Osaamisperusteisuuden kaaos

1.8.2015 voimaan astuvien ammatillisten perustutkintojen tutkintojen perusteiden (oli pakko kirjoittaa tämä lausehirviö :) ) myötä sukellamme kaaokseen. Opettajat, opiskelijat, opiskelijahuolto, työelämä ja hallinto samalta hyppylaudalta. Nenästä kiinni vaan. Siltä osaamisperusteisen ammatillisen koulutuksen suuri tuleminen ainakin etukäteen tuntuu.

Ainakin itse ymmärrän osaamisperusteisuuden paitsi opintojen ajallisesta mittaamisesta luopumisena, myös opiskelijan kasvavana itsemääräämisoikeutena oppimisen ajan, tavan ja paikan suhteen. Uutta luontoalan opetussuunnitelmaa pohtiessani törmään vähän väliä samaan seinään: systeemiä ei voi rakentaa sen oletuksen varaan, että ryhmän kaikkien opiskelijoiden olisi oltava läsnä suunnittelemissani tilaisuuksissa (olivat ne sitten oppitunteja, valmennuksia tai mitä vain). Meidän on tarjottava runsaasti oppimisen mahdollisuuksia, mutta opiskelijoiden oppimispolut eivät välttämättä kuljekaan niiden kaikkien kautta. Tai eri opiskelijat saapuvat niihin eri aikoina tai eri tavoittein. Eli tiettyä kaoottisuutta on odotettavissa.

Jonkun luonto-ohjaajan haaveammatti voikin löytyä navetalta.
Onko oppimispolku riittävän lavea, jotta se on mahdollista?

Kirjassaan Uncommon service Frei ja Morriss puhuvat paitsi pomminvarmojen palvelumallien rakentamisen, myös asiakkaiden hallinnan ja ohjaamisen puolesta. Asiakkaat osallistuvat aina palvelujen tuottamisen prosessiin, halusimme tai emme. Etenkin koulutuspalvelujen tuottamisessa asiakkaat (siis opiskelijat) ovat avainroolissa ja heidän ohjaamisensa on onnistumisen edellytys. Frei ja Morriss kuvaavat asiakkaita sanoin "Unpaid, Untrained, Unmotivated Employees". Myös koulutuspalvelujen asiakkaat ovat tietyllä tavalla epäluotettavia ja tekevät opettajien mielestä usein vääriä asioita. Tämä johtuu kirjoittajien mukaan siitä, että he eivät ole sitoutuneet yrityksen tavoitteisiin ja pelisääntöihin eikä heidän motivoimisessaan voi myöskään käyttää esim. rahaan tai asemaan liittyviä kannusteita.

Myös ammatillisessa koulutuksessa törmäämme jatkuvasti seuraaviin Frein ja Morrissin esittämiin muuttujiin, jotka liittyvät opiskelijoihin:

