Kuin ihmisiä

Tältäkö siellä meidän kahvihuoneemme edustalla näyttää?

"En jaksa yhtään mitään opiskelijoiden vallan ottoa", totesi eräs kollega tiimioppimis-kokeilumme alkuvaiheissa. Kyse oli avainten lainaamisesta tiimioppijoille päivänä, jolloin me valmentajat emme olleet paikalla. 

Hiljattain halusimme tehdä tyhjilleen jääneestä toimistokopista, entisestä vanhainkodin valvomosta opiskelijoiden vapaassa käytössä olevan kahvihuoneen. Syntyi epäilys, että siellä hajotetaan välittömästi paikat ja lattialle räkiminen alkaa varmaan jo ovelta. Kahvinkeitin ehkä varastetaan. 

Väitän, että ammatillisen opettajan käsitys opiskelijoista on usein kyynistynyt. Kymmenet, sadat, tuhannet pettymykset opiskelijan kanssa tehtyihin sopimuksiin ovat kovasti himmentäneet uskoa inhimilliseen potentiaaliin, jota opiskelijoissa piilee. Ja kyllähän se joskus aika syvällä piileekin. 

Tästä syystä tiimioppimiseen on vaikea uskoa. Eihän se voi toimia, ei näillä opiskelijoilla. Tai "tällä oppilasaineksella", kuten vähemmän kauniisti sanotaan. On totta, että opiskelijoiden taustat ovat kirjavat. Monella on pitkä rekisteri vuorovaikutuksesta erilaisten viranomaisten kanssa, toisilla hurjat sairauskertomukset. Osa on ihan vain peruskoulun uhreja, joille esimerkiksi yläaste on ollut painajainen, josta ei voinut herätä. Kun siellä ei vain ehditty tai pystytty löytämään heistä yhtään myönteistä tai käyttökelpoista ominaisuutta. Jokainen ammattikoulun opettaja tietää, että nämä peruskoulun nujertamat puhkeavat usein kukkaan käytännön hommissa. 

Smile?

Koulutuksen vallankumous on käynnissä. Työelämän murroksen mukanaan tuomiin vaatimuksiin ei enää vastata valaisemalla kasvotonta oppilasainesta kansankynttilöillä. Kasvatustieteen professori Kristiina Kumpulainen Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokselta pohtii asiaa Taloussanomien artikkelissa (21.8.2015): "Monella nuorella motivaatio, ja mitä varten opiskellaan ja ollaan koulussa, on jotenkin kadoksissa. Kun tekeminen on merkityksellistä ja työn tuloksia voi hyödyntää laajemminkin, sitä kautta opiskelusta tulee mielekkäämpää", Kumpulainen sanoo. 

Hän uskoo, että kun oppiminen lähtee omasta motivaatiosta, oppilas sitoutuu siihen paremmin eikä se ole vain ulkoa oppimista ja suoriutumista.  

Tällaiseenko työelämään me koulutamme?

Mistä se oppijan oma motivaatio sitten löytyy? Voin sen paljastaa. Se löytyy sieltä oppijasta itsestään. Sitä ei voi toiselle antaa, herätellä vain. On lähdettävä liikkeelle siitä motivaatiosta, mitä oppijalla on. Ja jokaisella sitä on, jossakin, johonkin. 

Motivaatiolla tarkoitetaan sanakirjan mukaan toimintaan johtavien motiivien kokonaisuutta, siis vaikuttimia, syitä ja perusteita, joiden vuoksi opiskellaan. Aika pitkään yritin itsekin täyttää opiskelumotivaation välkehtivää pikaria sellaisilla asioilla kuin "sun on pakko, tai lähetän Kelaan valvontailmoituksen" tai "kyllä mä tiedän, mitä sun täytyy osata, että töihin pääset". Eivät oppijat sitä maljaa kovin riemukkaasti alas kulauttaneet. 

