Opitteko vai ette

Mitä valmentaja tekee tiiminsä kanssa?

On helpompi määritellä valmentajan roolia tekemättä jättämisten kuin oikeiden tekojen kautta. Valmentaja ei anna valmiita vastauksia tai pureskeltua tietoa. Hän ei tee oppijan puolesta valintoja, jos ne vain suinkin voi antaa oppijan tehtäviksi. Hän ei juuri pidä oppitunteja, tietoiskun omaisia alustuksia ehkä.

Valmentajan teot eivät ole yhtä näkyviä ja mitattavia kuin opettajan. Opettajan työn voi varsin tarkasti suunnitella jopa vuodeksi eteenpäin. Saatat saada koko lukuvuoden työjärjestykset jo sitä edeltävän kesän alussa. Sitten ei tarvitse kuin toteuttaa ja seurata toteutumista. Työ on suoritteita, joiden kohteina oppijat ovat.

On vaatinut valtavasti työtä, että tällainen järjestelmä on saatu luotua. Tuhannet opettajat ja muut virkamiehet ovat varmasti vilpittömästi tehneet parhaansa sen eteen. On syntynyt koulutusprosessi, johon lapsi tietyn ikäisenä liitetään ja josta hän oppivelvollisuuden suoritettuaan poistuu. Oli oppinut tai ei. Kunhan minimitavoitteiden saavuttaminen ainakin on saatu hänestä todettua. 

Miten kelkkaa ohjatessa tulee kallistaa?
Ja kuka sen oikean kallistuksen opettaa?
(kuva: Juho Kokkonen)

Prosessin kuluessa mitataan säännöllisesti koulutustoimenpiteiden vaikuttavuutta kohteisiin, siis oppilaisiin. Viimeisellä luokalla tehtyjen arviointien perusteella sitten määräytyy, millainen oppijan koulutuspolku voi siitä eteenpäin olla.

Tämä on kärjistystä. Tuhannet peruskoulun ja muiden asteiden opettajat tekevät opetustyötä sydämellään, ponnistellen herättääkseen oppijoissa oppimisen ilon ja halun kehittyä. Se on kuitenkin joskus kohtuuttoman vaikeaa meille koulutuksen vaihetyöläisille. Työnkuvamme ja sen toteutustapa on suunniteltu tavoitellen keskiarvoja, vakio-olosuhteita, tasaista etenemistä, todennettavuutta, seurantaa ja selkeää rakennetta. Myös opettaja on järjestelmän osanen, brick in the wall.

Jos tiimioppiminen romuttaa uudistusmielisissä ammatillisen koulutuksen yksiköissä tämän suurella pieteetillä rakennetun, massiivisen koneiston, millä se korvataan? Mitä ne valmentajat oikein TEKEVÄT? 

No kivahan se olisi tähän vastaus kirjoittaa, jos sen tietäsin. Jokin pieni aavistus toki alkaa muodostua. Ehkä selkeimmin ymmärrän valmentajan roolin tiimioppimisen menetelmän ohjaajana ja tukijana. Toisaalta valmentaja - no, valmentaa. Hän auttaa tavoitteiden asettamisessa ja pitää jännitettä yllä. Valmentaja voi luoda puitteita, joissa oppijoiden on säännöllisesti kiinnitettävä huomiota omaan työskentelyynsä tavoitteidensa saavuttamiseksi. Ovatko oppimistavoitteet toteutuneet? Jos eivät, valmentaja auttaa miettimään, miten niihin päästäisiin. Valmentaja huolehtii toisaalta tiimin, toisaalta yksilön oppimisesta ja kehittymisestä.

Opettajalle valmentajan roolissa on varmasti vaikeata opettamisesta luopuminen. Opettaminen - taitojen ja tietojen "siirtäminen" oppijoille on jotenkin niin opettajan ammatti-identiteetin ja osaamisen ydintä, että sen lopettaminen tuntuu absurdilta. Miksi se ei opettaisi, joka asian parhaiten hallitsee? Toisaalta sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo.Tiimioppimisen keskeisiä periaattteita on käytännön kokemuksista oppiminen reflektoimalla niitä ja parantamalla reflektion avulla käytettäviä toimintamalleja. Valmentajan keskeinen tehtävä onkin ehkä oppimisesta huolehtiminen - että tiimin tekemät asiat vievät oppimista eteenpäin ja että ne kääntyvät ymmärrykseksi ja kyvyksi kehittää omaa toimintaa.

Otetaanpa esimerkki. Luonto-ohjaajille tarjotaan asiakaskeikkaa: ruokailu kodalla ja luontoaktiviteetteja. Opettajan roolissa ottaisin vahvan otteen keikan suunnittelusta. Ottaisin toki oppijatkin suunnitteluun mukaan, mutta ohjaisin heidän ajatuksiaan "oikeaan" suuntaan, siis omien kokemuksieni ja ymmärrykseni mukaan optimaaliseen suunnitelmaan. Saisivat varmaan valita, minkä tehtävän itselleen toteutuksessa ottaisivat. Kävisin jokaisen kanssa läpi, mitä pitää tehdä ja miten toimia, jotta tehtävä onnistuu. Pitäisin yhteyttä asiakkaaseen ja vastaisin kokonaisuudesta. Ohjaisin valmisteluja ja tekisin tarvittaessa osan itse. Keikan aikana esittäisin taustavaikuttajaa, vaikka oikeasti tarkistelisin ja varmistelisin koko ajan, että kaikki toimii. Paikkaisin syntyviä virheitä, auttaisin vaikeissa kohdissa, kävisin tekemässä parempaa lettutaikinaa epäonnistuneen tilalle, patistelisin "laiskemmin" osallistuvia oppijoita. Keikan jälkeen saisin palautetta asiakkailta ja välittäisin sen oppijoille. Palautekeskustelu pidettäisiin.

Otetaan vaan rohkeasti opiskelijat mukaan
opettajien puuhailuun?