1. Ajoitus: Kaikki opiskelijat eivät halua palveluja samaan aikaan eivätkä silloin, kun oppilaitokselle sopisi. Koulumaailmassa tämä näkyy esim. näyttöjen ruuhkautumisena keväälle juuri ennen valmistumispäivää ja vuosia sitten rästiin jääneiden kurssien uskomattomana suoritusintona esim. opiskeluajan päättymisen lähetyessä. Toisaalta joku on aina ollut töissä, sairaana tai krapulassa silloin, kun jokin tärkeä aihe on koulussa opetettu. Joku haluaisi aloittaa opiskelut kesken lukuvuoden. 
2. Tarpeet: Opiskelijat haluavat eri asioita koulutukselta. Jokaisella on yksilöllinen taustansa ja tavoitteensa. Jollain on tähtäimessä raudanluja ammattitaito, joku haluaa säilyttää oikeutensa erilaisiin tukiin, jotkut haluavat saada kivoja taitoja harrastuksiensa tueksi. 
3. Kyvykkyys. Opiskelijoiden valmiudet, tieto- ja taitotaso, fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet vaikuttavat valtavasti siihen, millaista palvelua he tarvitsevat esim. opettajilta. Joku etenee määrätietoisesti ja oma-aloitteisesti tavoitteitaan kohden, hankkii itse työssäoppimispaikkansa ja seuraa esim. opintosuoritusmerkintöjään säännöllisesti. Toisille päivittäinen kouluun herääminen osoittautuu ylivoimaiseksi haasteeksi, eikä esimerkiksi terveys kestäkään opiskelun tuottamia paineita. Tai voisiko opettaja aamuisin soittaa ja muistuttaa, että piti tulla kouluun?
4. Vaivannäkö/panostus: Jokainen opiskelija päättää itse, millaisen roolin he ottavat opiskeluprosessissaan. Toiset ovat valmiita esim. hankkimaan itse tietoa ja hakeutumaan sellaisten harrastusten pariin, jotka auttavat tulemaan ammatissa entistä paremmaksi. Toiset... no, eivät. 
5. Mieltymykset: Jokaisella opiskelijalla on oma käsityksensä siitä, millainen koulutuspalvelu on laadukasta. Joku arvostaa asiantuntijoiden luentoja, toinen haluaa oppia tekemällä ja kokeilemalla. Jonkun mielestä rento ilmapiiri on mahtavaa, toinen kokee sen velttoiluna ja tehottomuutena. 

Näistä viidestä muuttujasta syntyvää kaoottisuutta voi Frein ja Morrissin mukaan hallita kahdella tavalla. Voi joko vähentää asiakkaiden valinnanvaraa tai pyrkiä sopeuttamaan tarjottu palvelu kaaokseen. Valinnanvaran rajoittaminen (esim. tarjoamalla vain tiettyjä tutkinnon osia tai tietyt kurssit vain kerran vuodessa) saattaa tehostaa toimintaa, sopeuttaminen (esim. verkkokurssit, työssäoppimisen joustavat toteuttamistavat) taas parantaa palvelua.

Yhdestä tulee melontaopas. Toisesta tulee ehkä karjatilan emäntä.
Miten palvelemme heitä ja miten saamme heidät palvelemaan omaa ja toisten oppimista?

Osaamisperusteisuus on selkeä askel kohti suurempaa valinnanvaraa. Samaan aikaan pohditaan, miten ammatillista koulutusta voidaan yleensäkään toteuttaa kutistuvalla rahoituksella. Tuntuu mahdottomalta yhtälöltä ryhtyä toteuttamaan oikeasti yksilöllisiä opintopolkuja tässä tilanteessa, kun se todennäköisesti edellyttää erittäin järeää panostamista opiskelijoiden ohjaamiseen. Mutta hei - tiimioppiminen.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei perinteinen oppitunteihin ja opintojaksoihin perustuva opetus voi enää riittää vastaamaan näihin tarpeisiin. Tai ei se monen opiskelijan kohdalla ole riittänyt enää pitkään aikaan. Moni kelkasta pudonnut opiskelija on nostettu kyytiin pelkästään opettajien myötätunnon ja ammattietiikan voimalla, vaikka oppilaitoksen toimintamalli ei sitä oikeastaan tukenutkaan. Näin ei pitäisi olla. Ei koulutuspalveluja voi rakentaa yksilöiden venymiskyvyn, erityisen lahjakkuuden tai loppumattoman velvollisuudentunnon varaan. Toisaalta se jatkuva venymisen tarve niiden enemmän apua tarvitsevien kohdalla on tarkoittanut vähemmän joustonvaraa nopeammin eteneville.

Opettaja saa palkkansa pääosin oppituntien pitämisestä. Entä jos joku opiskelija ei syystä tai toisesta opikaan tarvitsemiansa asioita vaikka oppitunnit on pidetty sovitulla tavalla? Nykyisessä järjestelmässä se tarkoittaa aina opettajalle lisätöitä, korvaavien tehtävien keksimistä, lukuisia ohjauskeskusteluja, ohjaajan palveluiden järkkäilyä opiskelijalle, palavereja, turhautumista, Joka tapauksessa hätäisesti ja vähän vastahakoisesti kokoon raavittua koulutuspalvelua opiskelijalle.