Nykyisin meillä on käytössä täysin mullistava järjestelmä oppijoiden motivaation etsimiseen: kysyminen. Mikä sinua kiinnostaa? Millainen sinä olet, millainen haluaisit olla? Mikä on sinulle tärkeää? Mitä haluaisit tehdä? Kun on aikaa kuunnella ja kiinnostusta kuulla, vastaukset kehkeytyvät joksikin paljon suuremmaksi kuin "emmätiiä" tai "mä tykkään niinku luonnosta". Joku haluaa hierojaksi. Toiselle on tärkeää saada elämä järjestyksen ja jaksaa käydä koulua. Jonkun haave on päästä töihin ulkomaille. Aika kaukaa kaarrellen siis lähestytään tutkinnon perusteiden osaamisvaatimuksia luonto-ohjaajan osaamisalalla. 

Joo no mä tykkään ehkä eniten sytytellä nuotioita

Teimme eilen erään oppijan kanssa hänen omaa oppimissuunnitelmaansa. Teemme niitä kuvitetun miellekartan tai aikajanan muotoon, keskustellen tavoitteita ja toiveista, mielenkiinnon kohteista ja vähän niistä koulutuksen ammattitaitovaatimuksistakin. "Tekis kovasti mieli laittaa tähän sellaisiakin asioita, jotka ei nyt suoraan liity kouluun", totesi opiskelija. Ei sitä suunnitelmaa ilman niitä asioita voi tehdäkään! Opiskelumotivaatio löytyy siitä, kun oppija huomaa, miten koulutuksen tarjoamat mahdollisuudet voivat auttaa häntä saavuttamaan omia tavoitteitaan. Valmentaja voi onneksi auttaa niiden tavoitteiden esiin kaivamisessa ja konkreettiseksi toiminnaksi kääntämisessä. 

Ihmisen elämä on kokonaisuus, eikä hänen pidä joutua vangiksi koulutusjärjestelmään. On luovuttava siitä käsityksestä, että opiskelijat ovat ammattikoulussa jotenkin suorittamassa rangaistustaan, josta syystä esimerkiksi heidän läsnäolojaan ja myöhästymisiään seurataan sormi jo valmiiksi heristysasennossa. Koulutuksen pitää olla itsensä kehittämisen ja oman elämän parantamisen mahdollisuus, ei kylmä kone, jossa sinut puristetaan tietyn ammatin edellyttämään muottiin.

Ei. 

Jotkut ovat huolissaan tiimioppimisen tehokkuudesta, koska siinä ei "pysytä asiassa" tai "huolehdita siitä, että kaikki tulee käytyä läpi". Joskus olen vastannut näihin huoliin kertomalla luonto-ohjaajaopiskelijasta, joka oppi sytyttämään nuotion vasta kolmantena opiskeluvuotenaan työssäoppimispaikalla. Vaikka aika huolella ja pitkällisesti oli se nuotion sytyttäminen "käyty läpi". Hän ei vain ikinä ollut tarvinnut sitä taitoa, eikä ollut viitsinyt kokeilla. 

Toinen tapa vastata tähän huoleen tehokkuudesta löytyy esim. tämän päivän Etelä-Suomen Sanomista (29.8.2015): "Muutamakin erityislaitoshoitoa vaativa nuori näkyy budjetissa satoina tuhansina euroina", kertoo Hollolan kunnan vs. peruspalvelujohtaja Mikael Forsberg. Mitäpä siitä, jos osa opiskeluajasta kuluu nuorelta oman suunnan etsimiseen ja motivaation hapuiluun, jos se auttaa häntä kohti itsenäistä ja onnellista elämää? 

Miten oppijoista saadaan itsenäisiä, vastuullisia ja aktiivisia? Kohtelemalla heitä ihmisinä. Kysymällä, mitä he haluavat ja tarvitsevat. Toimimalla näiden vastausten mukaisesti. Antamalla heidän tehdä valintoja, jotka ovat heille mielekkäitä, niin ammatillisesti kuin muunkin elämän kannalta. 