Ja kenen osaaminen tässä kehittyisi eniten? Kyllä. Opettajan. Saisin onnistumisen kokemuksia ja oppisin jälleen paremmaksi päällysnaiseksi. Olisi hauskaa näyttää kyntensä ja nauttia kättensä töistä. Tekisin ehkä asiakkaaseenkin vaikutuksen hienolla asiakaspalveluasenteellani ja hiotulla osaamisellani. Vetelisin naruista ja oppijat kivasti tekisivät pienet roolinsa. Koska osista kokonaisuuksiinhan tässä edetään. Ei voi kauhalla ottaa, jos on lusikalla annettu. Ja työntekijöitähän tässä koulutetaan.

Miten sitten toimii valmentaja? Hän heittää pallon tiimille ja sen oppijoille. Hän tukee suunnitteluprosessia, mutta ei suunnittele sitä itse. Eikä edes yhdessä oppijoiden kanssa. Hän auttaa tavoitteiden asettamisessa kysymällä oikeanlaisia kysymyksiä. Hän voi heittää kehiin sopivia työkaluja, jotka auttavat tiimiä käsittelemään aihetta. Tiimin osaamisesta riippuen hän voi ohjata heitä kääntymään kokeneempien puoleen ja kysymään neuvoa tai vinkata sopivaa lähdemateriaalia, josta voisi löytä apuja ohjelman suunnitteluun. Hän heittää tiimiltä tulevat kysymykset takaisin kirkastettuina tai hieman erilaisella näkökulmalla varustettuina. Voiko maaliskuussa vielä hiihtää? No mistä sen tiedon voisi saada selville? Onko sekasauna huono idea? Jaa, mitä te tiedätte tästä ryhmästä ja sen jäsenten edustamista kulttuureista?

Valmentaja ei syöksy pelastamaan ongelmatilanteissa. Tiimi selviytyy niistä yhdessä, tai sitten ei selviydy. Valmentajan johdolla tilanteet käännetään opiksi ja sen jälkeen korjataan toimintaa siinä suhteessa, joka ei toiminut. Virheitä saa tehdä. Tärkeää on oppia näkemään tehtävä työ mahdollisuutena oppia ja kehittyä. Olennaista on myös oppia ottamaan siedettävän kokoisia riskejä ja minimoimaan niiden mahdollisuus ja haitallisuus.

Ehkä sen voisi kiteyttää näin: opettaja kertoo, mitä opitaan ja opettaa sen. Oppijan vastuulle jää, miten hyvin hän asian omaksuu. Valmentaja ohjaa oppijoita asettamaan tavoitteita: mitä ja miten opitaan? Sen jälkeen hänen roolinsa on tukea ja rohkaista tätä käytännön töiden, reflektoinnin ja uuden ymmärryksen muodostamisen oppimisprosessia kaikin keinoin. 

Iskee kuin miljoona volttia

Lapsi lapioi muroja suuhuna. Yhtäkkiä: "Äiti, arvaa mikä on salapoliisien paras keksintö takaa-ajoissa? Kun maalaa auton jonkun väriseksi ja pysäköi sen sitten samanvärisen rakennuksen eteen!"

Alitajunta on iskenyt. Lapsilla se iskee tiheästi ja yllättäen, eikä tietoisuuden ja alitajunnan välissä ole juurikaan suodattimia. Mielikuvitus on totta. Aikuiset kuuntelevat (alitajunnan valtavaan suorituskykyyn verrattuina) hitaasti matelevia tietoisia ajatuksiaan ja kuvittelevat niiden muodostavan heidän koko henkisen potentiaalinsa.

Kerrotaan, että kognitioista vain viisi prosenttia ilmenee tietoisina ajatuksina. Alitajuiset mentaaliset prosessit muodostavat huimat 95 % aivojemme aktiivisuudesta. Se on vähän kuin 32 tuuman televisioruudusta olisi teipattu umpeen kaikki paitsi n. 12 cm kanttiinsa oleva neliö. Vaikea olisi Salkkareiden juonta seurata. Helppo on sortua päätelmään, että kyllä nykyään tajunnasta tulee pelkkää roskaa ja uusintoja.

Olen alkanut saada aamuisin viestejä alitajunnaltani. Todennäköisesti jotenkin suodatettuja, sillä kovin villejä ne eivät ole. Ei yleensä mitään sellaista että "juokse astiapyyhe päässä ympyrää olohuoneessa". Kun herään aamuisin, siis kun tulen unesta tajuihini, tietoiseen mieleeni nousee ratkaisuja ongelmiin. Välillä ne liittyvät asioihin, joita olen miettinyt lähiaikoina paljon ja perusteellisesti, yleensä työasioihin. Joskus löydän vastauksen pieniin eikä kovin ajankohtaisiin ongelmiin. Toissa aamuna sain kaksi ratkaisua: pakasta syksyllä sammalia ja jäkäliä (miten talvisaikaan voi kerrata lajintuntemusta opiskelijoiden kanssa) ja anna opiskelijan lukea vanhoja näyttöraportteja (mistä löydän täsmä-oppimateriaalia, jolla opinnot kesken vuoden aloittanut opiskelija pääsee kärryille alan yritysten kestävän kehityksen käytännöistä).

Tänä aamuna heräsin ajatukseen siitä, että pitää tehdä tiimioppimisen taitojen valmennussuunnitelma oppijoilleni. Ajatus pulpahti todennäköisesti keskusteluista tiimimestarikollegojen kanssa. Puhuimme siitä, miten alamme tässä puolessa välissä valmennusohjelmaa olla tottuneet menetelmään ja oppineet sen työkalujen käyttöön. Siksi olemme pystyneet pysymään asiassa ja keskittymään olennaiseen. Tiimimestareissa tähtäin on tiimissä toimimisen taitoja korkeammalla, valmentamisessa. Silti meiltäkin on kulunut näin pitkään oppia tiimitaitoja ja se on edellyttänyt näin intensiivistä ja raskasta työskentelyä. Tuskinpa ne omat oppijatkaan tätä menetelmää ihan itse tulevat keksineeksi tai kertakokeilusta oppivat.