Miten pieni ryhmä on liian pieni?
Vai voiko säästää yhtäällä ja panostaa toisaalla?

Omassa oppilaitoksessani hakijamäärät ovat pitkään olleet alhaiset. Kun ryhmät jäävät vajaiksi, sisään otetaan myös todella huonosti motivoituneita hakijoita. Silloin syntyy houkutus kuvitella, että asiat olisivat paremmin, jos vain pääsisimme valitsemaan opiskelijamme suuresta, taitavien ja motivoituneiden hakijoiden joukosta. Aika suuri osa yllä esitetyn listan muuttujista kuitenkin säilyisi. Myöskään ne "hyvät" opiskelijat eivät ole toistensa kopioita eivätkä hekään ole immuuneja elämän eteen heittämille yllätyksille.

Opettajan arki on alkanut kirkastaa mielessäni tiettyjä teesejä osaamisperusteisen koulutuksen järjestämisestä:

1. Oppimisympäristön on oltava täyteläinen
Oppimismahdollisuudet eivät voi/saa olla mallia "once in a lifetime". Ammatillisessa koulutuksessa pitää olla täysi hässäkkä päällä. Oppilaitoksessa pitää olla käynnissä eri koulutusalojen töitä jatkuvalla syötöllä. Niiden lisäksi on oltava erilaisia toistuvia ja säännöllisiä oppimistilaisuuksia, johin kukin voi tulla mukaan, kun hänellä on tarve oppimiselle. Siis samaa asiaa on voitava oppia usealla eri tavalla ja eri aikoina. Esimerkiksi luonnontuntemukseen jääneitä puutteita voi paikkailla seuraavan aloittavan ryhmän oppituntien yhteydessä mutta myös vaikkapa osallistumalla luontopolkuprojektiin.

Luontoalalla luonto-ohjaajan töitä voi tehdä koulun tiloilla ja varusteilla, oppimisalustana NY-yritys tai pdeagoginen osuuskunta. Toki työtä voi tehdä pelkästään oppimismielessäkin, harjoituskeikkojen kautta. Puitteet ovat hyvät ja kehittymässä, asiakasvirtoja pitää saada merkittävästi lisää.

Muita oppimistilaisuuksia tulevat olemaan esimerkiksi:

• eri tutkinnon osien osaamisvaatimuksien ympärille kokoontuvat klubit (esim. erä-, laji-, opas- ja ruokaklubit)
• valmennukset (esim. TOY -valmennus)
• oman tiimin treenit (1-3 kertaa viikossa opintojen vaiheesta riippuen)
• "pätevyyskurssit" (esim. ensiapu, työturvallisuus, melonta- tai köysitoiminnanohjaajaksi valmistava koulutus, vuokraveneenkuljettajatutkinto, siis kurssit, joiden käymistä edellytetään jonkin muodollisen pätevyyden saavuttamiseksi)
• projektit (esim. luontopolun kunnostus, näyttelyiden rakentaminen, tietyn kansallispuiston alueen hoito, luontokerhon ohjaaminen, partioleirin suunnittelu)
• opetus (esim. opintoretket, luennot, ohjatut harjoitustyöt, kenttäkurssit, maastoretket)
• työssäoppiminen (josta osan voi tehdä koulun yritysalustoilla, osan alan muussa työelämässä)
• jne.

2. Tarvitaan suunnitelmallista, intensiivistä ohjausta

Sellaisia opiskelijoita ei ole olemassa, jotka osaisivat jo ennestään toimia tällaisessa oppimisympäristössä, etenkään itseohjautuvasti. Emmehän me itsekään vielä tiedä, miten systeemi tulee toimimaan. On siis varauduttava moniin takapakkeihin ja suunnan muutoksiin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lähtisimme soitellen sotaan. 

