinteisessä opetuksessa hirvittävän paljon energiaa mutta tehdään usein aivan täysin vääriä asioita. Esimerkiksi motivointi unohtuu usein täysin. Sen sijaan erilaisten prosessikaavioiden ja pakkokeinomenettelyjen suunnitteluun käytetään valtavasti aikaa. Luodaan koulutusprosesseja eikä kasvateta oppimisprosesseja. Koulut ovat kuin kammioita, jonne opiskelijat suljetaan ja jossa heitä altistetaan opetukselle ja harjoituksille kunnes oppi lopulta tarttuu heihin. Ehkä.

Itsekin olen tähän syyllistynyt, ja raskaasti. Alkuvuoteni opettajana olin hirveä substanssijuntta. Latasin kaiken tietämäni ja osaamani kovan luokan PowerPoint -esityksiin ja harjoitustehtäviin ja ammuin niillä opiskelijoita. Harmi että tuollaisen visuaalisen "ilotulituksen" (huomaa sarkasmi) voi väistää ihan vaikka torkkumalla. Kun huomasin, ettei oppi tartu, kuvittelin voivani korjata tilanteen ulkokohtaisella näpertelyllä. Katsotaan dokumentti ja syödään samalla popcornia, heh heh, niin voidaan kuvitella, että tämä on jotenkin kiinnostavaa, että me ikään kuin vapaaehtoisesti katsottaisiin tätä. Paistellaan välillä lettuja, että jaksetaan taas sietää luentoja. Väärin, Hanna, niin syvällisesti ja perusteellisesti väärin. Näin se pitäisi tehdä:

1. Etsi tekemisestäsi ydin, tämän kaiken touhuamisen tarkoitus
2. Korjaa se. Se ydin, timantti, merkityksen helmi.

Jos homma (koulutus) ei toimi, on ajanhukkaa hakea syytä tilannetekijöistä (on niinku pimeetä ja väsyttää, dataaminen yöllä on liian kivaa) tai etsiä selityksiä prosessin ulkopuolelta (opiskelija-aines on yhä heikompaa, yhteiskunta on hirmu epävarma ja öö meidän organisaatio on tiätsä niin kankea). Jos homma ei toimi, pitää korjata sen tiukka ydin. Tässä tapauksessa korjata se oppimisprosessi. Kun ydin toimii, se luo ympärilleen sellaisen voimakentän, ettei sivuseikoilla ole hirveästi merkitystä. Jos oppiminen on se, missä on imua ja joka luo ympärilleen leiskuvaa intoa, sen yhteydessä pystytään sietämään aika paljon kaikenlaista ei-niin-kivaa. Ja tämä on sitä, mitä minä haluan tehdä. Siitä tulee se minun työni mielekkyys.

Minä haluan pelastaa maailman tekemällä ammatillisesta koulutuksesta mielekästä ja vaikuttavaa. Samalla haluan auttaa siihen koulutukseen osallistuvia pelastamaan itsensä oppimalla johtamaan itseänsä ja kehittymällä uteliaiksi, aktiivisiksi oppijoiksi, joille mikä tahansa on mahdollista. Ja niillä banaanikakuilla pelastan sitten yksittäisiä päiviä. Piste.









keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valmentajan muotokuva

Olen tässä katsonut peiliin. En sellaiseen tavalliseen. Eipä se enää anna kovin paljon uutta informaatiota "aikuisnäön" pehmentäessä omia piirteitä peilikuvassa. Tällä kertaa peilinäni ovat toimineet opetukseni uhrit, siis entiset ja nykyiset opiskelijani.

Valmistelen valmentajan karaktääri -tuotostani viimeistä Tiimimestari -valmennuskertaa varten. Halusin nähdä selvemmin muutoksen, jonka tiimivalmentaminen on omaan työtapaani ja kenties jopa persoonallisuuteeni tuonut. Siksi pyysin muutamia opiskelijoita kertomaan minulle tekstin tai videoleikkeen avulla, millainen opettaja tai valmentaja olen/olen ollut.

Opettaja Salminen lempiaiheensa mustikanvarvun parissa
Prosessi on herättänyt minussa tosi ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan lukemani kirja Toinen tapa käydä koulua (ks. Kirjamietteitä) ravisteli lujasti käsityksiäni opettajuudesta. On ollut pakko miettiä, miksi toimin siten kuin toimin tai olen toiminut. Mikä minua motivoi, mitkä asiat tässä työssä palkitsevat minua ja kuka tekemistäni ratkaisuista hyötyy?

Olen jo aiemmin pohtinut paljon opettajan työn kiehtovuutta. Moniin muihin töihin verrattuna erittäin vapaat kädet oman työn suunnittelemiseen ja toteuttamiseen. Mahdollisuus olla esillä, huomion keskipisteenä. Jatkuva oma oppiminen ja kehittyminen. Asetelma, jossa opettaja on lähtökohtaisesti aina vahvoilla - osaavampi, tietävämpi, hallitsevampi, organisaation tukema (mahdollisuus päteä). Ihailu ja esikuvana oleminen, jos työnsä tekee hyvin. Mahdollisuus tehdä hyvää vaikuttaessaan "nuoriin mieliin". Hauska käytännönläheisyys - kivat maastopäivät vesuri kädessä tai kajakissa.

Valmentajaksi muuntuessani työ muuttui aika ratkaisevasti. Etenkin se opiskelijoiden edessä päteminen ja esiintyminen väheni murto-osaan. Lisäksi tätä menetelmää käytettäessä on ollut pakko irrottautua substanssista - kiskaista saappaat irti savesta ja laittaa ne hyllyyn. Omat kivat ideat saa ajatella päässään läpi, mutta niitä ei enää voi jyrätä läpi opiskelijoiden toteutettaviksi. Olen luopunut paljosta sellaisesta, mistä olen ennen nauttinut. Toisaalta esimerkiksi oman oppimisen ja kehittymisen, valmentajana kasvamisen maailma on avartunut valtavasti. Oma työ on toisaalta tullut vaikeammin mitattavaksi ja osin näkymättömäksi. Valmentaja työskentelee suurelta osin kulissien takana, hän on ennemminkin ohjaaja kuin show´n tähti. Työni ei enää rakennu "oman lahjakkuuteni esittelyn varaan", kuten yhtä opettajuuden mallia sattuvasti Toinen tapa käydä koulua -teoksessa kuvataan.

Muinainen oppitunti. Minä keksin tehtävät. 
Opettajan rooli on täytynyt pudottaa yltään. Ammattiroolin taakse piiloutuminen ei valmentajana ole yhtä helppoa. Omien ratkaisujensa kanssa pitää pystyä elämään, kun ei voi asettua normiorjaksi. Kun olemme rakentaneet aivan uudenlaisen oppimisprosessin, vanhoja sääntöjä tai toimintatapoja ei juuri ole. Ei ole mitään "meillä on aina tehty näin". Samoin valtaan ja vastuuseen liittyviä rajoja on rikottu. Olen luopunut suuresta osasta "valtaani" tai jakanut sitä, esim. oikeudestani päättää oppituntien sisällöt ja toteutustapa (oikeastaan luopunut koko oppitunneista), vallasta päättää, missä opiskelijat milloinkin ovat ja mitä he tekevät, avainten herruudesta, välineiden ja varusteiden ylipäällikkyydestä. Joskus jopa huomaan, että läppärini on poissa ollessani otettu haltuun ja joudun odottamaan vuoroani.

Toisaalta olen saanut luopua myös suuresta osasta vastuuta. Ei ole minun syyni, jos joku ei opi tiettyä asiaa. Tuen, autan ja kannustan, mutta vastuu oppimisesta on oppijalla. En ole myöskään vastuussa esimerkiksi oppijoiden tiimiyrityksen epäonnistumisista (vaikkapa huonosti suunniteltu ohjelma tai epäonnistunut saunan lämmitys). He vastaavat siitä itse asiakkaan edessä. Paljon noloutta, parhain päin selittelyä ja kärvistelyä on jäänyt tästä syystä työstäni pois. Oppijoiden asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani. Oppijat ovat minun asiakkaitani.

Pitää olla aika nöyrä ja herkkä, etsiä vaiston ja parhaan tietonsa varassa ratkaisuja, edes väliaikaisia. Usein joutuu pudottautumaan toisten (esim. opiskelijoiden ja kollegoiden) hyväntahtoisuuden varaan: minulla ei ole tähän ratkaisua, voitteko rakentaa sen kanssani?

Onnellinen hetki valmistuneen opiskelijan ja omenankukkien parissa
On ollut aika raadollista ottaa vastaan opiskelijoideni palautetta ja peilata sitä omia käsityksiäni vasten. Miten voikin olla niin, että todella myönteinen palaute saa minut tuntemaan itseni aivan surkeaksi esitykseksi? Ainoa selitys, jonka keksin, on että olen tehnyt osittain vääriä asioita onnistuneesti. Tai ainakin vääristä syistä. Toki parhaalla mahdollisella ymmärryksellä silloin aikoinaan.

Erityisesti yhden opiskelijan palautteessa oli kohta, joka osui syvälle: "Ainaki meijän luokan kohdalla välillä auktoriteetti saattoi vähän "lipsua" liiallisen kaveeraamisen takia." Melkein kaikki muutkin tähän mennessä vastanneet mainitsivat sen, etten ole ollut pelkkä opettaja vaan myös kaveri. Toinen tapa käydä koulua -kirjassa pohdittiin opettajuuteen usein liittyvää narsismia ja tarvetta olla esillä. Esillä olon tarpeen olen jo tunnistanut ja osannut siitä aika pitkälti luopua, mutta tämä "kaikkien kaveri" -syndrooma! Kuulkaa tässä ollaan nyt isojen asioiden äärellä. En ole siviilissä mikään erityinen ihmissuhdemestari. Ehkä löysinkin opettajan maailmasta mahdollisuuden saada itselleni helppoja, tilapäisiä ihmissuhteita, "kavereita", joiden on pakko olla kanssani monta tuntia päivässä parin vuoden ajan! Ja kuittasin siitä vielä palkkaa.