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoitella uutta opetussuunnitelmaa ja siihen liittyvää ohjaussuunnitelmaa. Ohjaussuunnitelmassa määritellään, millaisia toimia opettajat/valmentajat tekevät eri vuosikurssien kanssa eri vaiheissa vuotta. Ohjaussuunnitelmaan kirjataan tietysti myös se, mitä ohjataan. Kun osaamisperusteisuuden myötä voidaan irtautua opintojaksoista ja oppituntimäärien kyttäämisestä, ohjaussuunnitelmassa on ymmärtääkseni aidosti mahdollista osoittaa valmentajan työtä sinne, missä sitä eniten tarvitaan. Esimerkiksi opiskelijan valintojen ja oppimisen ohjaamiseen oppituntien pitämisen sijaan. Tai vaikkapa tiimitaitojen tukemiseen ja tiimin valmentamiseen. Tänä aamuna oivalsin (itseni hitaahkoksi tuntien), että pelkkä ajoitus ja karkea ajatus eivät riitä. Pitää vielä miettiä oikein perusteellisesti, miten nämä omat valmennettavani löytäisivät omat voimavaransa ja valjastaisivat ne ammatin oppimisen käyttöön. Siis miten he oppivat esimerkiksi käyttämään dialogia ja käytännön kokemusten reflektointia tiiminsä ja itsensä hyödyksi.  Mitä konkreettisia asioita teemme näiden taitojen hankkimiseksi? Mitä siihen fläpille kirjoitetaan?

Olen ehkä aina kokenut itseni huonoksi ideoijaksi. Osaan soittaa jonkin verran pianoa nuoteista, mutten osaa improvisoida yhtään. Olin lapsena aika hyvä piirtämään, mutta masennuin jossain vaiheessa siitä, etten osannut piirtää mitään "omasta päästä", pelkästään mallista. Kun suunnittelen oppitunteja, minun on todella vaikeaa ja raskasta keksiä kikka kolmosia, siis didaktisia ratkaisuja. Mistä ihmeestä minä tällaisen ohjaussuunnitelmankin sitten vetäisen?

Olen kuitenkin huomannut, että oma luovuuteni liittyykin vain hiukan myöhäisempään vaiheeseen luomisprosessissa. En ehkä ole se, joka "heittelee ideoita ilmaan" (kenties liian tiukan itsekriittisyyden vuoksi), mutta saan toisaalta hyvinkin pienistä herätteistä tai idean poikasista kiinni ja osaan lähteä kytkemään niitä osaksi suurempia kokonaisuuksia. On todella paljon helpompaa toimia työryhmän jäsenenä kun tietää, mitä annettavaa itsellä on. Ja että ylipäänsä itsellä on jotain arvokasta annettavaa. Ei tarvitse ahdistua huonoudestaan jossain vaiheessa, vaan voi hyödyntää tiimiläisten vahvempaa otetta prosessin niissä kohdissa. Voin rakentaa sen ohjaussuunnitelman yhdistelemällä toisten ideoita, muuntelemalla vanhoja tuttuja juttuja ja kuuntelemalla kollegoiden tajunnanvirtaa. Pääsen turvaan omalta turvattomuuden tunteeltani.

Minä uskon, että aika monella heikko suoriutuminen johtuu uskomuksista, joita heillä on omista kyvyistään. Kukaan ei ole loistava jokaisen työprosessin kaikissa vaiheissa. Perinteinen koulutusjärjestelmämme kuitenkin koettaa venyttää meitä työn hallitsemiseen itse ja yksin. Kajaanin kaupungin koulutusliikelaitoksen johtaja Anssi Tuominen pohtii  uutta, yrityspainotteista koulutustapaa seuraavasti: "Koulussa lunttaaminen on kielletty ja koepaperia suojellaan, etteivät muut näe sitä. Työelämässä taas työkavereilta pitää imeä kaikki tieto, minkä ikinä voi saada. Sosiaalisuus on tärkeää, koska työyhteisöt muuttuvat entistä suuremmiksi. Kun katsotaan loputtomien verkostojen yhteiskuntaa, on aivan keskeinen taito osata surffata siinä verkossa, kerätä tietoa ihmisiltä ja tulla toimeen eri ihmisten kanssa."  (19.2.2015, Yle Uutiset Kainuu)

Kenties oppijatkin voivat tulla tiimioppimisen avulla tietoiseksi omista voimavaroistaan ja siitä, miten tiimissä toimiminen voi niitä kasvattaa. Tai oikeastaan siis siitä, miten sitä pikkuista kurkistusreikää omiin voimavaroihin voi rohkeasti suurentaa :) .

Toisen asteen haaste

Tiimioppimisen malli on kehitetty liiketalouden opiskeluun ammattikorkeakoulussa. Tämä asia on meillä täysin tiedossa ja ymmärretty. Silti tiimioppimisen siirtäminen toiselle asteelle tuottaa tuskaa ehkä osaltaan siksi, että tätä liiketalouden koulutusmallia jotenkin vaan tulee soviteltua suoraan muiden alojen ammatillisen koulutuksen ylle. On helpompaa ja nopeampaa matkia, vaikka mallissa olisi suuriakin bugeja erilaiseen koulutukseen sovellettuna. Olisi niin kiva, jos se olisi siirrettävissä mahdollisimman suoraan toiselle asteelle.

Saimme käyttöömme logoja, joissa lukee "Synnytämme rohkeita tiimiyrittäjiä." Jotenkin en osannut kuvitella sitä luonto-ohjaajan koulutuksesta kertovan videon perään. Toisella asteella tiimioppiminen on pystyttävä nyrjäyttämään sellaiseksi, että sen avulla synnytetään vaikka itseohjautuvia, osaavia ja innostuneita luonto-ohjaajia. Minusta rohkeiden tiimiyrittäjien synnyttäminen on väärä visio luonto-ohjaajien koulutukseen. Se olisi kiva visio, joka kävisi minulle mainiosti, mutta silti se ei ole oikea.

Ammatillisissa perustutkinnoissa tavoiteltava osaaminen
on määritelty aika tarkasti. Tiimioppimisen on saatava aikaan
myös ammattialan taitoja, tiimioppimistaitojen lisäksi

Ammatillisessa peruskoulutuksessa tiimiyrittäjyys on väline, ei päämäärä. Miten tiimioppiminen sitten saadaan valjastettua palvelemaan hyväksi, työllistyväksi luonto-ohjaajaksi kasvamista? Siten, että luonto-ohjaajan taidot eivät olisi vain mahdollinen sivutuote, vaan oikeasti oppimisen ytimessä?