HOPSin tai oppimissopimuksen laatimiseen on käytettävä runsaasti aikaa heti opintojen alussa. Sen on elettävä arjessa mukana jatkuvasti, sitä pitää siis päivittää ja sen toteutumista arvioida. Tämä ei tapahdu itsestään. Opiskelijaa on ohjattava henkilökohtaisten tavoitteiden asettamisessa. On autettava keksimään, miten näihin tavoitteisiin voi päästä. On myös seurattava säännöllisesti sekä yksilön että tiimin tavoitteiden saavuttamista. Opettaja tai valmentaja auttaa sekä tähtäämisessä että jousen jännittämisessä, jos saalista ei muuten tule. Tällaisia ohjauskäytäntöjä meillä ei tällä hetkellä oikein ole, vaan olemme ohjanneet reagoivasti. Vanha tuttu ryhmänohjaus on jäänyt tiimioppimisvuodelta oikestaan pois. Tiimin tarjoama tuki jäsenilleen sekä valmentajan tiettyyn, ajankohtaiseen tarpeeseen suunnittelemat treenit hoitavat osan ohjaustarpeesta. Lisäksi tarvitaan varmasti muita käytäntöjä, esim. henkilökohtaisia keskusteluja, joissa katsotaan, missä kohdassa ollaan etenemässä kohti omia unelmia. 

3. Tarvitaan suurempi kuvio
Luonto-ohjaajaopiskelijoita on tulevaisuudessakin todennäköisesti vähän. On yksi ryhmä ykkösiä ja toinen kakkosia. Satunnaisia kolmannen vuoden opiskelijoita. Koko Asikkalan toimipiste kärsii pienistä hakijamääristä ja on suuri tarve keksiä selviytymiskeinoja. Noin kolmenkymmenen opiskelijan ja kahden opettajan/valmentajan voimin on vaikea saada aikaan tuota täyteläistä oppimisympäristöä. Useamman koulutusalan yhteistyön kautta se olisi jo helpompaa. Vielä parempi, jos voisimme tehdä yhteistyötä esim. Lahdessa tarjottavien koulutusalojen kanssa. Jos koulutuksestamme tulee kuin luokaton lukio, jossa oman "kotiryhmän" merkitys vähenee, myös opiskelijaryhmät pirstaloituvat ja opetuksen järjestämisestä tulee hyvin vaikeaa.

Suuremmalla kuviolla tarkoitan myös perinteitä ja jatkuvuutta. Meidän koulutusmallimme ei voi olla pelkästään yhden tiimin aivotusten varassa. Tarvitaan yhteisiä projekteja, toistuvia rutiineja, tapahtumia, rituaaleja, jatkuvaa kehitystyötä. Jos tiimit vastaavat oppimisestaan ja tekemisistään vain toisilleen ja omalle valmentajalleen, jäämme ajelehtimaan. Jotenkin on pystyttävä synnyttämään tunne, että yhteisen hyvän eteen tehty työ koituu hyödyksi myös itselle. Eikä pieni altruismikaan ole pahitteeksi kenellekään.


Olen melkein innoissani ohjaussuunnitelmasta, joka meitä on pyydetty opetussuunnitelmatyön yhteydessä tekemään. Siis vihdoinkin opettajan työ voidaan käsittää muunakin kuin oppituntien pitämisenä! Johan sen Bennettkin tiesi jo 1970 -luvulla (ks. kuva alla), ettei suoritteiden määrää mittaamalla saada minkäänlaista kuvaa toiminnan vaikuttavuudesta. On siis hienoa, jos opettaja voi käyttää työpanoksensa tukemalla siellä, missä tukea eniten tarvitaan ja löysäämällä tukea sieltä, missä oppimista tapahtuu muutenkin.

Claude Bennettin vuonna 1979 esittämä malli neuvontaohjelmien vaikuttavuuden arvioinnista.
Alimmalla tasolla voidaan mitata esim. käytettyjä resursseja (esim. opettajan työaika),
seuraavaksi alimmalla suoritteita (esim. opetustunnit). Todellista vaikuttavuutta
alkaa syntyä vasta tasolta 4 alkaen. 