Vaikka olen ajatellut läheisten välien muodostamisen olennaiseksi osaksi omaa tapaani olla vuorovaikutuksessa oppijoiden kanssa (ja hei tietysti mestarilliseksi nuorten maailmaan eläytymiseksi), ehkä etsin sillä (tiedostamattomasti) tosielämän "tykkääjiä". On hirveän ihanaa olla tykätty. Saattaa kuitenkin olla, että olen tehnyt sillä kaveeraamisella joillekin karhunpalveluksen, kun en ole pystynyt samalla olemaan sopivalla tavalla tinkimätön. Vähän helpottaa se, että tiedän olleeni arvioijana tiukempi kuin opettajana. Esim. näyttöjä arvioidessani olen mielestäni oikeasti verrannut opiskelijoiden osaamista tutkinnon perusteen osaamistavoitteisiin eikä pärstäkertoimella ole paljon vaikutusta ollut. Mutta olisiko heistä tullut parempia osaajia, jos en olisi ihan niin paljon heittänyt läppää ja ymmärtänyt ja hyysännyt?

Olen perustellut kaveeraamista itselleni mm. sillä, että läheisten, luottamuksellisten välien luominen olisi edellytys hyvälle ohjaamiselle. Huumori ja hauskanpito taas on tarkoitettu myös motivaation lisäämiseksi ja oppimisen imun luomiseksi. Mutta tunnustan, myös itseni viihdyttämiseksi ja esiintymisen tarpeen tyydyttämiseksi. On se silti niinkin, että pääsemällä lähelle opiskelijoita olen monesti päässyt kuulemaan niitä isoja juttuja, joiden kanssa he päivittäin painivat ja jotka ovat monesti vaikeuttaneet opiskeluakin kovasti. On ollut helpompi auttaa ja tukea, kun ymmärtää. Minusta on myös luonnollista, että ihmisten kanssa työskennellessään törmää välillä ihmisiin, jotka jäävät osaksi omaa elämää opettaja-oppilas -suhteen päätyttyäkin. Olen tavannut tässä työssäni upeita tyyppejä - olen löytänyt tätä kautta jotkut nykyisistä suosikki-ihmisistäni. Ei kai se nyt niin väärin ole. Eihän?

Valmentajana minun pitäisi kuitenkin olla entistä enemmän ammattiauttajan roolissa. Empaattinen, jokaisen yksilönä huomioiva, kannustava, innostava, aito ja helposti lähestyttävä sekä välittävä haluan olla edelleen. Mutta oppisinpa loitontamaan itseäni vieläkin enemmän. Olen jo tullut pois substanssin ja oppijan välistä. Pääsisinpä vielä pois oppijan ja tiimin välistä.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Miten opettaja voi lopettaa opettamisen!?

Tämän blogitekstin on kirjoittanut valmentamani tiimin ihana tiimiyrittäjä Maria Koskenniemi. <3

*******************************************************************************

Kouluun tullessani opiskelu oli aivan erilaista, kuin nyt juuri tällä hetkellä, tiimioppiminen oli minulle ja koko luokalleni tuntematon opiskelumuoto. Alussa opiskeltiin normaalisti ammattikoulun tavoin. Jokaisella on varmaan jonkinlainen kuva siitä miten ammattikouluissa opiskellaan. Elikkä tuolloin ensimmäinen reilu puolivuotta meni opettajan selostamilla powerpoint tunneilla ja opettajan johtamilla tunneilla. Niinkuin luonto-ohjaajan opiskeluun kuuluu vahvasti luonnonoppi, käytiin retkillä harjoittelemassa ja luonnossa miettimässä asioita. Mutta kaikki nuo oli opettajista lähtöisin, todella todella harvoin opiskelijalähtöisiä.


Tylsä powerpoint tunti, jolloin ei mitään oppinut!

Toisen vuosiluokan muutama opiskelija halusi järjestää retken, jotta saisi vaelluksen ohjaamisen tutkinnonosan suoritettua loppuun. Tuo oli ensimmäisiä oppilaslähtöisiä retkiä muille opiskeloille oppimista varten. Kynttilänvalossa opettajamme Jarno keksi klubit, jotka olisivat oppilas vetoisia. Vähän aikaa tuosta retkestä tuli erilaisia klubeja, joita opiskelijat perustivat. Ja ihmeellisin asia mitä olen kuullut opettajan suusta oli "Pääsemme tiimioppimiseen, kun opettajat lopettaa opettamisen." Siitä se alkoi, tiimioppiminen ja ensimmäinen tiimi oli syntynyt, meidän 10 henkilön luokkatiimi.

Tässä opetan muille tiimiläisilleni pikkujousen tekoa.

Ensimmäisen vuoden loppupuolella tiimioppiminen tuntui oudolta ja eriskummalliselta oppimismuodolta. Opettaja eli nykypäivänä valmentaja ei enään opettanutkaan ja kertonut vastauksia kun ei jaksanut enään odottaa, kun opiskelija ratkoo asian itse. Opettaja ainoastaan valmensi meitä. Meillä oli ongelmia ja paljon kysymyksiä, miten ihmeessä näin voi oppia, miten saamme kaiken tarvitsevamme opin, miten pääsemme eteenpäin esteistä... Tällöin yhdessä pohdittiin, ja jos keneltäkään ei löytynyt ratkaisuja, valmentaja astui kehiin ja auttoi taas eteenpäin kertomalla vaihtoehtoisia ratkaisumenetelmiä. Tätä myötä tulimme myös toisillemme läheisimmiksi ja opimme toisiltamme hirmuisesti.
Valmentajan yksi ongelman ratkaisu keino!

Kesälomalta palattuamme alkoi tämä hurja toinen vuosi, joka on ollut mahtava. On ollut huippu hetkiä ja vastoinkäymisiä, mutta tiiminä olemme kaikista selvinnyt. On tullut hurja määrä oppia ja kertausta myös vanhoista tutuista asioista. Tiiminä yhdessä olemme perustaneet NY-yrityksen  kaikkineen valmentajamme Hannan kanssa. Tämä vuosi meneekin Piikipinä NY:n parissa. Viikko menee pääosin asiakkaiden kanssa, keikkojen valmistelussa, pienten ja suurten asioiden työstämisessä, sekä treeneissä. Itse olen järjestänyt muutaman keikan ja ollut muutamalla keikalla mukana. Tässä muutamia keikoista lyhykäisesti. Syyslomalla järjestetty Hollantilaiskeikka, jossa oli 13 asiakasta. Heille järjestimme ruokailun kodalla, saunomista ja uimista, kirkkoveneilyä ja oleskelua. Pyysimme asiakkaalta jonkin summan ja laskutimme sen. Rahan keräämme yhteiselle tilillemme ja loppu vuonna jaamme saamamme rahat. Toinen mikä oli oli todella merkittävä minulle sekä asiakkailleni eli tiimivalmentajiksi opiskeleville opettajille, valmennuspäivä Varkaudessa. Suunnittelimme ja toteutimme tiimiläiseni kanssa valmennuspäivän opettajille. Opettajat sai myös opiskelijan näkökulman. Opettajat oppivat opiskelijoilta ja toisinpäin. Siinä muutamia keikkoja ja lopuksi vielä valmentajastamme Hannasta.

Hyvän ruuan parissa vierailu/tutustumiskäynti!!


Hanna on loisto esimerkki tiimivalmentajasta. Upea persoonallinen, pitää jokaisesta yksilöinä huolta. Hän osa meidän tiimiämme!



sunnuntai 4. lokakuuta 2015

But WHY?

Tiimimestari-valmennukseni on viimeistä kertaa vaille valmis. Tehtävänä ennen marraskuun lopun lähijaksoa on oman valmentajan karaktäärin pohdiskelu ja jalostaminen.

Näinkö minullekin käy?
Valmennuksen päättyminen herättää vähän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta tuntuu, että tämän ryhmämme yhteinen taival alkaa olla valmis. Toisaalta valmennus on luonut sopivaa jännitettä oman työn kehittämiselle - aina on tullut uusia näkökulmia ja tiimioppimisen venyttämistä yhä uusille soveltamisalueille. Olen todella onnellinen siitä, että tiimioppiminen on jo ehtinyt viedä minut mennessään ja saan toteuttaa sitä päivittäisessä työssäni. Vaara joutua "jäätyneeksi" tiimimestariksi on siis pienehkö. Mutta miten välttyä jäämästä junnaamaan paikoilleen? Miten taata uusien ideoiden ja näkökulmien tasainen virta?

Tiimimestareissa opitaan, miten tiimioppiminen toimii. Lähijaksoilla teoriaa on hyvin vähän. Ne on pyhitetty lähinnä menetelmän sovittelemiseen omalle kohdalle ja omalle tiimimestari-ryhmälle. Teoriakin välähtelee taustalla, monesti aforismimaisten tiivistelmien muodossa. Käytännön kokemukset lähijaksoilla synnyttävät oivalluksia ja uskoa menetelmään. Lähijaksojen välillä kukin teoretisoi ja pohdiskelee aihetta omantuntonsa mukaan lukien itse valitsemiaan kirjoja kulloinkin työn alla olevasta teemasta. Joko syvällisesti tai kevyemmin.

Itse olen taipaleeni aikana lukenut monia hyviä, ajatuksia ja tekojakin herätelleitä kirjoja. Myös joitakin vähän mitäänsanomattomia. Omalla kohdallani työssä tehdyillä käytännön kokeiluilla on ollut kirjoja paljon suurempi merkitys innostumiselle ja uskaltamiselle. Nyt kun homma toimii hienosti käytännössä, on aika ryhtyä pohtimaan tiimioppimisen teoreettista taustaa. Sattumalta tartuin juuri sopivaan teokseen. Nikkolan, Rautiaisen ja Räihän Toinen tapa käydä koulua - kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa kertoo tikkuisella kapulakielellä Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa kehitetystä integraatiokoulutuksesta pohtien samalla esim. opettajuuden lähtökohtia ja teoreettisia perusteita.

Ollessani parhaillaan miettimässä oman valmentajuuteni rakennuspalikoita törmäsin esim. kohtaan, jossa kirjoittajat pohtivat opettajankoulutuksen vaikutusta koulutettavien asenteisiin. Heidän referoimiensa tutkimusten mukaan kasvatustieteen opiskelijat ovat yleensä enemmän didaktisia osaajia kuin pedagogisia ymmärtäjiä. Opettajan työ nähdään käsityöammattina, sarjana didaktisia ratkaisuja, enemmän prosessin hallintana ja didaktisten kikkojen osaamisena kuin pedagogisen teorian ymmärtämisenä. Tuli mieleen tiimioppiminen, jota ainakin itse olen lähtenyt ensin toteuttamaan, sitten vasta ymmärtämään. Jos sittenkään :). Tiedän suurin piirtein, miten tämä tehdään. Haluan myös ymmärtää, miksi.