Tai ehkä tämä on vain sitä, että en ole riittävän rohkea venyttämään tutkinnon perusteiden ammattitaitovaatimuksia tiimiyrittäjyyttä edellyttäviksi. Tiimioppimisen elementtejä löydän sieltä helposti, tiimiyrittäjyyden ehkä en. Tutkinnon perusteissa koulutuksen tavoitteiksi kuvataan erilaisten luonto-ohjaajan työssä tarvittavien taitojen saavuttaminen. Kun ammattiosaamisen näytöissä sitten punnitaan juuri tällaista ammattialan osaamista, on vakea keksiä, miten tiimioppimista voidaan edellyttää ja arvioida.

Tätä pohdin oman kilvoittelutehtävänikin takia. Luonto-ohjaajan osaamispassissa pitää mitata ennen kaikkea tutkinnon perusteissa vaadittua osaamista. Osaamisperusteisuuteen ei mielestäni kuitenkaan sovi tietyn oppimismenetelmän vaatiminen. Osaamisen saa hankkia lähes miten tahansa. Toki koulu tarjoaa vain joitain tiettyjä oppimisen mahdollisuuksia. Meillä niitä on tarkoitus tarjota suurelta osin tiimioppimisen kautta.

Mutta voimmeko vaatia opiskelijoilta osallistumista tiettyihin tiimioppimisen tilanteisiin? Opiskelijan läsnäolovelvollisuus ammatillisessa peruskoulutuksessa tulee säilymään, tosin jatkossa henkilökohtaistamisen kautta syntyvänä. Ehkä osaamispassissa tiimioppiminen ja sen eri muodot kirjautuvatkin välineeksi, ei kehitettäviksi taidoiksi? Eli esim. erätaitojen hankkiminen suunnitellaan tapahtuvaksi tiimiyrittämisen ja klubitoiminnan kautta.

Opentaja-valmettaja

Olen miettinyt, miten opettajan työ ja valmentajan työ voivat toteutua rinnakkain. Joko saman ihmisen kohdalla tai kollegoiden välillä. Sellainen aavistus olisi, ettei kovin helposti ainakaan.

Kenen tahansa on helpompi olla ja tehdä työtä silloin, kun hänen roolinsa on selkeä ja sisäistetty. Tähän pyritään tavallisillakin työpaikoilla esim. työnkuvien määrittelemisellä ja organisaatiokaavioilla. Suutari pysyköön lestissään jne. On vaikeaa olla wannabe-valmentaja opettajan velvollisuuksilla. Siis opentaja tai valmettaja.

Juttelin taannoin erään lahtelaisen yrittäjän kanssa, joka oli joskus aikaa sitten työskennellyt päiväkodin johtajana. Päiväkodissa oli ollut sellainen käytäntö, että kaikki siivoavat vuorollaan vessat. Tavallaan ihanan tasa-arvoista. Toisaalta päiväkotiapulaisilta ei kuitenkaan odotettu esimerkiksi työvuorolistojen tekoon osallistumista. Yrittäjä pohti vielä vuosien jälkeenkin sitä, tekikö hän oikein kieltäytyessään johtajaksi siirryttyään vessojen pesemisestä ja keskittyessään omiin tehtäviinsä. Hän määritteli itselleen sellaisen työnkuvan, johon ei kuulunut pöntön kuuraamista, mutta muita ei-niin-ihania työtehtäviä kuitenkin.

Kun tiimivalmentajaksi aikova ryhtyy nikkaroimaan itselleen uutta työnkuvaa, on ratkaistava juuri nämä pönttöhommat. On tavallaan kolme vaihtoehtoa:
a) valmentaja jatkaa pönttöhommien hoitamista uuden työnsä ohella
b) joku toinen ottaa pönttöhommat hoitaakseen
c) keksitään keino, jolla pönttöhommista pääsee kokonaan eroon

Mitä sitten ovat nämä koulutusorganisaation vertauskuvalliset pytyn kuuraamiset? Ne ovat töitä, joita uusi, uljas valmentaja
a) ei ehdi tehdä (työaikaa tarvitaan uudenlaisiin tehtäviin eikä kaikille vanhoille jää enää aikaa, esim. tavallinen oppituntien pitäminen)
b) ei halua tehdä (tiimioppiminen tuntuu herättävän valmentajissa myrskyisää uudistushenkeä, eikä organisaation kaikkia vakiintuneita toimintatapoja haluta enää noudattaa ihan vaan muodon vuoksi, esim. sähköisen päiväkirjan täyttäminen)
c) ei voi periaatteen vuoksi tehdä (ne eivät sovellu tiimioppimisen filosofiaan/ideologiaan eli toimivat esimerkiksi opiskelijoiden omaa vastuunottoa vastaan, esim. opiskelijoiden poissaolojen seuranta tai sellaisten asioiden järjesteleminen, jotka opiskelijoiden on opettavaisempaa järjestää itse)

Näitä vaihtoehtoja sitten ryhdytään pöllyttämään. Ihannetapauksessa valmentajan esimies ja työyhteisö auttavat häntä minimoimaan pönttöhommansa. Jotain voidaan jättää kokonaan tekemättä ilman että kukaan siitä kärsii. Joku saattaa ottaa ne opetukset ihan mielellään hoidettavakseen. Joistain hommista nousee kitinää, mutta se vaimenee ajan myötä.

Osa töistä, jotka ovat opettajalle vähän pönttöisiä, saattavat siirtyä tiimioppijoiden hoidettavaksi ja muotoutua hyväksi oppimiseksi. Meillä Asikkalassa on tapahtunut tällainenkin ihme. Opiskelijat ovat ryhtyneet perustamaan ns. klubeja eri tutkinnon osien osaamisen ympärille ja hankkimaan yhdessä niihin liittyvää osaamista. Esim. tuoreen kalaklubin vetäjä järkkäilee tälläkin hetkellä madepilkkiretkiä klubilaisille. Iltaisin. Siis vapaa-ajalla. Ja tulijoita on yhteensä kymmenkunta! Opentajan ei tarvitse tehdä MITÄÄN järjestelyjen eteen, sillä klubin vetäjä harjoittelee tulevassa ammatissaan olennaista työtehtävää, pilkkiretken järjestämistä ryhmälle.