Joku roti

Eilen kävimme Salpauksen tiimimestari- ja tiimimestari-wannabe -porukan kanssa vierailulla Jyväskylän ammattiopistolla ja tietysti myös Tiimiakatemialla. Retken nimeksi oli annettu Uskonvahvistusretki. Jotenkin aika oli tälle retkelle kypsä, sillä tuntui, että monet asiat päässäni saivat selkeämmän hahmon tai jopa loksahtelivat paikoilleen.

Opiskelijoiden toiminnasta on jotenkin helppo olla huomaavinaan tekosyiden taakse piiloutumista. Klassisista "oli vähän flunssainen olo aamulla" -selityksistä aina omien haaveiden kutistamiseen, koska "ei se ole mahdollista".

Eilen sain kuitenkin itseni kiinni tekosyyn takana lymyilemisestä. Puhuimme tiimioppimiskokeilumme hankaluuksista, jotka minusta johtuvat ainakin osittain siitä, ettei meille ole vielä syntynyt tiimioppimisen kulttuuria tai toimintamallia. Emmekä oikein ole osanneet sen syntymistä riittävästi tukea. Kun ei meidän tiimissä oikein katsos oikein ole sellaista mallintajaa. Kun toinen nyt vaan sattuu olemaan sellainen helposti uudesta innostuva tsemppari ja minä tällainen mietiskelevä jahkailija. Sellainen mutkuttaja vaan. Tänään kuitenkin mietin, että johan on perkele jos sellaista toimintamallia ei saa väännettyä. Jos toisissa ärsyttää "kun mä oon vaan tämmönen" -asenne, kai se pitää itsestäänkin kitkeä pois.

Katsotaan kuulkaa vaan tästä vuosikellosta, mitä meillä
missäkin vaiheessa vuotta tapahtuu. Väistyköön autius
ja tulkoon tilalle iloisen oppimisen tivoli, jossa
jokainen tietää, mitä haluaa ja pitää tehdä oman oppimisensa ja
menestymisensä eteen.

Kuluvaan lukuvuoteen on mahtunut monta hetkeä, jolloin olen helposti nähnyt vikoja tiimioppijoissamme. Vaikka he ovat mainioita tyyppejä, opettajan tai valmentajan roolissa olen usein pettynyt heihin. Toki monesti myös yllättynyt hienosta jäljestä, jota heiltä on syntynyt. Mutta ne pettymykset. Miten inhottavaa niiden kanssa onkaan elää. Jotta sellaisia oman uskon horjumisen hetkiä olisi mahdollisimman vähän, tekee kyllä todella mieli tehdä kaikkensa prosessin tukemiseksi. Myös siksi, että ne hetket ovat todennäköisesti inhottavia myös tiimioppijoille. Kun mistään ei tule mitään. Kun siitä jostain joka alkoi hyvin ei tulekaan kuin lässähdys. Kun joka päivä revitään yksi kalenterin lehti, mutta uusikin päivä valuu sormien lomitse ilman suuntaa ja etenemistä.

Tiimioppimisen yhteydessä käytetään kovin paljon tuleen ja syttymiseen liittyviä vertauskuvia. Tekisi mieli keksiä muitakin, mutta ne soveltuvat hauskasti luonto-ohjaajan koulutukseen. Tämä tiimioppimisvuosi on välillä tuntunut siltä, kuin raapisi tulitikun toisensa perään, mutta puut ovat märkiä ja nuotio huonosti rakennettu. Lumihankeen. Myrskyssä. Nuotiokehällä istuu näitä tyyppejä, joilla kyllä olisi sytykkeitä, mutta ei heitä se tulen syttyminenkään kiinnosta, kun ei oo sitä makkaraakaan mukana. Pitääkö sitä sitten oikeasti istua ilman nuotiota niin kauan, että tyypeille tulee nälkä ja alkaa se tulen aikaan saaminenkin kiinnostaa? Vai voiko se retki olla siten suunniteltu ja rakennettu, että tyypit luulevat itse keksineensä koko makkaranpaistoidean ja ottavat homman omiin käsiinsä?