Opiskelijat kokevat kirjoittajien mukaan opettajan "persoonan" merkittäväksi työvälineeksi eivätkä ole kovin kiinnostuneita tarkastelemaan siitä nousevia valintojaan teoreettisesti. Opettajankoulutuksessakin ihannoidaan helposti persoonallista opetustyyliä, ainutlaatuisuutta ja luovuutta. Opettajaksi opiskelevat uskovat, että opettajan tulee "olla oma itsensä" sekä toimia tahtonsa ja uskomustensa mukaisesti. Näin syntyy helposti käsitys hieman mystifioituneesta "opettajapersoonasta", jonka vaarana on, että opettaja toimiikin narsististen motiivien ajamana eikä oppijan hyötyä tavoitellen. Toimitaanko sattumanvaraisen intuition ja oman edun (esim. vapauden) tavoittelun ohjaamina vai opiskelutilanteen ja opiskelijan syvällisen ymmärtämisen perusteella?

Tämänkö vuoksi opettaminen tökkii?

Omien kokemusteni mukaan tiimioppiminen on mystinen, innostava mutta vaikeasti hallittava prosessi, jossa valmentajan on osattava sovittaa interventionsa valmentamansa tiimin mukaan. Omaa valmentajan karaktääriäni miettiessäni olenkin pohtinut, miten pitkälle tätä valmennustyötä kannattaa rakentaa sen varaan, että "mä nyt vaan oon tämmönen"? Miten suuri osa karaktääristä on pysyvämpää persoonallisuutta, mikä taas määrätietoista valmennusotteen muokkaamista ja pyrkimyksiä toimia tietyllä tavalla? Siis mikä on "tällaisena-olemisen" ja "tuollaiseksi-pyrkimisen" välinen tasapaino? Olen itsekin nielaissut usein toistellun "totuuden": opettajan tärkein työväline on oma persoona. Ja etenkin valmentajan. Mutta ei kai se voi kaikki kaikessa olla? Kai valmentajan työn on oltava tarkoitushakuista, tavoitteellista, määrätietoista ja etenevää? Samalla kun se on hetkessä elävää ja tilanteisiin reagoivaa. Jos persoonallisuuteeni kuuluukin suunnitelmien rakastaminen ja improvisoinnin vaikeus, kai se olisi henkistä laiskuutta ja narsismia jäädä niiden taakse lymyilemään. "En mä tiättekste nyt voi käsitellä tätä juttua nyt kun olin suunnitellut toista, mä vaan oon tämmönen."

Valmentamani tiimi oli tämän viikon toisissa treeneissä valmistellut minulle yllätyksen. He pitivät check in -kierroksen aiheesta "positiivisia ajatuksia Hannasta". Kuumottavaa, mutta ihanaa kuultavaa. Jokainen sanoi minusta jotain positiivista. Oli kiehtovaa kuulla, millaiset asiat kullekin olivat jääneet päällimmäisiksi mieleen. Joku kehui välittämistä ja huolenpitoa. Toinen tavoitettavuutta. Joku sitä, että olen välillä hölmö. Joku sanoi, etten koskaan antaisi tiimin lannistua, vaan veisin sitä eteenpäin valmentajan otteella. Joku oli kokenut hyviä, uusia näkökulmia ja innostusta tarjoavia keskusteluja kanssani. Joku oli tykännyt huumorista ja heittämistäni hölmöistä haasteista (tarjosin satasen, jos eskimokäännös nousee ekalla yrittämällä ym.). Joku kehui sitä, että otan heidät yksilöinä huomioon ja olen jokaisesta kiinnostunut.

Sydäntä lämmittäviä ja voimaa antavia asioita. Osa asioita, joihin olen todella paljon opettajana ja valmentajana panostanut, toiset sellaisia omankin viihtymisen vuoksi tapahtuneita asioita. Olen todella otettu siitä, että he halusivat kertoa näistä minulle. On kuin olisin ampunut vuosia vaistojousella pimeyteen ja nyt minulle olisi näytetty maalitaulun osumat.

Mutta MIKSI teen esimerkiksi näitä opiskelijoiden esiin tuomia asioita? Ovatko ne tietoisia valintoja, osa pyrkimistä tavoitteisiini tiimivalmentajana? Ryhtyessäni muokkaamaan omaa työtäni opettamisesta valmentamisen suuntaan surin jonkin aikaa opettajan työn hauskoista puolista luopumista. Esimerkiksi se esillä ja keskipisteenä oleminen oli aika mukavaa. Läpänheitto ja omien kokemusten kertominen. Oi niitä aikoja. Nykyisin minun pitää olla paljon tarkempi sen suhteen, mihin oppijoiden aikaa kulutan. Ainakin treeneissä. Kun otan tilaa ja puheenvuoron, sen pitää edistää käsiteltävänä olevaa asiaa ja tiimin kehitystä/oppimista. Omat "feelgood" -höpinät ja avautumiset on osattava rajata muihin tilanteisiin.

Toisaalta osa päivittäisistä teoistani liittyy yhä enemmän opettajamaiseen työtapaan, jota pyrin jättämään taakseni. Osaanko olla valmentajan roolissa vai olenko epämääräinen team leader - opettaja -hybridi? Jonkinlainen tiimin kouluavustaja? Minusta tuntuu, että tässä voi olla vielä monta kipeää valintaa tehtävänä ennen kuin pystyn tukemaan tiimin onnistumista maksimaalisesti oman mukavuudenhaluni ja pätemisen tarpeeni ylittäen. Jos esimerkiksi tiimistä etääntyminen, huolenpidon ja hyysäämisen kääntäminen pienemmälle hyödyttää pidemmällä tähtäimellä tiimiä, onko minusta siihen?

Siitäkin huolimatta väitän, että valmentajan työ päihittää mielekkyydessään opettajan työn ainaskin sata-nolla.




torstai 1. lokakuuta 2015

Valmentajan työviikko

Tiimioppimisen myötä opiskelijat muuntautuvat vähitellen tiimiyrittäjäksi ja opiskelu muuttuu luennoilla istumisesta ja harjoitustöistä oikeiden töiden tekemiseksi tiimiyrityksessä. Samalla muuttuu opettajankin työnkuva. Valmentajan työviikko on hyvin erilainen kuin opettajan. 

Suurimpana erona on tietysti opetuksesta luopuminen. Tällä hetkellä opetan vain ensimmäisen vuoden opiskelijoita, nyt sattumalta heitäkin vain yhtenä päivänä viikossa. Opettaminen tuntuu vaikealta eikä kovin sytyttävältä. Jotenkin on vaikeaa olla sekä opettaja että valmentaja. Kun valmentaminen tuntuu niin mielekkäältä ja palkitsevalta, on hankalaa ja vähän vastenmielistäkin ottaa välillä opettajan rooli. Ehkä se jää jossakin vaiheessa kokonaan taakse. 

Toinen suuri ero on "rintamaetenemisestä" luopuminen. Tiimioppimisessa jokainen opiskelija etenee ihan oikeasti omassa tahdissaan, jonka vuoksi juuri kukaan ei ole ikinä minkään asian kanssa ihan samassa vaiheessa kuin toinen. Se edellyttää valmentajalta suurta halua ja kykyä joustaa. Saa olla hidas tai nopea, edetä pienin askelin tai mailin mittaisin loikin. Valmentaja auttaa sopivien oppimisen pelipaikkojen etsimisessä ja tukee prosessia. Tiimi tuottaa mahdollisuuksia oppia ja reflektoida sekä kehittyä työssään. Arjessa se tarkoittaa rinnalla kulkemista, hiljaisella äänellä mutistujen kysymysten kuulemista ja vastausten etsimistä yhdessä oppijan kanssa, tilanteiden tulkitsemista ja puuttumista tai puuttumatta jättämistä, ajatusten heittelyä ilmaan, ohjauskeskusteluja suunnitellusti ja hetken mielijohteesta. Ajan antamista. Tiimistä huolehtimista. Kahvin keittämistä. Huolten kuuntelemista. Venymistä. Joskus tekemisen puutteessa kärvistelyä. Joskus kiireen huisketta. 


Kondiittorien valmistamia herkkuja
Köysiankkurin tekoa kalliolla


Tässä yhden työviikkoni kuvaus. 

Maanantaina aamulla puoli yhdeksäksi Asikkalaan. Aamukahvit, joilla yhdessä käytiin kolmen alan opiskelijoiden ja opettajien kanssa läpi luonto-ymppä-kalatiimin viikko-ohjelma. Oppijat olivat leiponeet herkkuja tarjolle. Kahvien jälkeen auttelin retkelle lähteviä ykkösiä viimeisten varusteiden pakkaamisessa ja etsimisessä. Puoli kymmenen aikaan yläkertaan tiimini luo, jossa check in ja viikko-ohjelman suunnittelua. Hiukan ohjausta keikkojen ja tuotteiden  suunnittelussa. Ennen lounasta kuskiksi, retkelle lähtevien kuljetus Pulkkilanharjulle. Lounas. Lounaan jälkeen treenit omalle tiimille. Aiheena viimeaikaisten keikkojen purku ja tiimiyrityksen turvallisuusasiat. Treenit ohi klo 15. Juoksevia asioita, kotiinlähtö klo 15:30. Illalla sohvalla blogin ylläpitoa ja melontaretken suunnittelua mesessä oppijoiden kanssa.

Tiistaina aamulla koululle puoli ysiksi. Suoraan oppijoiden luo. Ohjausta käytännön asioissa, esim. tiimioppimista esittelemään lähdössä oleville oppijoille ja geokätkörataa suunnittelevalle. Pari tuntia yhden oppijan osaamisen tunnistamista tvt-taidoissa. Lounas. Yöretkeläisten nouto Pulkkilanharjulta ja retkikuulumisten kuuntelu. Sieninäytteiden tunnistamista. Tvt-homma loppuun. Taas usean oppijan ohjausta nopeissa asioissa. Erään oppijan henkilökohtainen ohjaus oppimispolusta ja sen tavoitteista sekä tulevista näytöistä. Toisen ohjaamista työssäoppimisasioissa. Kotia kohti noin klo 15. Illalla keskiviikon opetuksen suunnittelu ja valmistelu.