Asikkalan eräklubin perustajajäsenet. Rohkeita,
aktiivisia ja oppimishaluisia. 

Tällaisessa hybridikoulutusmallissa, jossa osa ryhmistä on puhtaasti tiimioppimisen piirissä ja osa ihan perinteisessä opetuksessa mukana, nousee kuitenkin vahvasti esiin työnjaon reiluus. Osa valmettaja-opentajan muuttuneen työnkuvan aiheuttamasta kuohunnasta johtuu ehkä väärinymmärryksistä. Kun opentaja ei opeta, tekeekö hän sitten mitään palkkansa eteen? Onko hänen työnsä vapaampaa, kevyempää, hauskempaa, etuoikeutetumpaa kuin muiden? Valmentajan työ näyttää helpolta, kun sitä säkkituoliluokan ovensuusta kurkkaa. Opiskelijat näyttävät olevan heitteillä, kun valmettaja ei heidän perässään koko ajan kulje. Tässä auttaa ehkä avoimuus ja väsymätön jutustelu kollegoiden kanssa, omista tavoitteista ja työstä (varsinkin kulisseissa tapahtuvasta valmistelusta) kertoilu.

Valmentajan vapaudella ja mielekkään työnkuvan rakennustyöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Varsinkaan siirtymävaiheessa kaikki nilkoista irti ravistetu kahleet eivät katoa mihinkään mustaan aukkoon. Ne saattavat napsahtaa kiinni jonkun toisen nilkkaan. Kun organisaatio ei pysy mullistusten vauhdissa, tietyt työt pitää edelleen tehdä. Ellei valmettaja niitä tee, joku muu tekee. Joku istuu palavereissa, täyttää lomakkeita, kerää opiskelijapalautteita, suunnittelee lukujärjestyksiä, järjestää koulun juhlia, nakuttelee arviointeja winhaan, aukoo ovia, neuvoo polttopuiden haussa, valvoo uusintatenttejä, ottaa näyttöjä vastaan, ohjaa opinnäytetöitä. Ei ole eettistä eikä reilua työtovereita kohtaan ottaa vapauksia heidän kustannuksellaan. Eikä se edistä tiimioppimisenkaan asiaa.

Miten sitä sitten osaisi olla jättämättä "nakkeja" lojumaan toisten tielle? Tämä ei tietenkään ole pelkästään tiimioppimiseen liittyvä ongelma. Aina on työyhteisöissä ollut niitä, jotka pyrkivät tekemään työnsä velvollisuudentuntoisesti ja hyvin. Ja sitten on niitä toisia, jotka ovat tämän huomanneet ja saattavat sitä vähän hyödyntää. Tiimioppimisessa on kuitenkin välillä hyvin vaikeaa tietää, millaisia tuen tarpeita tiimiläisille esim. viikon aikana ilmaantuu. Jos valmettajia ei ole sillä hetkellä paikalla, he kääntyvät jonkun muun puoleen. Tämä paikalla oleva opettaja tai muu henkilökunnan jäsen sitten auttaa tiimioppijoita, ehkä ilahtuen heidän aktiivisuudestaan ja oman oppimisprosessinsa johtamisesta. Todennäköisemmin auttaa pitkin hampain, ihmetellen, miksi hänen on se omien kiireidensä seassa tehtävä.

On vielä kaukainen haave, että koko oppilaitoksen henkilökunta osallistuisi ilolla ja yhteistyöllä tiimioppijoiden tukemiseen. Teemme työtämme omissa lokeroissamme, joissa jokainen liike on erikseen hinnoiteltu. On sinun työsi ja minun työni. Minun tuntini ja sinun hippitouhusi. Saathan sinä hörhöillä jos minä en siitä kärsi. Minä toivoisin, että tiimioppiminen voisi tuoda hyvää myös työyhteisölle, ei pelkästään oppijoille.

Vapauksia ei tule ottaa myöskään tiimioppijoiden tai muiden opiskelijoiden kustannuksella. Tiimioppimisen on määrä parantaa ja syventää oppimista ja kasvua, ei huonontaa. Aloittelevat tiimit tarvitsevat paljon tukea. Oikeasti paljon. Näkemyksellistä, hyvin ajoitettua, tarpeeseen tulevaa tukea. Sen antaminen edellyttää läsnäoloa, jos ei fyysisesti, ainakin kiinteästi tiimin prosesseja seuraten. Kädestä ei tarvitse pitää, jos ei avannosta ylös auta, mutta valmentajan on oikeasti oltava tiiminsä käytettävissä ja tukena. Muuten hän on vain valmettaja. Sinne päin, muttei kuitenkaan. Tiimin tulee olla valmentajan työn keskiössä.

Yhtä lailla kuin tiimioppimisen "kokeiluerät", pilottiryhmät ovat prosessin kanssa hukassa, myös me valmentajat/valmettajat, kehitysvaiheesta riippuen, olemme vähän kujalla. Mitä meidän kuuluu/täytyy/kannattaa tehdä? Mekin tarvitsemme rutiineita, rakennetta ja järjestystä. Järjestystä luovaan kaaokseen. Parempaa suunnittelua. Jotta polkisimme alas esteitä emmekä mahdollisuuksia.

Vuosikellon yritelmä

Aurinko ja pohjatuuli

Aurinko ja Pohjatuuli löivät vetoa siitä, kumpi niistä saisi uppiniskaisen opiskelijan ryhdistäytymään, lopettamaan lintsaamisen ja suorittamaan opintonsa loppuun. 

Pohjatuuli puhalsi ja puhalsi, mutta mitä kovemmin se puhalsi, sen harvemmin opiskelija ilmestyi koulun ovelle. Pohjatuuli kutsui paikalle ystävänsä Ukkospilven, mutta mitä ankarammin opetusalapäällikkö jyristeli ja heitteli salamoitaan opiskelijan ylle, sitä tiukemmin tämä kietoutui huppariinsa ja sitä kiinteämmin hänen katseensa pysyi kännykän näytöllä. Pohjatuuli ei vieläkään luovuttanut, vaan kutsui paikalle naapurinsa Jäätävän sateen, jota pelkäsivät kaikki. Jäätävä sade antoi kylmien pisaroiden peitää kaiken sen, mitä opiskelijalle oli annettu. Pian opiskelija värjötteli yksin salamoiden räiskeessä ja yhä paksuuntuvan jääkerroksen peitossa ilman opintotukea ja ateriaetua, mutta edelleenkään hän ei suostunut suorittamaan puuttuvia kurssejaan. 