Me ehkä lähdimme tiimioppijoiden kanssa syksyllä kuin hiihtelemään sumussa järven jäälle. Siellä tulee helposti sellainen olo, että määränpää katoaa, eikä enää oikein näe sitäkään, mistä on tulossa. Nopeuttakaan ei helposti hahmota. Välietappeja ei ole. Ei positiivista painetta, halua eteenpäin, epämääräistä epämukavuutta vain.

Ehkä sen tiimioppimisen reitin pitääkin olla suuri laakso, jonka takana määränpää häämöttää. Reitin varrella on paljon porukkaa kannustamassa, auttamassa suunnistamisessa ja kantamassa välillä uupuneen rinkkaa. Välillä tulee sellaisia kuruja ja koskia, ettei niistä kukaan yksin yli pääse. Reitin varrelta löytyy lisää varusteita ja opitaan tekemään yhteistyötä. Koko matkaa ei tarvitse kulkea yhdessä, vaan välillä voi poiketa omille poluilleen. Valmentaja avaa ensin uraa. mutta unohtuu vähitellen talsimaan sammalikosssa sieniä poimimassa. Ja salaa tarkkailemassa.

Miten voin palvella?

Ensimmäisessä tiimimestarivalmennuksessa tiimini synnytys tuotti toimintamallin, jossa ammatillinen koulutus on rakennettu sen pohjalle, mitä opiskelijat oikeasti toivovat ja haluavat. Oppilaitoksessa viihtyminen saattaa sitten sivutuotteena synnyttää oppimista. Pohdimme tiimin kesken, millaiset asiat olisivat nuorille tärkeitä, jos heiltä sitä kysyttäisiin. Ajatus jäi jotenkin vainoamaan minua, vaikka jäikin taka-alalle harhailevan mieleni kipittäessä jälleen uuteen suuntaan omassa pikku labyrintissään.

Seuraavan TM -valmennuskertamme aiheena ovat asiakkuudet. Olen lueskellut Frances Frein ja Anne Morrissin kirjaa Uncommon Service - How to Win by Putting Customers at the Core of Your Business. Kirjoittajien ydinsanoma on, että asiakkaat on otettava aidosti mukaan organisaation palveluiden suunnittelemiseen. Ja jos palvelualalla haluaa onnistua erinomaisesti tai epätavallisen hyvin, on uskallettava tehdä osa asioista huonosti. Kirjoittajien mukaan minkään organisaation on mahdotonta olla erinomainen kaikilla osa-alueilla - siksipä on vapautettava resursseja tärkeisiin toimintoihin tekemällä muut huonosti. Siis oikeasti: huonosti. Ei vain vähän pienemmällä pieteetillä kuin ne tärkeimmät, vaan huonommin kuin kilpailijat.

Niitä tärkeitä tehtäviä eivät kuitenkaan saa määrittää organisaation johto eivätkä edes työntekijät. Sen voivat tehdä vain organisaation asiakkaat. Heiltä on saatava selville, mitkä asiat tarjotuissa palveluissa ovat heille todella tärkeitä ja millä on vähemmän merkitystä. Palvelujen osatekijät tai ominaisuudet on saatava järjestykseen tärkeimmästä vähimmän tärkeään. Sitten asiakkaita on pyydettävä arvioimaan organisaation onnistumista jokaisessa näistä. Esim. vaikka palvelu kaupan kassalla keksityssä tärkeysjärjestyksessä:

1. Jonotusaika     arvosana 3 (asteikolla 1-5)
2. Kassahenkilön ystävällisyys   arvosana 3
3. Ostosten siirtäminen hihnalta siten, että ne eivät litisty toistensa alle    arvosana 5
4. Liukuhihnan siisteys    arvosana 3
5. Maksutapahtuman sujuvuus     arvosana 4