Keskiviikkona luonnontuntemusta ykkösille aamusta alkaen. Oppijoiden kasviesityksiä. Sienten tunnistaminen ja erilaisten tuntomerkkien hyödyntäminen. Tauolla opiskelijan ohjaus tutkinnon perusteiden sisällöstä ja hänen opintopolustaan. Sieniretken välineiden kerääminen. Lounas. Varattujen autojen etsiminen ja toisten hankkiminen tilalle. Ajomatka Evolle "varmaan" sienipaikkaan. Sienestyksen ohjaamista. Niukan saaliin ihmettelyä ja tunnistamista. Toiseen paikkaan siirtyminen. Sienistä tyhjäksi toteaminen. Pökkelökäävän ja lahottajasienten esitteleminen. Ajomatka koululle ja autojen palautus. Oman tiimin kuulumisten tarkistaminen. Kotia kohti 15:15. Kotimatkalla autossa oppijoiden ohjausta mm. työssäoppimisasioissa. Illalla kotona työhön liittyviä some-päivityksiä ja poissaolleiden oppijoiden kanssa asioimista.

Torstaina töihin puoli yhdeksäksi. Aamupäivällä opiskelijoiden ohjausta juoksevissa asioissa, iltapäivän treenien valmistelua. Avainten lainaamista, autovarausten tekoa, työssäoppimissopimuksen laatimista opiskelijalle. Pientä siivousta vanhempainiltaa varten. Treenitilan valmistelua ja fläppien kirjoittamista. Jännittämistä. Lounas. Lounaan jälkeen vierailijoiden vastaanoton seuraamista (oppijat hoitivat), lisää treenien valmistelua. Treenit n. klo 13-15:30. Aiheena turvallisuus tiimiyrityksessä. Treeneissä vieraana NY-yrittäjiä ja heidän opettajiaan Lahdesta ja Lappeenrannasta. Päivällinen koulun ruokalassa. Päivällisen aikana selvittelyä mahdollisuuksista päästä navetalle ja pieneläinhoitolaan tutustumaan. Päivällisen jälkeen vieraiden tuomia ihania maistiaisia NY-yritysten tuotteista (leipuri-kondiittoreita). Sitten eläinhoitola- ja navettakierroksen ohjaus vieraille. Kuudelta kotiväenilta, yhteisen osuuden jälkeen kotiväen kierrättämistä koulun tiluksilla ja sisätiloissa ja opinnoista jutustelua. Vielä vieraiden kanssa keskustelua, lisäksi asuntolassa asuvan kivirakentajaopiskelijan kanssa seurustelua. Kotiinlähtö vähän ennen kahdeksaa. 

Perjantaina palaveriin Lahteen yhdeksäksi. Keskustelua alkaneen lukuvuoden hanketyöstä ja sen tavoiteista. Palaverin lomassa some-luennon kuuntelu, sen jälkeen palaverin jatkoa puolille päiville. Lounas. Vielä lyhyt käynti katsomassa samana päivänä käynnistyneen kiipeilykurssin menoa kallion juurella. Kotiin puoli kahden aikaan. Illalla päivän keikan kuulumisten kyselyä oppilailta somessa. 

Sunnuntaina seuraavan maanantain treenien valmistelua sekä tulevan tiistain valmennuspäivän suunnittelua puhelimessa kollegan kanssa. 

Mikä on suurin ero opettamiseen? En tasapainottele enää substanssin päällä, vaan oppimisprosessin päällä. Työn mielekkyys? Kymppi. 

maanantai 21. syyskuuta 2015

Pää pyörälle tivolissa

Tänään blogissani "fiittaa" (ihailkaa, miten luontevasti käytän nuorisokieltä) ihana Henna, valmentamani tiimin teamleaderi ja ruokaklubin vetäjä: 


"Olin eräällä luennolla kuukausi takaperin ja istuin läpi puolen tunnin luennon. Puoli tuntia kuulostaa vähältä, mutta en pystynyt millään olemaan paikallani tottuneena tiimioppimiseen. Paikallaan leijuvassa tunkkaisessa ilmassa istuminen ei paljon kiinnosta, etenkään kun edessä puhuu opettaja, usein tappavan tasaisella äänellä.

Melontaretkellä Kelventeen Isohiedalla Päijänteen
kansallispuistossa. Henna oikealla
Kun tiimioppiminen esiteltiin: MITÄ?! Mitä tämä nyt on, eihän meistä oppilaista ole päättämään mitä haluamme oppia? Eihän oppiminen ole vapaaehtoista? Tai mitenkään niin älyttömän kiinnostavaakaan?  Näin minä ajattelin. On varmaan sanomattakin selvää että olin väärässä. Oppiminen ei koskaan ole ollut näin mielekästä. Kun opettaja siirtyy sivuun ja oppilaat ottaa vallan, niin luokasta ei tullutkaan eläintarha, vaan avoin työyhteisö jossa jokainen pääsee tekemään asioita, joita oikeasti tahtoo tehdä.     

Mitäs sitten kun tulee ongelma? Who you gonna call? – Team coaches! Homma pyörii eteenpäin ja jos ei pyöri niin pyydetään tiimivalmentajaa neuvomaan! Pari kertaa viikossa on ”treenit”, niillä varmistellaan että kaikilla on paikkansa tiimissä, sekä opitaan oikeanlaisia keskustelutaitoja – kuuntelua, odottamista, ymmärtämistä.

Miten hyvä tiimihenki syntyy ja pysyy yllä?
Tiimillämme on pyörinnässä yritys ja luomme jatkuvasti suhteita joilla saamme koulun jälkeen työllistymiselle suuremmat mahdollisuudet. Oppiminen tiimissä luo paremmat mahdollisuudet tulevaisuudelle kuin kokeiden raapusteleminen. Meidän ei siis tarvitse istua läpi kuolettavan tylsien kurssien, vaan saamme todistaa oppimisemme tekemällä. Meidän todiste siitä, että osaamme, ei ole homeinen paperi arkistossa vaan hieno kokemus, mistä oppiminen pääsee parhaillaan jatkumaan.

Vaikka alussa tiimioppiminen kuulosti ja vaikutti hiukan kaoottiselta, lopputulos miellytti koko luokkaa. Vastuuta on paljon, mutta olemme saanet homman rullaamaan, kuten toivoimme. Emme ole super-oppijoita tai mitenkään tavallisesta poikkeava luokka. Lähtökohtamme ovat samat kuin millä tahansa ryhmällä tai luokalla, ainoa mikä tässä on erilaista on tapa, jolla olemme alkaneet oppia ja kehittyä, ilman tylsiä luentoja."


                                                                                                             -Henna Kostamo- 

maanantai 14. syyskuuta 2015

Iloisen oppimisen tivoli

Tiimimestari -valmennuksen toiseksi viimeinen lähijakso lähestyy. Olen lueskellut brändiaiheista kirjallisuutta ja miettinyt tiukasti oman tiimioppimiskuviomme brändäämistä.

Koulutuksen brändääminen onkin mielenkiintoista. Koulutuksen "ostaminen" eli opiskelijaksi hakeminen tapahtuu aika jäykissä systeemeissä, Ainakaan yhteishaussa ei voi hakea suoraan "myyjän" palvelun kautta, vaan on käytettävä oppilaitoksia tasapäistävää opintopolku.fi -palvelua. Oppilaitoksen tai sen alaisen koulutusalan brändin täytyy olla todella vahva, jotta se puskee opiskelijan tajuntaan jopa opintopolku -palvelussa seikkaillessa. Ja jos brändiä on määrätietoisesti luotu ja tehty tunnetuksi, muistaako hakijaparka lomakkeita täytellessään oikean oppilaitoksen ja alan? Vai sataako vaalimamme brändin lisäarvo kilpailijan niskaan?

Lisä- ja erillishaut ovatkin aivan toinen asia. Jos ryhmää ei saada täyteen, alkaakin koulutuspalvelujen markkinointi oppilaitosten omilla kotikentillä. Millaista viestiä siellä kerrotaan? Näkyvätkö arvomme ja hakijalle tarjoamamme hyödyt? Onko koko toimintamme linjassa niiden lupausten kanssa? Miten tulemme huomatuksi ja valituksi? Sillä ensinhän opiskelija valitsee meidät, sitten vasta me hänet.

Hakijoiden houkuttelemisen ohella olemme törmänneet brändin rakentamisen tarpeeseen muissakin yhteyksissä. Tiimioppiminen on toisella asteella vielä aika uutta, mutta meillä käy jo paljon ihmisiä tutustumassa luomaamme koulutusmalliin. Opettajia, opiskelijahuollon henkilöstöä, muiden alojen opiskelijoita, koulutukseen ohjaavien tahojen edustajia.. Mitä kerromme heille iloisen oppimisen tivolista, kuten tätä kuviotamme kutsumme? Itse olen usein huomannut takeltelevani selityksissäni tyyliin "tää kuulostaa varmaan tosi oudolta" tai "tätä on niinku hirveän vaikea selittää mutta tää on niinku hirmu hieno systeemi". Asian ydin ei siis ole itsellenikään selkeä, vaikka olen ollut tätä mallia itse luomassa.

Olen koettanut hahmotella Iloisen oppimisen tivolin tärkeimpiä piirteitä brändikirjekuori -työkalun kautta. Alla on eräs versio siitä, valmentajaparini ja muutamien opiskelijoiden mielipiteillä tuunattuna. Minun ja työparini mielestä hyvin keskeistä mallissa on eettinen ulottuvuus - hyvän ja kullekin oppijalle mielekkään elämän tukeminen. Samoin tuuletamme elinikäisen oppimisen ja vahvan yhteisöllisyyden puolesta, jotka ovat versoneet tiimioppimisen kylkeen kuin itsestään. Ei siinä oikeastaan tarvinnut kuin vastata "joo" parissa strategisessa kohdassa. Esim. "voivatko klubitoimintaan osallistua muutkin kuin meidän opiskelijat" tai "saako retkille tulla mukaan vaikkei kuulukaan juuri siihen ryhmään jolle se on tarkoitettu". Yhtäkkiä meillä on koko ajan kasvava verkosto eri alojen eri-ikäisistä ihmisistä, joita yhdistää halu oppia ja kokea yhdessä. Vähänkö wow.