- Annahan minun koettaa, Aurinko sanoi

Ja niin se valoi ihania säteitään opiskelijan ylle. Se varoi hiostamasta, mutta kutitteli säteillään opiskelijan poskia, kunnes tämä vihdoin keikautti hupun päästään ja nosti katseensa. Aurinko houkutteli opiskelijan toisten joukkoon nauttimaan lämmöstä ja lempeästä valosta. Aurinko valaisi myös asioita, joita opiskelijoiden ympärillä ja näköpiirissä oli. Siinä kiiltelivät monenlaiset taidot ja vähän kutkuttelevat haasteet. Saatuaan nivelensä lämpimiksi ja veren kiertämään opiskelija alkoi varovaisesti sormeilla niitä haasteita. Kuin huomaamattaan hän päästi suustaan pari varomatonta sanaa, joilla sitoutui tekemään muutaman pikku jutun. Eräänä aamuna hän huomasi olevansa tärkeä. 

Auringon ojentaessa opiskelijalle ruusun valmistumisjuhlassa juhlasalin ulkouolelta kuului kiukkuista vihellystä ja kattopellit kolahtelivat hieman. Opiskelijalla oli pää pystyssä. 

#iwanttobelieve

Mitä te kaikki oikein haluatte minusta?

Haluaisin mielelläni palvella jokaista opiskelijaani mahdollisimman hyvin. Välillä se tuntuu mahdottomalta. Uskoisin, että se johtuu osaltaan siitä, etteivät nämä ymmärrä haluta samoja asioita :).

Asiakkaiden, siis opiskelijoidenkin tarpeet poikkeavat toisistaan. Luonto-ohjaajaopiskelijoidenkin keskuudessa on ainakin kolmenlaisia opiskelijoita. Jotkut, ns. ammattiin pyrkivät haluavat määrätietoisesti luonto-ohjaajan työhön. He ovat hyvin selvillä omasta osaamisestaan ja omista vahvuuksistaan ja haluavat käyttää hyväkseen kaikki koulutuksen tarjoamat mahdollisuudet. He yleensä kokevat esimerkiksi ryhmien ohjaamisen harjoittelun tärkeäksi ja motivoivaksi.

Tätäkin taitoa voin tarvita myöhemmin

Toinen ryhmä ovat harrastelijat. He viihtyvät luonnossa ja luontoaktiviteettien parissa, mutta eivät aio kovin tosissaan luonto-ohjaajan ammattiin. Heitä kiinnostaa enemmän omien taitojensa (esim. melonta, vaeltaminen) kehittäminen kuin toisten palveleminen ja ohjaaminen. Harrastelijat saattavat suhtautua koulutukseen valikoivasti. He napsivat itselleen sellaista osaamista, joka heitä sattuu kiinnostamaan tai joka opetetaan viihdyttävällä ja hauskalla tavalla.

Uu, elämyksiä!

Kolmas ryhmä ovat oman suuntansa etsijät. He ovat yleensä valinneet luonto-ohjaajan koulutuksen hiukan kevyin perustein. Oli helppo saada opiskelupaikka, kaverikin opiskelee meillä, ei oikein keksinyt muutakaan, telttailu on kivaa. Ammatin sisältö on usein heille epäselvä ja jotkut sen vaatimukset voivat olla opiskelijan mielestä ylivoimaisiakin (esimerkiksi esiintyminen tai omien lajitaitojen hankkiminen). Oman suuntansa etsijät suorittavat koulutusta, jotta saisivat tutkintotodistuksen edes joltain alalta tai käyttävät koulutusta askelmana jatko-opintoihin.

Osa jäi tältäkin retkeltä rannalle. 

Mitä nämä eri tyyppiset opiskelijat sitten opettajalta tai koulutukselta haluavat? En ole (vielä) kysynyt, joten tämä nyt on ihan pelkkää spekulaatiota. Olen kuitenkin elänyt heidän kanssaan kohta seitsemän vuotta. Jos veikata saa, uskoisin heidän toivovan etupäässä seuraavantyyppisiä asioita:

Ammattiin pyrkivät:

• Kovaa substanssiosaamista: hyvät taidot erilaisissa luontoaktiviteeteissa, eräruokien valmistamisessa, erikoistuneita taitoja (esim. melonta, vaeltaminen), ehkä yrittäjyysosaamistakin
• Pätevyyksiä ja todistuksia: erilaiset kortit, passit, todistukset ja sertifikaatit ovat hyödyksi työpaikan haussa. Ammattiin pyrkivät ovat yleensä innokkaita suorittamaan esimerkiksi melontaohjaakokeen tai hankkimaan köysitoiminnanohjaajan pätevyyden. 
• Vaativuutta: koulutuksen tulee olla riittävän vaativaa ja haastaa opiskelija ylittämään itsensä. Koulutuksen pitää myös edetä melko rivakkaa tahtia, jotta ehditään oppia ja kokea kaikenlaista
• Työssäoppimista tms. työelämäyhteistyötä: ammattiin pyrkivät arvostavat mahdollisuutta saada jalkaa mahdollisten työpaikkojen oven väliin ja tehdä omaa osaamista näkyväksi potentiaalisille työnantajille. Luonto-ohjaajan työstä kiinnostuneet myös yleensä viihtyvät työssäoppimispaikoilla ja saavat jaksoista paljon irti. 
• Joustoa: opiskelun on sallittava erikoistuminen itseä kiinnostaviin taitoihin, esimerkiksi eläinavusteisiin aktiviteetteihin. Myös esim. laajennettu työssäoppiminen voi olla houkutteleva mahdollisuus
• Kokemusta: ammattiin pyrkivät saattavat olla innokkaita siirtymään seuraavien haasteiden pariin, mutta he eivät yleensä ylenkatso harjoittelun ja esimerkiksi ryhmien ohjaamisen harjoittelun merkitystä 