Tässä esimerkissä jonotusaika olisi asiakkaille tärkein ominaisuus ja maksutapahtuman sujuvuus vähiten tärkeä. Asiakkaiden palvelukokemusta parantaa eniten panostus tärkeimmiksi koettuihin ominaisuuksiin, tässä tapauksessa siis kannattaisi panostaa jonotusaikojen lyhentämiseen esim. huolehtimalla hintamerkintöjen paikkansapitävyydestä ja kassojen riittävästä määrästä. Myös panostaminen ystävälliseen palveluun on kannattavaa. Maksutapahtuman sujuvuudesta on huolehdittu hyvin, mutta se ei tässä ole asiakkaiden mielestä merkittävä ominaisuus. Sitten täytyykin enää ratkaista, miten jonotusaikojen lyhentämiseen ja kassapalvelun laatuun löydetään entistä enemmän voimavaroja.

Ovatko opintoretket opiskelijoille tärkeitä? Kuvassa Askolan hiidenkirnuja

Vaan mitenkä mahtavat olla asiat sylttytehtaalla elikkä omalla verstaalla? Olen miettinyt, luovummeko oikeista vai vääristä asioista raivatessamme tiimioppimiselle tilaa vanhoilta toimintatavoilta. Opettajilla on kiusaus luopua niistä työn osa-alueista, jotka itselle tuntuvat vastenmielisiltä tai vaikeilta, tai vaikka pelkästään aikaavieviltä. Poissaolojen seuranta, erilaisten lomakkeiden täyttäminen, junnaavat palaverit.. Toki pyrimme uhrautuvan jalosti valitsemaan poistolistalle vain ne turhimmat työtehtävät. Silti saatamme hyvää tarkoittaen tehdä huonoja asioita.

Päätin penkoa opiskelijoiden ajatuksia oppilaitoksemme heille tarjoamasta palvelusta.
Pahaa-aavistamaton opiskelija pisti päänsä työhuoneeseeni. Hän pääsikin ihanasti ensimmäiseksi koekaniinikseni. Pyysin häntä kertomaan, mitkä asiat hänelle ovat tärkeitä hänen opiskelukokemuksessaan. Sain vartissa aanelosen verran vastauksia ja myöhemmin vielä tekstarilla lisää. Opiskelijalle olivat tärkeitä mm. seuraavat asiat:

".. ja se, että on mahdollisuus kokeilla/yrittää kaikenlaista, vaikka luulee, ettei millään osaa, kannustus löytyy ja missään nimessä ei haittaa jos epäonnistuu, aina on apu joka auttaa nousemaan uudestaan ylös."

"Valinnan mahdollisuudet pitäisi olla näkyvillä esim. isolla taululla/seinällä, josta voisi käydä katsomassa, onnistuuko oma idea"

"On hyvä, että opiskelijat saavat antaa opettajille ideoita ja sitten niitä toteutetaan yhdessä. Kaikista tärkeintä, että saa itse vaikuttaa omaan opiskeluun. Ja opettajilla on mahdollisuus järjestää opintoja eri tavoin."

Ryhmittelin opiskelijan kuvaamia asioita karkeasti näin:

Helppo pääsy opiskelemaan

Asuntolassa asuminen

Rento ilmapiiri

Opiskeluympäristö (pihapiiri ym.)

Joustavuus: mahdollisuus vaikuttaa itse siihen, miten, missä ja milloin opiskelee

Sopiva vaatimustaso

Valinnaiskurssit ja syventävät opinnot (esim. melonta ja kiipeily)

Opinnot etenevät ja oppimista tapahtuu

Opettajien avoimuus

Monipuoliset oppimismenetelmät

Atto-aineiden järjestäminen sujuvasti

Jatko-opintomahdollisuudet

Opiskelu käytännönläheisesti
Kulkuyhteydet koululle


Tärkeimpinä asioina koehenkilömme piti opiskelun joustavuutta ja vaativuutta. Hänelle oli hyvin tärkeää, että hän saa itse olla vaikuttamassa opiskelutapoihin ja sisältöihin. Vaativuutta hän toivoi lisää. Vaikka rento meininki miellytti häntä, hän toivoi, että rimaa nostettaisiin ja opiskelijoilta edellytettäisiin enemmän. 