Näytin tätä mallia tänään parille oppijoistamme. Heistä se oli hyvä, mutta halusivat vielä vahvemmin näkyviin oppijan oman vastuun. Siis sen, että itsellä on vastuu siitä, että oppii ja siitä, miten oppii. Ja sen saa suunnitella itse. Tämä itsenäinen oman oppimisen johtaminen ja vastuun otto on jotain niin mullistavaa, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Oppijat eivät pelkästään tee sitä, vaan kokevat sen todella olennaiseksi osaksi tätä systeemiä. He HALUAVAT päättää itse ja vastuun antaminen lisää heistä homman mielekkyyttä. Ja niin kuin itsekin ihan vilpittömästi kuvittelin "auttavani" opiskelijoita silloin ennen opettajavetoisen koulutuksen aikoina. Kuinka höpsöä.


Iloisen oppimisen tivolin brändikirjekuori. Tiimioppimisen luuta lakaisee toisen asteen koulutusta :)

Brändin ytimeen olen kirjoittanut Salpauksen uuden vision "Enemmän kuin koulu". Tänään yritimme lisäksi löytää muotoilua keskeiseksi kokemallemme ajatukselle oppimisen ilon leviämisestä. "Iloisen oppimisen syöpä" ei kuulostanut kovin myyvältä, vaikka kuvaa hyvin sitä omavoimaista leviämistä, jota täällä tapahtuu. Oppimisen ilo tarttuu, se leviää punoen yhä laajempia verkostoja ja "karkaa" meidän valmentajien käsistä. Miettikää, emme pysty mitenkään rajoittamaan oppijoiden oppimista! 

Toisaalta tänäkin iltana tiimioppimisen kylkeen syntyneillä klubeilla on ollut oppimassa ja osaamistaan jakamassa yksi jo valmistunut opiskelija sekä yksi aivan täysin ulkopuolelta tullut rouva. Tai eiväthän he ole mitenkään ulkopuolisia, vaan osa tätä verkostoamme. Ehkä tulevaisuuden koulussa varsinaisen "opiskeluajan" merkitys vähenee, samoin tutkinnon suorittamisen. Ehkä oppilaitokselta (meiltä se laitosmaisuus on kyllä karissut roimasti) tullaankin hakemaan omiin ammatillisiin ja kehittymistarpeisiin sopivaa täsmäosaamista, joka onkin sillä oppilaitoksen osaajaverkostolla eikä tietyn oppiaineen opettajalla. Verkostojen osaaminen myös kehittyy ja kasvaa luonnostaan, koska se haluaa kehittyä ja kasvaa. 

Hassua, miten toistaiseksi vasta pöytäkirjoissa elävä "Enemmän kuin koulu" on jo alkanut toteuttaa itseään. Mitä mahtaa tapahtua, kun tutustumme Salpauksen sloganiin "Me muutamme maailmaa?"

perjantai 28. elokuuta 2015

Kuin ihmisiä

Tältäkö siellä meidän kahvihuoneemme edustalla näyttää?

"En jaksa yhtään mitään opiskelijoiden vallan ottoa", totesi eräs kollega tiimioppimis-kokeilumme alkuvaiheissa. Kyse oli avainten lainaamisesta tiimioppijoille päivänä, jolloin me valmentajat emme olleet paikalla. 

Hiljattain halusimme tehdä tyhjilleen jääneestä toimistokopista, entisestä vanhainkodin valvomosta opiskelijoiden vapaassa käytössä olevan kahvihuoneen. Syntyi epäilys, että siellä hajotetaan välittömästi paikat ja lattialle räkiminen alkaa varmaan jo ovelta. Kahvinkeitin ehkä varastetaan. 


Väitän, että ammatillisen opettajan käsitys opiskelijoista on usein kyynistynyt. Kymmenet, sadat, tuhannet pettymykset opiskelijan kanssa tehtyihin sopimuksiin ovat kovasti himmentäneet uskoa inhimilliseen potentiaaliin, jota opiskelijoissa piilee. Ja kyllähän se joskus aika syvällä piileekin. 

Tästä syystä tiimioppimiseen on vaikea uskoa. Eihän se voi toimia, ei näillä opiskelijoilla. Tai "tällä oppilasaineksella", kuten vähemmän kauniisti sanotaan. On totta, että opiskelijoiden taustat ovat kirjavat. Monella on pitkä rekisteri vuorovaikutuksesta erilaisten viranomaisten kanssa, toisilla hurjat sairauskertomukset. Osa on ihan vain peruskoulun uhreja, joille esimerkiksi yläaste on ollut painajainen, josta ei voinut herätä. Kun siellä ei vain ehditty tai pystytty löytämään heistä yhtään myönteistä tai käyttökelpoista ominaisuutta. Jokainen ammattikoulun opettaja tietää, että nämä peruskoulun nujertamat puhkeavat usein kukkaan käytännön hommissa. 

Smile?
Koulutuksen vallankumous on käynnissä. Työelämän murroksen mukanaan tuomiin vaatimuksiin ei enää vastata valaisemalla kasvotonta oppilasainesta kansankynttilöillä. Kasvatustieteen professori Kristiina Kumpulainen Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokselta pohtii asiaa Taloussanomien artikkelissa (21.8.2015): "Monella nuorella motivaatio, ja mitä varten opiskellaan ja ollaan koulussa, on jotenkin kadoksissa. Kun tekeminen on merkityksellistä ja työn tuloksia voi hyödyntää laajemminkin, sitä kautta opiskelusta tulee mielekkäämpää", Kumpulainen sanoo. 

Hän uskoo, että kun oppiminen lähtee omasta motivaatiosta, oppilas sitoutuu siihen paremmin eikä se ole vain ulkoa oppimista ja suoriutumista.  

Tällaiseenko työelämään me koulutamme?
Mistä se oppijan oma motivaatio sitten löytyy? Voin sen paljastaa. Se löytyy sieltä oppijasta itsestään. Sitä ei voi toiselle antaa, herätellä vain. On lähdettävä liikkeelle siitä motivaatiosta, mitä oppijalla on. Ja jokaisella sitä on, jossakin, johonkin. 

Motivaatiolla tarkoitetaan sanakirjan mukaan toimintaan johtavien motiivien kokonaisuutta, siis vaikuttimia, syitä ja perusteita, joiden vuoksi opiskellaan. Aika pitkään yritin itsekin täyttää opiskelumotivaation välkehtivää pikaria sellaisilla asioilla kuin "sun on pakko, tai lähetän Kelaan valvontailmoituksen" tai "kyllä mä tiedän, mitä sun täytyy osata, että töihin pääset". Eivät oppijat sitä maljaa kovin riemukkaasti alas kulauttaneet. 

Nykyisin meillä on käytössä täysin mullistava järjestelmä oppijoiden motivaation etsimiseen: kysyminen. Mikä sinua kiinnostaa? Millainen sinä olet, millainen haluaisit olla? Mikä on sinulle tärkeää? Mitä haluaisit tehdä? Kun on aikaa kuunnella ja kiinnostusta kuulla, vastaukset kehkeytyvät joksikin paljon suuremmaksi kuin "emmätiiä" tai "mä tykkään niinku luonnosta". Joku haluaa hierojaksi. Toiselle on tärkeää saada elämä järjestyksen ja jaksaa käydä koulua. Jonkun haave on päästä töihin ulkomaille. Aika kaukaa kaarrellen siis lähestytään tutkinnon perusteiden osaamisvaatimuksia luonto-ohjaajan osaamisalalla. 

Joo no mä tykkään ehkä eniten sytytellä nuotioita
Teimme eilen erään oppijan kanssa hänen omaa oppimissuunnitelmaansa. Teemme niitä kuvitetun miellekartan tai aikajanan muotoon, keskustellen tavoitteita ja toiveista, mielenkiinnon kohteista ja vähän niistä koulutuksen ammattitaitovaatimuksistakin. "Tekis kovasti mieli laittaa tähän sellaisiakin asioita, jotka ei nyt suoraan liity kouluun", totesi opiskelija. Ei sitä suunnitelmaa ilman niitä asioita voi tehdäkään! Opiskelumotivaatio löytyy siitä, kun oppija huomaa, miten koulutuksen tarjoamat mahdollisuudet voivat auttaa häntä saavuttamaan omia tavoitteitaan. Valmentaja voi onneksi auttaa niiden tavoitteiden esiin kaivamisessa ja konkreettiseksi toiminnaksi kääntämisessä. 

Ihmisen elämä on kokonaisuus, eikä hänen pidä joutua vangiksi koulutusjärjestelmään. On luovuttava siitä käsityksestä, että opiskelijat ovat ammattikoulussa jotenkin suorittamassa rangaistustaan, josta syystä esimerkiksi heidän läsnäolojaan ja myöhästymisiään seurataan sormi jo valmiiksi heristysasennossa. Koulutuksen pitää olla itsensä kehittämisen ja oman elämän parantamisen mahdollisuus, ei kylmä kone, jossa sinut puristetaan tietyn ammatin edellyttämään muottiin.

Ei. 
Jotkut ovat huolissaan tiimioppimisen tehokkuudesta, koska siinä ei "pysytä asiassa" tai "huolehdita siitä, että kaikki tulee käytyä läpi". Joskus olen vastannut näihin huoliin kertomalla luonto-ohjaajaopiskelijasta, joka oppi sytyttämään nuotion vasta kolmantena opiskeluvuotenaan työssäoppimispaikalla. Vaikka aika huolella ja pitkällisesti oli se nuotion sytyttäminen "käyty läpi". Hän ei vain ikinä ollut tarvinnut sitä taitoa, eikä ollut viitsinyt kokeilla. 

Toinen tapa vastata tähän huoleen tehokkuudesta löytyy esim. tämän päivän Etelä-Suomen Sanomista (29.8.2015): "Muutamakin erityislaitoshoitoa vaativa nuori näkyy budjetissa satoina tuhansina euroina", kertoo Hollolan kunnan vs. peruspalvelujohtaja Mikael Forsberg. Mitäpä siitä, jos osa opiskeluajasta kuluu nuorelta oman suunnan etsimiseen ja motivaation hapuiluun, jos se auttaa häntä kohti itsenäistä ja onnellista elämää? 