Harrastelijat: 

• Henkilökohtaista valmennusta: harrastelijat haluavat kehittää omia taitojaan ja ottavat mielellään vastaan esimerkiksi omiin lajitaitoihinsa liittyviä haasteita. Ohjaajan roolin ottaminen ei kuitenkaan välttämättä kiinnosta
• Rentoa meininkiä: opiskelun tulee olla miellyttävää ja leppoisaa, harrastuksenomaista
• Palveluita: harrastelijat arvostavat yleensä opiskelijaetuja kuten koulumatkatukea, kouluruokalan anteja, terveydenhuoltoa ja esim. asumismahdollisuutta asuntolassa
• Joustoa: harrastelijoille ei sovellu kurinalainen, vaativa ja sanktioitu koulutus. He pitävät halutessaan vapaapäiviä ja arvioivat ihan itse, kannattaako heidän tiettynä päivänä tulla kouluun. Koulutuksen tulee joustaa heidän elämäntapansa ja -tilanteensa mukaan, ei toisinpäin
• Elämyksiä: harrastelijat kokeilevat mielellään uusia asioita. Paitsi tietenkin niitä, jotka eivät heitä kiinnosta. Harrastelijalle on turha yrittää perustella esim. eräsuksihiihdon tarpeellisuutta asiakkaiden toiveiden kautta. Harrastelija hiihtää, jos tykkää hiihdosta. He innostuvat usein ryhmän yhteisistä retkistä (esim. vaellukset) itselleen uusin luontokohteisiin tai ohjelmapalveluyritysten tuotteiden testaamisesta. 

Oman suuntansa etsijät: 

• Tukea ja ohjausta: oman suuntansa etsijöillä on kahta ensimmäistä opiskelijatyyppiä enemmän tarvetta opettajan henkilökohtaiselle ohjaukselle. Motivaatio, omat toiveet, opiskelun rutiinit ja joskus elämänhallintakin saattavat olla hukassa. Jotkut oman suuntansa etsijöistä eivät ole kiinnostuneita jakamaan ajatuksiaan opettajan kanssa. Monet kuitenkin haluavat tai joutuvat keskustelemaan yksityisasioistaankin opettajan ja esimerkiksi opinto-ohjaajan kanssa. 
• Apua käytännön ongelmissa: etsikkoaikaansa elävillä on usein paljon muutakin ajateltavaa kuin opiskelu. Opettajan ja muun henkilökunnan apu saattaa olla tarpeen esimerkiksi asunnon hankkimisessa, talouden saamisessa kuntoon tai vaikka erilaisten hakemusten täyttämisessä. 
• Onnistumisen kokemuksia: monella on huonoja kokemuksia aikaisemmista opinnoista. Opinnot ovat saattaneet jäädä kokonaan kesken tai alaa on vaihdettu useita kertoja. Monella on kova halu saada koulutus suoritettua loppuun ja todistus plakkariin. Myös pienemmät askeleet ovat arvokkaita: onnistuneet retket, mukavat päivät luokkakavereiden kanssa, uusien taitojen oppiminen.
• Tukea ryhmästä: oman suuntansa etsijöille kaverit ovat ehkä vielä tärkeämpiä kuin kahdelle ensimmäiselle tyypille. Kavereiden tuki ja läsnäolo tekevät kaikesta siedettävämpää ja hauskempaa. Toisaalta näillä vähemmän ammattiin suuntautuneilla on suurin riski jäädä ryhmän ulkopuolelle, etenkin jos toisten taidot kasvavat paljon nopeammin. 
• Palveluita: jos oma elämä on sekaisin ja sen suunta hakusessa, koulu saattaa olla tärkeä kiinnekohta elämässä. Lomat saattavat tarkoittaa sitä, ettei olekaan varaa syödä kunnolla. Toiselle voi olla tärkeää, että joku soittaa perään ja kysyy, missä lintsaava opiskelija on. Monelle opiskelu on keino päästä toimeentulon piiriin, ei niinkään väylä ammattiin. 

Tällaisena koulutuksen järjestäjän edustajana on tietysti pakko todeta, että vain ammattiin pyrkivät ovat periaatteessa oikeassa paikassa. Harrastelijat kuuluisivat oikeastaan maksullisille kursseille tai esim. harrastamaan seurojen kautta. Ei yhteiskunnan ole järkevää tarjota ilmaista koulutusta, jos opiskelijalla ei ole aikomustakaan tulla alalle iloiseksi veronmaksajaksi. Osalle harrastelijoista tästä syntyy kuitenkin ns. kakkosammatti oman päivätyön rinnalle. 

Myös oman suuntansa etsijät etsivät sitä ehkä väärästä paikasta. Monelle koulun tarjoama tuki ei riitä, vaikka henkilöstö miten ponnistelisi ja tekisi parhaansa. Joskus kuitenkin syntyy hienoja kasvutarinoita, kun se oma suunta ja kipinä sittenkin löytyvät. Eivät välttämättä luonto-ohjaajan ammatista, mutta ehkä jostain muualta. Silloin on hienoa, jos koulutus on auttanut elämässä eteenpäin ja vaikka antanut uskoa omiin kykyihin. 

Pienellä koulutusalalla ei ole hirveästi varaa valita opiskelijoitaan. Istumme siis samojen tulien äärellä kaikkien kolmen tyypin edustajien kanssa, takuulla ensi syksynäkin. Ehkä erilaisten opiskelijatyyppien tunnistaminen kuitenkin auttaa huomioimaan heidät sopivalla tavalla, kun suunnittelemme uutta, uljasta luonto-ohjaajan koulutusta. 

Sumun keskeltä purjehtii esiin valmentaja

Aloittaessani Tiimimestari -valmennusta kirjasin valmentajafilosofiaani muun höpinän sekaan, että:

1. Tässä ei ole kyse minusta
ja
2. Tässä on kyse juuri minusta.

Olinpa viisas.