Enemmän kuin koulu

Meillä Asikkalassa käy silloin tällöin vierailijoita ihmettelemässä sitä, miten tiimioppiminen oikein toimii toisella asteella. Mielellämme sitä esittelemmekin. On hienoa olla itse mukana tällaisessa, vaikka tiimioppimiskokeilusta onkin kasvanut melkein elävä organismi, jolla on oma tahtonsa ja omat lakinsa. Vaikea selittää, helppo elää. Yritän kuitenkin sitä selittämistäkin.

No mitä meillä sitten oikein tehdään? 

No täällä tehdään sitä mikä kiinnostaa. Melotaan, vaelletaan, kalastetaan, kokkaillaan eräruokia, ratsastetaan, veneillään, ohjataan lapsia, lauletaan vanhuksille, paiskitaan töitä koiravaljakkofirmassa.

No ei kai nyt sentään mitä tahansa voi tehdä?

Koulun puitteissa ja yhteisellä ajalla ei voikaan. Kalusto, taloudelliset resurssit ja muun tiimin toiveet sekä valmentajien osaaminen asettavat rajoja. Ei meillä ole formularataa tai ompelimoa. Meillä on kuitenkin herännyt jonkinlainen yhteisöllinen kaikkivoipaisuuden tunne. Jos koulu ei järjestä koskimelontaretkeä, sen voi järjestää itse, oppilaat yhdessä. Koulu tukee mahdollisuuksiensa puitteissa, esim. kyytiapua järjestämällä. Osallistumismaksuja näistä hommista voidaan periä, halukkaat maksavat ne itse. Näin menetellen voi oikeasti tehdä melkeinpä mitä tahansa.

ÄxönKlubin vetäjä järjestää koskimelontaretkeä FB-ryhmässä

Tämä on valtava oivallus: me voimme itse ja yhdessä järjestää ne asiat, joita haluamme kokea. Paitsi että se avaa huimat mahdollisuudet oman osaamisen monipuolistamiselle, samalla järjestäjät oppivat - no, sitä järjestämistä. Syntyy kontakteja ja verkostoja ja taitoa asioida erilaisten tahojen kanssa.


No mutta ei kai nyt sentään milloin haluaa?

Toista vuottaan opiskelevat luonto-ohjaajat oppivat täysin tiimioppimisen keinoin. Heidän perustamansa NY-yritys markkinoi ja toteuttaa ohjelmapalveluita ja maastoruokailuja oikeille asiakasryhmille. Keikkojen lisäksi viikkoaikatauluun kuuluu kahdet valmentajan ohjaamat treenit viikossa. Treenien ja keikkojen lisäksi tiimi täyttää oman kalenterinsa itse, haluamallaan tavalla.

Oppimisklubien vetäjät järjestävät klubin teemaan liittyvää toimintaa klubilaisten toiveiden sekä omien aikataulujensa mukaisesti. Esimerkiksi kalastusklubin vetäjä voi kysellä FB-ryhmässä porukan kiinnostusta tiettyyn kohteeseen lähtemiseen. Myös kuka tahansa muu voi ehdottaa retkeä ja kerätä porukan kasaan. Klubien toiminnalle on pyritty varaamaan tilaa lukujärjestykseen, mutta täydellisesti systeemi ei vielä toimi. Joskus klubien kiinnostavat tilaisuudet sattuvat jonkin ryhmän opetuksen kanssa päällekkäin. Saako silloin mennä mukaan? Usein saa. Etenkin, jos se tilaisuus on opiskelijan oman henkilökohtaisen oppimissuunnitelman ja opintopolun kannalta tärkeä. Esimerkiksi erityisryhmien ohjaamisesta kiinnostuneiden Erkkaklubi osallistui kansainväliseen erityisryhmien liikunnan ohjaamista käsitelleeseen seminaariin - tuli poissaoloja tunneilta, mutta tärkeää osaamista.