En käsitä, miksemme ole kysyneet näitä asioita opiskelijoilta jo aikaisemmin. Varmaan siksi, että omat ajatukset tuntuvat aina niin kovin viisailta. 

Kuka voi olla innostumatta mustikanvarvun talvehtimistavoista?
Kuva: Juho Kokkonen

Yllätyin esimerkiksi kysyessäni opiskelijalta, miten hyvin hän kokee opettajien olevan tavoitettavissa. Kuulemma meidät tavoittaa todella helposti, etenkin verrattuna lukioon, jossa opettajat ovat koko päivän kiinni oppitunteja pitämässä. Itse olen kokenut suuria omatunnon tuskia niinä päivinä, jolloin en ole ollut omassa työpisteessä. Mitä jos joku etsii minua juuri silloin? Ja kyllähän siellä niitä etsijöitä aina pyöriikin oviin koputtelemassa. Toisaalta olen lähes aina tavoitettavissa mobiilisti, ja Asikkalassa ollessani olen harvoin sellaisissa hommissa, ettei minua voisi lähestyä. Ehkä minun ei siis kannata käyttää enempää resursseja tavoitettavuuteni parantamiseen. 

Työkavereiden kanssa ollaan vähän naureskeltukin tuota toivetta vaativammista opinnoista. Heh heh, ei ole ihan tyypillinen opiskelija, eihän? Eikä olekaan. En silti usko, että hän on ainoa, jota joissakin kohdissa toteutuva löperöys kiusaa. Vaikka osa opiskelijoista kamppailee oman jaksamisensa ja esimerkiksi oppimisvaikeuksien kanssa, kenenkään on vaikea tuntea ammattiylpeyttä, jos tutkinnon saamiseen ei tunnuta vaativan oikein mitään. Tämä on etenkin vähän aikuisempien ja jo työelämässä olleiden huoli. Vaikka kyseessä onkin "vain" ammatillinen perustutkinto, on luonto-ohjaajan koulutuksessa silti jotain muutakin sisältöä kuin makkaranpaisto. Vaikka vaaditaan perustaitoja, ne pitäisi vaatia jokaiselta ja antaa kasvunvaraa myös pidemmälle kehittymiseen. 

Kun ryhmän muut opiskelijat palaavat pian työssäoppimisjaksolta, aion penkoa heidänkin ajatuksiaan koulun tarjoamasta palvelusta. Sitten he saavat laittaa asiat yhdessä tärkeysjärjestykseen ja vielä arvioida, miten hyvin missäkin asiassa onnistumme heitä palvelemaan. Ja mitä sitten? Panostamme niihin tärkeimpiin osatekijöihin mahdollisimman paljon ja niitä vähemmän tärkeitä teemme mahdollisimman vähän. Kunnes opiskelijoiden tarpeet ja tilanteet muuttuvat.

Jaa mukavampi opiskeluympäristö? No täältä pesee.

Tai onhan tässä yhtälössä muutamia muitakin muuttujia. Jos opiskelijoille ei vaikkapa sähköisen päiväkirjan täyttämisellä näyttäisi olevan mitään käytännön merkitystä, se on vasta alkua. Moni koulutusorganisaatiomme jäsenistä on sen merkityksestä eri mieltä. Aika moni paljon aikaa vievistä työtehtävistä liittyy joko opettajien tai opiskelijoiden toiminnan kontrolloimiseen. Enpä usko, että ne ovat opiskelijan näkövinkkelistä paras tapa käyttää opettajan tai valmentajan työaikaa. Vaikka en lähde tässä spekuloimaan. Kertokoot itse, miten voin parhaiten palvella.