Hain tänään lasta kaverin synttärijuhlista. Autossa lapseni lausui ääntään madaltaen, kunnioittavalla äänellä: Sen iskä omistaa YRITYKSEN. Niitten talo on ihan kamalan iso, ja niillä on takapihalla - suihkulähde!
Ei tunnu kuulkaa missään. Voisi sitä varmaan kateellinenkin olla, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olen sentään melontaopas. Sen kaverin iskä ei takuulla ole. Meloin tuossa viime viikolla Jämsästä Asikkalaan. Ihan tuosta vaan.
 |
| Tauolla. Lietsaari, eteläinen Päijänne |
Mikään ei tee niin hyvää itsetunnolle kuin sankariteot. Ne sellaiset spektaakkelit, joita voi kiikkustuolissa muistella. Joista voi kertoa jälkipolville uudelleen ja uudelleen. Juuri ne tarinat, joihin samaiset jälkipolvet tulevat kyllästymään sydänjuuriaan myöten. Tai mikä nyt olisikaan sopiva kyllästymisen vertauskuva.
 |
| Tekniikkaharjoittelua tuulensuojassa |
Työpaikkani Koulutuskeskus Salpauksen luontoalan koulutuksen toukokuinen pitkä retki, Päijänteen päästä päähän ylittänyt melonta-, soutu- ja veneilyretki oli menestys. Yhteensä liki 30 nykyistä ja jo valmistunutta opiskelijaa, heidän ystäviään ja yhteistyökumppaneitamme retkeili Päijänteen vaihtelevissa säissä, saarten suojissa ja suurilla selillä yhteensä 8 päivän ajan. Retki teki todeksi Päijänteen valtavat mittasuhteet ja jylhän kauneuden. Ei sitä voi käsittää, jos ei itse käy katsomassa. Toisaalta oli upeaa tajuta, että näinkin suuri järvi on otettavissa haltuun. Se edellyttää vain hyvää yhteistyötä, huolellista suunnittelua ja työtä turvallisuuden eteen. Vähän ehkä yllytyshulluuttakin. Osa etukäteen kartoittamistamme riskeistä toteutui ja jouduimme mm. evakuoimaan pari osallistujaa. Vaakakupit kallistuivat silti selkeästi hyötyjen puolelle.
Näin jälkeenpäin ajatellen tärkeintä retkessä oli se, että se tarjosi niin monelle mahdollisuuden tehdä sankaritekoja. Jollekin riitti päivän soutu kirkkoveneessä, toinen meloi omin voimin koko 160 km Jyväskylästä Asikkalaan ja runttasi vielä yötä vasten Vesijärvenkin siihen päälle. Joku kipparoi kirkkovenettä vaihtuvine soutajineen. Jotkut uurastivat turvavenekuskeina huolehtien siitä, että retki sujui turvallisesti ja huolto pelasi. Joku ylitti itsensä jaksamalla soutaa neljä päivää kolotuksistaan välittämättä. Jollekin telttayöpymiset toukokuisessa luonnossa olivat jännä paikka. Jokaisella oli kotona jotain kerrottavaa. Itse fiilistelen sitä, että sain retkellä melontaopaskoulutukseni valmiiksi ja palasin siis kotiin melontaoppaana. Kyllä, oli pakko päästä sekin sanomaan.
 |
| Sankarit matkan päällä |
Aavistelen, että oppimisessa ja kehittymisessä ei se tasaisen kasvun tie viekään pisimmälle. Yksi iso haaste kasvattaa suhteessa enemmän kuin monta pientä. Monta isoa haastetta - woah. Päijänteen retkemme oli niin suuri urakka, että sen toteutuminen edellytti oikeasti monen ihmisen uurastusta. En olisi pystynyt siihen yksin, en läheskään. Kirkkovene ei kulje yhden tai kahden voimin, melonta ei ole turvallista yksin, ilman turvavenettä olisimme olleet pulassa. Retkeen liittyvä markkinointityö vei oman aikani niin täysin, että esim. turvallisuussuunnittelu jäi toisten harteille. Myös retken aikana suorastaan sateli tilanteita, joissa jonkun muun kuin johtohahmojen oli nostettava päätään ja hoidettava homma. Ihmiselle on hyvä joutua sellaisten haasteiden äärelle, joita ei voi kiertää, mutta joista kuitenkin selviää.
 |
| Ihoteippi, tuo soutajan paras ystävä |
Päijänne on hyvä opettaja. Se opetti meitä ihan ilman eri korvausta mm. auringon vaikutuksista suojaamattomaan ihoon, tuulen nopeuden suhteesta eri kokoisilla selillä nousevaan aallokkoon, retkiruokien säilyvyydestä ja helppokäyttöisyydestä, erilaisten alusvaatteiden ominaisuuksista ja lihashuollon merkityksestä. Jokainen retkeen tai sen valmisteluihin osallistunut oppi. Eri asioita ja eri tasoilla, mutta takuulla oppi. Koska sille opille oli välitön tarve ja soveltamismahdollisuus. Kun iho on kärähtänyt auringossa ja ahavoitunut niin, ettei suu tahdo aueta, asia nimeltä rasvaaminen alkaa tuntua kovinkin merkitykselliseltä. Kun on syönyt lounaaksi vettä ja suolapähkinöitä, retken ruokasuunnitelman teko alkaa tuntua mielekkäältä.
Ei koulutusta kannata rakentaa pelkän arjen, valmiiksi pureskeltujen harjoitustehtävien ja tasaisen puuhaamisen varaan. Me tarvitsemme hulluja haasteita, once in a lifetime -kokemuksia, ainutkertaisia elämyksiä ja niillä äärirajoilla käymistä. Oppiminen alkaa siinä vaiheessa, kun vanhat konstit eivät enää riitä. Yhden yön nukkuu vaikka jaloistaan roikkuen, mutta kolme tai seitsemän yötä onkin jo ihan eri asia. Tarvitsemme kylmää vettä. Kovaa tuulta. Rakkoja ja aurinkoa.