Tiimioppiminen mullistaa sekä opiskelijoiden arjen että valmentajan koko työelämän. Kun muutosta aletaan toteuttaa, on käytettävissä vain perinteisiä opiskelijoita ja heidän vielä perinteisempiä opettajiaan. Perinteisessä oppimisympäristössä, perinteisessä oppilaitoksessa. Siinä sitten siirretään tuolit rinkiin ja mietitään, että mitähän seuraavaksi. Tulevaisuus näyttäytyy sumuisena ulappana, jonne täytyy vain tyrkätä aluksensa ajelehtimaan. Ja niinku luottaa prosessiin.

Siinä haparoivia ensiaskeleitaan ottavassa tiimissä käynnistyy prosessi. Kyllä käynnistyy. Vaikka näyttäisikin siltä, että ei tästä hemmetti mitään tule. Aloitteleva valmentaja siinä sitten ohjaa ja tukee sitä prosessia, hieman kömpelösti varmaankin. Kannustaa ja yrittää uskoa. Selittelee tekemisiään esimiehelle ja työtovereilleen. Ripustelee lappuja seinille ja tekee pieniä mullistuksia. Alkaa tekemään uusia asioita ja yrittää olla tekemättä vanhoja.

Oikealla tekniikalla siitä selviää

Valmentajakin huomaa olevansa prosessissa. Jopa sisäisessä käymistilassa. Jonka seurauksena saattaa kihahtaa huppuunkin, luonnollisesti. Tulee pieniä ja suuria oivalluksia. Onnistumisia. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että kaikkiin koulutuksellisiin ongelmiin on löydettävissä ratkaisut. Minä kyllä voin kertoa. Ja ne omat voimavarat löytyvät sieltä jostain rutiinin patinan alta, kun vähän raaputtelee. Tässähän olisi annettavaa muuhunkin kuin tämän yhden tiimin kompastelevaan prosessiin. Ja sitä aikaakin vapautuu, kun tiimioppijat voivat olla enemmän keskenään, onhan se niille hyväksikin. Itsenäisemmiksi oppivat.

Oppilaitoksemme johdolta toimitettiin viesti opettajainkokoukseemme. Tai arvokeskusteluhan se virallisesti oli nimeltään. Viesti kuitenkin oli tämä: "Keskitytään perustehtävään." Hei mistä ihmeestä he minunkin rönsyilyni tiesivät? Että sitä uutta liikkumavaraa ei välttämättä tulekaan käytettyä pelkästään siihen tiimin oppimisen tukemiseen, vaan kaikkeen kivaan ja jänskään.

On hauskaa kun ei tarvitse pitää oppitunteja, ehtii vaikka opetella tekemään markkinointivideoita. Tai kehittää itseään. Kehittyä valmentajana ja tiimioppimisen kokemusasiantuntijana. Samaan aikaan ne tiimioppijat reppanat seisovat pihalla räntäsateessa toisiaan tuijotellen. Ei vaan, onhan niillä omat tilat. Niillä on sinne avain, kyllähän ne sinne itse sateelta suojaan osaavat mennä.

Ruvetkaa te hei vaan ihan kivasti tiimioppimaan. Istutte
vaikka tässä kiikussa sitten kun ootte käynnistelleet sen prosessinne. 

Uuteen rooliin joutuessaan tuoreen valmentajan on ihan pakko kehittyä ja etsiä niitä heikkoja punaisia lankoja kaikkialta. On pakko verkostoitua ja etsiä tukea, keksiä ratkaisuja ja matkia toisten oivalluksia. Muuten työssä ei onnistu. Ja se on hirveän hauskaakin, löytää niitä samasta asiasta innostuneita ja virtaa saavia ihmisiä.

Valmentajan perustehtävä on kuitenkin se valmentaminen. Pitäisi jaksaa ja uskaltaa "mennä tilanteisiin" silloinkin, kun tiimioppijat tuntuvat ihme ääliöiltä tai sitten tuntuu että ne vihaavat valmentajaa, vaikka tämä onkin upea persoona. Sitä mukaa kun itse alkaa ymmärtää tiimioppimisen työkaluja, pitäisi perehdyttää tiimioppijat niiden käyttöön ja huolehtia siitä, että ne tulevat osaksi arkea. Täytyisi jaksaa välittää ja huolehtia tiimistä, kiinnostua prosessissa tapahtuvien käänteiden syistä ja koettaa houkutella hedelmällisiin suuntin. Sitkeästi. Elää arkea yhdessä tiimin kanssa, kunnes voi hiljalleen jättäytyä syrjemmälle. Hylätä ei saa.

Tiimivalmentaminen on pinnallisesti katsottuna niin helppoa. Lakkaat tiätsä vaan opettamasta niin ne alkaa tiätsä oppimaan. Niin se varmasti onkin, mutta ei se opettamisen lopettaminen tästä vielä tiimioppimista tee. Alan käsittää, miten suuri taustatyö sen "itseohjautuvan" oppimisprosessin eteen on tehtävä. Tarvitaan kulttuuri, rakenne, prosesseja, tukipalveluita, suunnitelmallista, intensiivistä ohjausta, toisaalta myös reagoivaa, hetkeen tarttuvaa valmennusta.

On turhaa jupista kulisseissa, että mikseivät nuo nyt voisi vaan tajuta ja ryhtyä toimimaan rakentavasti. Sen sijaan kannattaa suunnitella ja toteuttaa tämä koko koulutuskuvio siten, että joka jamppa, joka ovista sisään astuu, imeytyy sen pyörteisiin eikä yksinkertaisesti voi olla kasvamatta tiimioppijaksi. Itsensä kokoiseksi tiimioppijaksi (terveisiä Kiipulaan). Ja kun se sumu yllättäen laskeutuu, sen keskeltä purjehtii esiin valmentaja, joka rohkaisee sauvomaan vuotavan ruuhen irti karikosta. Hän on koko ajan ollut lähellä. Hän tietää, miten tähän tilanteeseen päädyttiin. Hän ei ehkä tiedä, miten tästä päästään yli, mutta hän on juuri oikealla hetkellä valmis tuomaan koko osaamisensa mukaan peliin.

Tiimi ei ole olemassa minua varten vaan minä tiimiä varten. My fellow team coaches, ask not what your team can do for you. Ask what you can do for your team. And do it. (Hanna F. Coachedy)