Miten oppijoista saadaan itsenäisiä, vastuullisia ja aktiivisia? Kohtelemalla heitä ihmisinä. Kysymällä, mitä he haluavat ja tarvitsevat. Toimimalla näiden vastausten mukaisesti. Antamalla heidän tehdä valintoja, jotka ovat heille mielekkäitä, niin ammatillisesti kuin muunkin elämän kannalta. 

tiistai 25. elokuuta 2015

Enemmän kuin koulu

Meillä Asikkalassa käy silloin tällöin vierailijoita ihmettelemässä sitä, miten tiimioppiminen oikein toimii toisella asteella. Mielellämme sitä esittelemmekin. On hienoa olla itse mukana tällaisessa, vaikka tiimioppimiskokeilusta onkin kasvanut melkein elävä organismi, jolla on oma tahtonsa ja omat lakinsa. Vaikea selittää, helppo elää. Yritän kuitenkin sitä selittämistäkin.

No mitä meillä sitten oikein tehdään? 

No täällä tehdään sitä mikä kiinnostaa. Melotaan, vaelletaan, kalastetaan, kokkaillaan eräruokia, ratsastetaan, veneillään, ohjataan lapsia, lauletaan vanhuksille, paiskitaan töitä koiravaljakkofirmassa.

No ei kai nyt sentään mitä tahansa voi tehdä?

Koulun puitteissa ja yhteisellä ajalla ei voikaan. Kalusto, taloudelliset resurssit ja muun tiimin toiveet sekä valmentajien osaaminen asettavat rajoja. Ei meillä ole formularataa tai ompelimoa. Meillä on kuitenkin herännyt jonkinlainen yhteisöllinen kaikkivoipaisuuden tunne. Jos koulu ei järjestä koskimelontaretkeä, sen voi järjestää itse, oppilaat yhdessä. Koulu tukee mahdollisuuksiensa puitteissa, esim. kyytiapua järjestämällä. Osallistumismaksuja näistä hommista voidaan periä, halukkaat maksavat ne itse. Näin menetellen voi oikeasti tehdä melkeinpä mitä tahansa.

ÄxönKlubin vetäjä järjestää koskimelontaretkeä FB-ryhmässä

Tämä on valtava oivallus: me voimme itse ja yhdessä järjestää ne asiat, joita haluamme kokea. Paitsi että se avaa huimat mahdollisuudet oman osaamisen monipuolistamiselle, samalla järjestäjät oppivat - no, sitä järjestämistä. Syntyy kontakteja ja verkostoja ja taitoa asioida erilaisten tahojen kanssa.


No mutta ei kai nyt sentään milloin haluaa?

Toista vuottaan opiskelevat luonto-ohjaajat oppivat täysin tiimioppimisen keinoin. Heidän perustamansa NY-yritys markkinoi ja toteuttaa ohjelmapalveluita ja maastoruokailuja oikeille asiakasryhmille. Keikkojen lisäksi viikkoaikatauluun kuuluu kahdet valmentajan ohjaamat treenit viikossa. Treenien ja keikkojen lisäksi tiimi täyttää oman kalenterinsa itse, haluamallaan tavalla.

Oppimisklubien vetäjät järjestävät klubin teemaan liittyvää toimintaa klubilaisten toiveiden sekä omien aikataulujensa mukaisesti. Esimerkiksi kalastusklubin vetäjä voi kysellä FB-ryhmässä porukan kiinnostusta tiettyyn kohteeseen lähtemiseen. Myös kuka tahansa muu voi ehdottaa retkeä ja kerätä porukan kasaan. Klubien toiminnalle on pyritty varaamaan tilaa lukujärjestykseen, mutta täydellisesti systeemi ei vielä toimi. Joskus klubien kiinnostavat tilaisuudet sattuvat jonkin ryhmän opetuksen kanssa päällekkäin. Saako silloin mennä mukaan? Usein saa. Etenkin, jos se tilaisuus on opiskelijan oman henkilökohtaisen oppimissuunnitelman ja opintopolun kannalta tärkeä. Esimerkiksi erityisryhmien ohjaamisesta kiinnostuneiden Erkkaklubi osallistui kansainväliseen erityisryhmien liikunnan ohjaamista käsitelleeseen seminaariin - tuli poissaoloja tunneilta, mutta tärkeää osaamista.

Kalastusklubilainen ehdottaa retkikohdetta
Jos opiskelijat "vapautetaan" lukujärjestyksen kahleista, otetaan tietysti sellainen riski, että joku asia jää kokonaan väliin tai oppimatta. Osa tällaisista asioista on mahdollista ottaa itsenäisesti haltuun, joidenkin asioiden kohdalla se on vaikeampaa. Tutkinnon perusteen tarkka lukeminen helpottaa opettaja-valmentajan angstia tässä asiassa. Jos joku ei pääse mukaan opettelemaan lumikenkäilyä, koska lähti mielummin talviverkoille, jäikö puuttumaan jokin välttämätön palanen tulevan luonto-ohjaajan osaamisesta? Mielestäni ei - tämän oppijan osaamispalapeliin tuli vain erilainen kuva kuin toisilla. Luontoaktiviteetti se on verkkokalastuskin, jollekin olennaisempi kuin se lumikenkäily.

Sattui silmiin teemaan sopiva twiittisitaatti
Jotta oppijoille ei jäisi olennaisia aukkoja sivistykseen, meidän on luotava oppimisympäristö, jossa sitä oppia on tarjolla usein, runsaasti ja eri tavoin tarjoiltuna. Mikään asia ei saa osua kohdalle vain kerran opiskeluaikana, vaan se on oltava mahdollista kohdata uudestaan jossain toisessa asiayhteydessä. Jos et ollut paikalla kun opeteltiin tekemään turvallisuussuunnitelmia, voit oppia sen vaikka lähtiessäsi aputyövoimaksi osuuskuntalaisten keikalle. Tai loikkaat seuraavana vuonna ykkösten oppitunneille kertaamaan asian. Tai hyödynnät meille kertyneitä nettimateriaaleja.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla on ihan semiperinteinen lukujärjestys. Heille järjestetään opetusta tiettyyn aikaan tietyissä tiloissa tietyn opettajan toimesta. Sen ohella hekin saavat alusta lähtien tulla mukaan esim. klubien toimintaan ja avuksi asiakaskeikoille, oppimaan juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Hypätä kiihdytyskaistalle, jos on itsellä sellainen sopiva hetki ja mielentila.

Kai siinä nyt joku raja on, keitä sinne saa osallistua?

No.. ei oikeastaan. Tiimioppimisen tulon myötä kaikenlaiset rajat ovat yleensäkin hämärtyneet. Ja meistä se on hyvä niin. Kolmannen vuosikurssin opiskelija voi hyvin tulla ykkösten ekalle retkelle, eri roolissa tosin kuin silloin itse perusasioita opetellessaan. Jo valmistunut opiskelija tulee huvin vuoksi mukaan melomaan tai hänet palkataan osuuskunnan keikalle työvoimaksi. Jonkun äiti tulee mukaan kirkkovenevaellukselle. Asuntolaohjaaja tulee opettelemaan suunnistustaitoja oppijoiden rinnalle. Eräklubin Facebook -ryhmään tulee jäseneksi joku, jota kukaan meistä ei entuudestaan tunne.

Oppi ja osaaminen eivät ole apteekkitavaraa emmekä me farmaseutteja. Niihin ei tarvita edes opetushallituksen "lääkemääräyksiä". Oppia on vapaasti saatavilla kaikkialla, kunhan on halu oppia ja kekseliäs mieli. Oppiminen on sekä hauskaa että tehokasta porukassa, eikä sitä porukkaa ole mitään mieltä rajata pelkästään meillä opiskelijoina kirjoilla oleviin ja opetushenkilöstöön.


Päijänne-Jamboree -oppimistapahtuman osallistuja (ei koulun
opiskelija) jakaa kokemuksiaan Facebookissa retken jälkeen
Toisilta oppii, monelta oppii enemmän kuin yhdeltä. Kokonaan ulkopuolisten tyyppien tai eri alojen opiskelijoiden ja opettajien kohtaamisissa syntyy kiinnostavia ajatuksia ja tapoja soveltaa omaa osaamista. Luonto-ohjaajien kohdalla asiassa on vielä se lisäbonus, että vaikka uudella tuttavuudella ei olisi muuta opetettavaa luonto-ohjaajalle, aina voi kuitenkin saada kokemusta erilaisten ihmisten ohjaamisesta. Siksi voi olla perusteltua ottaa vaikkapa vaelluksille mukaan vähän vaeltaneita.

Miten teillä on rahaa maksella kaiken maailman kadunmiesten vaelluksia?

Emme me niitä maksakaan. Ihan samalla tavalla ammatillisen koulutuksen rahoitusmuutokset ovat meiltäkin resursseja haukanneet.

Hyvin suuri osa oppimistilanteista on sellaisia, ettei ylimääräisten osallistujien (esim. toisten alojen opiskelijat) mukaan tulosta synny mitään lisäkustannuksia. Yöretkelle mahtuu kyllä mukaan, jos autossa on tilaa. Bensakulut peritään, jos ei ole koulussa kirjoilla. Jos opiskelija tuo kaverinsa mukaan melontaretkelle, tältä peritään vuokra kalustosta ja omat vakuutukset pitää olla. Ohjatulle vaellusretkelle tulijalta voidaan periä osallistumismaksu, jos hänestä aiheutuu paljon lisätöitä järjestäjille. Sosiaalisessa mediassa tapahtuva tiedon ja kokemusten jakaminen on täysin ilmaista.

Vallankumouksellista on mielestäni se, että oppijat ovat valmiita laittamaan omiakin rahojaan kiinni osaamisensa kehittämiseen. Olemme muutamana vuonna järjestäneet melonnasta ja köysitoiminnasta syventäviä valinnaiskursseja, joista on peritty osallistujilta maksu. Kurssit on aina saatu toteutettua. Aiemmin jouduimme usein lyttäämään oppijoiden toiveet lajikokeiluista ja tutustumisretkistä raha- ja aikapulan vuoksi. Nyt niitä on yhtenään, kun itse järjestävät ja itse hankkivat rahat. Myös NY-yritykset ja pedagoginen osuuskunta Taidottaja tarjoavat mahdollisuuden hankkia rahaa oman osaamisen kasvattamiseen.

Minua ei tarvitse kauan puhua ympäri, jos asiaan liittyy melonta

Ja kyllä tässä itsekin tempautuu mukaan oppimisen iloon. On ihanaa, että itsekin voi kehittyä ammatillisesti ja muutenkin. Palasin tänään parin päivän melontaretkeltä ihanien oppijoiden kanssa. Palkkaa taidan saada 11 opetustunnilta, jos lukujärjestyksestä katsotaan. Aikaa kului maanantain aamukahdeksasta tiistain puoli neljään iltapäivällä. Toki valmistelut siihen päälle. Silti halusin retken järjestää, palkasta viis, minulla oli niin hauskaa, että olisin voinut vaikka maksaa siitä itse. Opin paljon melontaretken toteuttamisesta ja sain harjoitella eskimokäännöksen opettamista, joka minua tällä hetkellä kiehtoo tosi paljon. Ihanaa seistä maanantai-iltana tunti järvessä kääntelemässä kajakilla kaatuneita takaisin pystyyn. Hienoa saada vielä lähteä myöhemmin pariksi tunniksi ohjaamaan hämärämelontaa parin innostuneen kanssa. Perustin äskettäin jopa melontaklubin, jonka puitteissa aion viedä oppijoita ja muita ihania melomaan vapaa-ajallanikin.

Lisäksi tämä oppimisen into on tuonut opettajien/valmentajien tueksi ison lauman taitavia apuohjaajia. Meillä on hyvä osaamisen jakamisen henki ja kulttuuri. Myös jo valmistuneet luonto-ohjaajat tarjoutuvat tuoreille tulokkaille esim. suunnistusretkiseuraksi (vai hetkinen, oliko se siksi että seuraa pyyteli nuori nainen :) ). Oppimistapahtumiin ja retkille lähtee usein mukaan taitavia tyyppejä ohjaamista harjoittelemaan. Taas yksi hämärtynyt raja: kuka tässä lopulta on opettaja ja kuka oppilas?

Mitenkäs oppilaitos tähän kaikkeen taipuu?

Taipuu kuin kiinalainen naisvoimistelija. Joka ei välttämättä täysin tiedosta olevansa kiinalainen naisvoimistelija. Olemme saaneet paljon tukea ja kannustusta ja luvan kehittää rohkeasti tällaista toimintatapaa. Lähiesimiehemme koettaa ymmärtää, miten toimimme ja saada sen käännetyksi konsernin kielelle ja riittävän selkeiksi luvuiksi, esim. resurssoinnin osalta.

Monet asiat ovat toki keskeneräisiä. Ja epäselviä. Vaikeitakin. On asioita, joiden eteen pitää vielä tehdä paljon töitä. Esimerkiksi oppijan ohjaamisen prosessi. Toivon sydämestäni, että selviämme sen suunnittelusta ilman prosessikaaviota. Kuitenkin ohjaamisen on oltava jatkuvaa, intensiivistä ja siihen tarvitaan työkaluja. Esimerkiksi työkalu osaamisen tavoitteiden asettamiseen ja niitä kohti pyrkimisen seurantaan. Kuin opintokortti, mutta yksilöllinen, merkityksellinen ja oppijan vahvuuksia tukeva. Ei jotenkin tunnu hyvältä kiirehtiä niiden rakentamisessa. Tulee viisaampia, kun odottaa ja katsoo, millaista tukea nämä oppimispolut täällä tarvitsevatkaan.

Mutta ettehän te voi yhtään tietää, mitä ne osaavat kun valmistuvat?

Voidaanpas. Ammatillisessa peruskoulutuksessa osaaminen arvioidaan ammattiosaamisen näytöillä. Ja ne ovat meillä ihan täsmälleen samoista tutkinnon osista kuin muuallakin. Ja niissä oppijoita arvoidaan juuri niillä kriteereillä, jotka tutkinnon perusteissa on asetettu. Valmistuvien osaamiselle voidaan lätkäistä hyvällä omallatunnolla viralliset leimat ja nimmarit. Mutta väitän, että meiltä valmistuu persoonallisia, osaamisensa ja vahvuutensa tuntevia, motivoituneita, tiimityöskentelyn hallitsevia ja työtään ymmärtäviä luonto-ohjaajia.

Koulutuskeskus Salpaus - enemmän kuin koulu. Seison väkevästi tämän uuden sloganimme takana.

torstai 20. elokuuta 2015

Shine on, you crazy diamonds!

Kesällä vähän jännitti. Valmentamani ryhmä otti keväällä tiimioppimisen omakseen ja loi upeita uusia kuvoita, esimerkiksi oppmisklubit. Ei kevät mitenkään ongelmattomasti sujunut. Paljon sovittua jäi tekemättä, varmasti tärkeitäkin asioita. Ei opeteltu lintuja. Kalatkin taisivat unohtua. Luontopolku jäi kesäksi keskeneräiseksi. Ei ehditty Isojärven kansallispuistoon, ei melontaretkelle, ei kiipeilemään. Joku keskeytti opintonsa, koska ei kokenut saavansa loputtomista check in -kierroksista mitään.

Kesäloma, ja tiimi pyrähti tahoilleen sitä viettämään. Moni jatkoi ammatillista kasvuaan kesätyössäoppimisen kautta. Itsekin ajattelin muita asioita ja vietin kesää perheeni kanssa. En tehnyt yhtään töitä, mitä nyt opiskelijoita kalastelin uuteen ryhmään.

Mietin silti, mitä valmentamalleni tiimille tapahtuisi, kun he kokoontuisivat kesän jälkeen taas yhteen. Kymmenkunta aivan erilaista ihmistä, omine haaveineen ja tavoitteineen. Kömpelöhkö valmentaja. YT-neuvottelut ja raskaat irtisanomiset tulossa oppilaitokseen. Arjen hankaluuksia.

Breathe, breathe in the air
Don´t be afraid to care
Leave but don´t leave me
Look around and choose your own ground

Pink Floyd/Breathe

Vaan sieltä ne timantit taas saapuivat. Ottivat ensimmäisestä päivästä lähtien tilanteen haltuunsa ja lähtivät laukkaamaan (tiimi)oppimisen polkuja eteenpäin. Tiimini on pääosin ollut koulunpenkillä vasta tämän viikon, siis neljä päivää. Maanantaina suunniteltiin ja otettiin yhteyttä tuleviin asiakkaisiin. Tiistaina vietettiin päivä Harmionkalliolla kiipeilyn parissa. Keskiviikkona osa oli erityisryhmäklubin kautta tutustumassa erityisryhmien liikuntaan kansainvälisessä seminaarissa, mukana myös juuri aloittaneita opiskelijoita, jotka jo imeytyivät mukaan klubien toimintaan. Tänään oli syksyn ensimmäinen asiakaskeikka, kehitysvammaisten asiakkaiden kesäinen virkistyspäivä peleineen ja keittolounaineen. Osa meloi tyynellä, helteisellä Päijänteellä ja suunnitteli ensi viikon melontaretkeä. We´re back in business.

Minusta tuntuu, että olemme jonkin oikean ja suuren äärellä täällä Asikkalassa. Muistan, kuinka joskus varovaisesti toivoin, että opiskelijat voisivat ehkä olla hiukkasen aktiivisempia opiskelun suhteen. Jos vaikka vähän osoittaisivat kiinnostusta siihen, mitä ja miten oppivat. Ehkä itse keksisivät kivoja työssäoppimispaikkoja, joissa olisivat työstään innostuneitakin. Tuskin kuitenkaan sentään. Eihän ennenkään.

What shall we use to fill the empty
Spaces where we used to talk
How shall I fill the final places
How shall I complete the wall

Pink Floyd/Empty Spaces

Nykyään mietin usein töissä, mitä siellä oikein tapahtuu. Ja itse asiassa kyselen ohi kiitäviltä oppilailta että "mitäs te hei oikein puuhaatte?" Heillä on keikka. Heillä on asiakkaita. He ovat lähdössä klubin retkelle. Ovat tekemässä suunnitelmia. Ovat lähettämässä laskuja. Ovat kokeilemassa yhtä juttua. Oppimisen asiat ovat niin hyvin. että melkein leijun.

Kummallisinta ei kuitenkaan ehkä ole tämä oma-aloitteisuus, motivaatio ja into, joka täällä vallitsee. Eniten ihmettelen sitä, miten oikeita asioita täällä opitaan. Silloinkin, kun oppimisen sisältöön ja tavoitteisiin puututaan hyvin vähän. Vaikka tiimioppimisen työkalut ovat meillä vielä vähän hennosti käytössä, kokemus kääntyy juuri oikeanlaiseksi osaamiseksi. Ne oikeat asiat huomataan, kun oikeasti ja tosissaan tehdään.

Ammatillisen koulutuksen valmentajana väläyttelen välillä keskeisiä asioita, joiden olemassaolosta tai merkityksestä tiimin on siinä vaiheessa tärkeää tietää, esim. turvallisuusasiakirjoista, lainsäädännöstä tai verkostoista. Mutta milloin pitää sanoa, milloin taas antaa tekemisen karahtaa kiville? Ainakin turvallisuus on asia, josta ei tingitä. Jos jokin teko on vähällä vaarantaa tiimiläisten tai heidän asiakkaidensa turvallisuuden, valmentaja mätkäyttää sen pöydälle ratkaistavaksi. Jos kyseessä on vain vähän höpsö tai tehoton tapa tehdä asioita, tehkööt vaan.

Ihmeellisiä asioita. Eivät sinänsä ihmeellisiä ihmisten tekemiksi, vaan ihmeellisiä ammattikoulussa tapahtuviksi. Jos kaikissa muissakin ammattikoululaisissa kaikissa muissa ammattikouluissa on tällaista potentiaalia, miten ihmeessä olemme onnistuneet sen niin tehokkaasti tukahduttamaan?

And no one showed us to the land
And no one knows the wheres or whys
But something stirs and something tries
And starts to climb towards the light

Pink Floyd/Echoes

maanantai 10. elokuuta 2015

Kylmää kyytiä

Oppilaitokseni lukuvuosi alkaa huomenna. Tänään VES-päivää aloitellessamme auki olevat älypuhelimet ja läppärit kilahtivat. Saapui ilmoitus taas uusien YT-neuvottelujen alkamisesta. Säästettävänä on tällä kertaa 12 miljoonaa euroa, joka tarkoittaa noin 100 henkilötyövuoden vähentämistä. "Rehtorina katson, että opiskelijoiden saamaa opetusta ja ohjausta ei saa heikentää", kommentoi rehtori Päivi Saarelainen.

Ikäluokkien pieneneminen kurjistaa väistämättä ammatillisen koulutuksen rahoitusta Päijät-Hämeessä. Muutos on raju ja vaikeasti hyväksyttävä. Tuskin kukaan kokee omaa työtänsä tai koulutusalaansa turhaksi, vaikka opiskelijamäärät olisivatkin pieniä tai työllistyminen alalle vaikeaa. Ammatillisen koulutuksen ns. "asiakasrajapinnassa" toimivat opettajat joutuvat resurssien kiristyessä kohtuuttomaan tilanteeseen, kun yhä haastavampien ongelmien kanssa koulutukseen tulevat opiskelijat pitäisi saada valmistumaan yhä taitavammiksi ammattilaisiksi ja negatiiviset keskeytykset vähenemään.

Luontopolkujen ja tehtäväratojen yhteydessä puhutaan ns. kylmistä rasteista, joilla ei ole ketään neuvomassa rastin tehtävän suorittamisessa. Kenties ammatillisesta koulutuksesta ja ammattioppilaitoksista on tulossa tällaisia kylmiä rasteja. Ole hyvä, opi, tässä on sinulle kolme vuotta aikaa oppimiseen. Tulemme sitten arvioimaan ammattiosaamisen näytöt ja kirjoitamme sinulle tutkintotodistuksen. Katselet ohjeita netistä ja kaavakkeista. Tai mene työpaikalle oppimaan, siellähän on niitä ammattilaisia, jotka mielellään kouluttavat sinut ilmaiseksi. Tai vähennetään tunteja kallispalkkaisilta opettajilta ja annetaan ammatillisten ohjaajien ohjata harjaantumisvaihetta halvemmalla. Sehän on ihan reilua.

Kylmällä rastilla

Tämä kyyti on kylmää.

Uunituoreessa Koulutuskeskus Salpauksen opetussuunnitelman yhteisessä osassa puhutaan opettajasta pedagogisena johtajana, jonka tulee antaa aikaa opiskelijan ammatilliselle kasvulle, kiireettömään kohtaamiseen, viipyilyyn jopa. Ratkaisuksi ehdotetaan työn uudenlaista resurssointia. Tulee mieleen yksi sellainen tiimioppimisjutska, josta on ollut jotain puhetta.

Teimme tänään viime hetken muutoksia lukkareihin. Laitoimme toisen vuoden luonto-ohjaajaryhmälle ihan oikeasti lukkariin ns. kylmiä päiviä, jolloin kukaan opettaja ei ole kyseisen ryhmän tekemisiä vahtimassa. Opettajien työaikaa olisi kyllä juuri ja juuri riittänyt kaikille viikon arkipäiville levitettäväksi, mutta päädyimme käyttämään kahden valmentajan taktiikkaa kahtena iltapäivänä viikossa. Silloin opiskelijat ovat osan ajasta keskenään, toimien tiiminä.

Jos tästä tilanteesta yrittää jonkinlaista toivonkipinää etsiä, ehkä tiimioppiminen voi auttaa lämmittämään kylmää kyytiä ja jäätäviä rasteja. Kenties tiimioppiminen saa uutta nostetta, ei niinkään niiden hienojen oppimistulosten, vaan taloudellisten syiden vuoksi. Jos opettajalle ei enää ole varaa maksaa siitä, että hän seisoo jokaisen oppijan vieressä, kunnes työsuoritus on viimeistelty, maksetaan sitten siitä kiireettömästä välittämisestä. Ehkä voisimme uskaltaa antaa opiskelijoiden itse tai keskenään opittaviksi ja hiottaviksi sellaiset asiat, joissa ei voi tyriä liian kalliisti tai vaarallisesti. Ehkä he jopa nauttisivat siitä ja kenties tuloksetkin olisivat hyviä näin. Edellyttäen, että opettaja voi silti valmentaa, huolehtia oppimisen etenemisestä ja lietsoa liekkejä.

Minua kylmää silti ajatus pienenevästä palkasta ja kasvavasta työmäärästä. Minkä verran se houkuttelee sellaisia ihmisiä (opettajat, ohjaajat ja valmentajatkin ovat ihmisiä), joilla oikeasti on arvokasta annettavaa ammatilliseen koulutukseen? Ainakin itse haluaisin kokonaisen, järkevästi palkatun työpaikan, jolle voin antaa täyden huomioni. Entä miten pitkään eri alojen työssäoppimispaikkojen henkilöstö suostuu kouluttamaan opiskelijoita oman leipätyönsä sivussa, vailla korvausta?

Silti - tervetuloa uudet opiskelijat. Seison huomenaamulla teitä vastaanottamassa, innostavana, kiireettömänä ja kannustavana. Jotta saisitte mahdollisuuden.

Vertauskuvien äärellä

Ei pidä kuvitella, että aloittelevat, haparoivat tiimivalmentajat seisoisivat tekemiensä valintojen takana jotenkin järkähtämättömän varmoina, pyhän viisautensa valossa paistatellen. Kyllä epäröinti, pelko ja toisiin ajatuksiin tuleminenkin ovat tuttuja vieraita. Minulle käy niin aina lomilla. Kun saa vähän etäisyyttä arjen aherrukseen, tiimioppiminen alkaa tuntua ihan huuhaalta. Oikeesti, onhan niitä pakko opettaaa. Oikeesti? Oikeesti! Onhan?

Työpaikkani on sellainen perinteikäs maatalousoppilaitos, jonka iso koulutuskonserni aikoinaan nielaisi. Siellä opettamisesta ja kouluttamisesta tulee luontevasti mieleen viljely. Muokataan maa, kylvetään siemenet oikealla hetkellä, lannoitetaan, ehkä kastellaankin. Toivotaan sopivia säitä. Odotetaan. Ihaillaan tulosta ja korjataan sato. Opettajan osuus on tehty, kun asiaankuuluvat toimenpiteet on tehty opiskelijoiden suuntaan asiaankuuluvassa aikataulussa ja dokumentoitu asianmukaisesti. Opiskelijan ei tarvitse kuin ottaa vastaan ja kasvaa. Opettajan olo on ehkä ärsyyntynyt niistä kasvamasta kieltäytyvistä versoista, mutta selusta on turvattu. Niin olen tehnyt kuin määrätty on. 

Tämä vertauskuva ei tiimioppimiseen istu. Viljely- tai kasvin kasvatusvertauskuvassa on sellaisia taustaoletuksia, jotka tiimivalmentamisessa on unohdettava. Opiskelija ei ole toimenpiteiden kohde, vaan niiden tekijä. Sitä, mitä siemenestä kasvaa, ei tiedetä etukäteen. Alussa ei tiedetä, millaista lannoitusta ja sääolosuhteita taimi tulee tarvitsemaan. Emme kasvata pellollista samanlaisia tähkiä, vaan yhdestä tulee onnellinen takiainen ja toisesta tammi. Emme tuota kukkurapäistä satoa yhteiskunnan laareihin, vaan jokainen kasvaja valitsee oman tiensä. Ei siitä kuulkaa vielä synny tiimioppimista, jos viljelijä lakkaa kylvämästä ja lannoittamasta. Tulee vain katovuosia. Täytyy tapahtua jotain ihan muuta. Ja prosessia pitää ajatella jonkin ihan muun vertauskuvan kautta. 


Miten tiimioppimisen ja -valmentamisen sitten voisi mieltää? Olen yrittänyt haroa sopivaa vertauskuvaa päästäni. Etsin mallia eläinmaailmasta. Oppiminen on ehkä enemmän ruoansulatusta kuin kasvin kasvua. Eliö valitsee, mitä syö ja kuinka paljon. Sen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin ravinto. Esimerkiksi kulttuuri. Ja sosiaalisuus. Mutta en saa tästäkään voimallista vertauskuvaa väännettyä. Oppiminen on niinku että joku sillai eläisi. Plääh. 


Metaforat ovat tärkeitä. Meillä Asikkalassa ollaan lanseeraamassa käsitettä Iloisen oppimisen tivoli. Se on hauska ja mukaansatempaava kielikuva. Silti minun on jotenkin vaikea nielaista sitä. Tivolissa käynti on kivaa ja kevyttä, siellä pyöritään laitteissa ja syödään hattaraa kunnes tulee väsy tai oksennus. Kaipaisin jotain ylevämpää, jotain, johon liittyisi kehittyminen, päämäärät, muutos, motivaatio, unelmat. 



Ehkä oikeaa mielikuvaa voi tavoitella oikeansuuntaisten, epätäydellisten vertausten avulla. 

Tavallaan tiimivalmentajan työ on kuin neuvolan terveydenhoitajan duuni. Tavataan säännöllisesti, punnitaan, mitataan, seurataan kehitystä, tuetaan haasteissa, ohjataan tarvittaessa ammattilaisten puheille. Puututaan, jos kehitys näyttäisi olevan vahingollista. Tunnustetaan itsemääräämisoikeus ja kunnioitetaan sitä tiettyjen pelisääntöjen puitteissa. 

Tiimioppiminen on löytöretki. Sillä on tavoite, joka väikkyy osallistujien mielessä. Jokaisella on oma roolinsa löytöretkellä, mutta rooli voi muuttua retken haasteiden myötä. Motivaatio retkelle osallistumiseen voi perustua hyvin eri asioihin. Seikkailu, menestys, maine, raha..  Jokainen muuttuu retkellä. Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Valmentaja on matkalle lähettäjä, kanssakulkija, tai ehkä paikallinen asukas, jonka löytöretkeilijät kohtaavat. Joka osaa selittää, miten täällä toimitaan ja miten Graalin maljaa kannattaa etsiä. 

Ehkä tiimivalmentaja on enemman kemiaa. Katalyytti, joka nopeuttaa oppimisreaktiota kulumatta itse reaktiossa. Entistä ehommaksihan se valmentaja parhaimmillaan valmentaessaan tulee. Valmentaja osallistuu oppimisreaktioon, mutta ei ole sen alku- eikä lopputuote. Ilman valmentajaakin oppimista voisi tapahtua, mutta hidastahan se olisi. Tähän metaforaan voin olla tyytyväinen :)