Kalastusklubilainen ehdottaa retkikohdetta

Jos opiskelijat "vapautetaan" lukujärjestyksen kahleista, otetaan tietysti sellainen riski, että joku asia jää kokonaan väliin tai oppimatta. Osa tällaisista asioista on mahdollista ottaa itsenäisesti haltuun, joidenkin asioiden kohdalla se on vaikeampaa. Tutkinnon perusteen tarkka lukeminen helpottaa opettaja-valmentajan angstia tässä asiassa. Jos joku ei pääse mukaan opettelemaan lumikenkäilyä, koska lähti mielummin talviverkoille, jäikö puuttumaan jokin välttämätön palanen tulevan luonto-ohjaajan osaamisesta? Mielestäni ei - tämän oppijan osaamispalapeliin tuli vain erilainen kuva kuin toisilla. Luontoaktiviteetti se on verkkokalastuskin, jollekin olennaisempi kuin se lumikenkäily.

Sattui silmiin teemaan sopiva twiittisitaatti

Jotta oppijoille ei jäisi olennaisia aukkoja sivistykseen, meidän on luotava oppimisympäristö, jossa sitä oppia on tarjolla usein, runsaasti ja eri tavoin tarjoiltuna. Mikään asia ei saa osua kohdalle vain kerran opiskeluaikana, vaan se on oltava mahdollista kohdata uudestaan jossain toisessa asiayhteydessä. Jos et ollut paikalla kun opeteltiin tekemään turvallisuussuunnitelmia, voit oppia sen vaikka lähtiessäsi aputyövoimaksi osuuskuntalaisten keikalle. Tai loikkaat seuraavana vuonna ykkösten oppitunneille kertaamaan asian. Tai hyödynnät meille kertyneitä nettimateriaaleja.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla on ihan semiperinteinen lukujärjestys. Heille järjestetään opetusta tiettyyn aikaan tietyissä tiloissa tietyn opettajan toimesta. Sen ohella hekin saavat alusta lähtien tulla mukaan esim. klubien toimintaan ja avuksi asiakaskeikoille, oppimaan juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Hypätä kiihdytyskaistalle, jos on itsellä sellainen sopiva hetki ja mielentila.

Kai siinä nyt joku raja on, keitä sinne saa osallistua?

No.. ei oikeastaan. Tiimioppimisen tulon myötä kaikenlaiset rajat ovat yleensäkin hämärtyneet. Ja meistä se on hyvä niin. Kolmannen vuosikurssin opiskelija voi hyvin tulla ykkösten ekalle retkelle, eri roolissa tosin kuin silloin itse perusasioita opetellessaan. Jo valmistunut opiskelija tulee huvin vuoksi mukaan melomaan tai hänet palkataan osuuskunnan keikalle työvoimaksi. Jonkun äiti tulee mukaan kirkkovenevaellukselle. Asuntolaohjaaja tulee opettelemaan suunnistustaitoja oppijoiden rinnalle. Eräklubin Facebook -ryhmään tulee jäseneksi joku, jota kukaan meistä ei entuudestaan tunne.

Oppi ja osaaminen eivät ole apteekkitavaraa emmekä me farmaseutteja. Niihin ei tarvita edes opetushallituksen "lääkemääräyksiä". Oppia on vapaasti saatavilla kaikkialla, kunhan on halu oppia ja kekseliäs mieli. Oppiminen on sekä hauskaa että tehokasta porukassa, eikä sitä porukkaa ole mitään mieltä rajata pelkästään meillä opiskelijoina kirjoilla oleviin ja opetushenkilöstöön.

Päijänne-Jamboree -oppimistapahtuman osallistuja (ei koulun
opiskelija) jakaa kokemuksiaan Facebookissa retken jälkeen

Toisilta oppii, monelta oppii enemmän kuin yhdeltä. Kokonaan ulkopuolisten tyyppien tai eri alojen opiskelijoiden ja opettajien kohtaamisissa syntyy kiinnostavia ajatuksia ja tapoja soveltaa omaa osaamista. Luonto-ohjaajien kohdalla asiassa on vielä se lisäbonus, että vaikka uudella tuttavuudella ei olisi muuta opetettavaa luonto-ohjaajalle, aina voi kuitenkin saada kokemusta erilaisten ihmisten ohjaamisesta. Siksi voi olla perusteltua ottaa vaikkapa vaelluksille mukaan vähän vaeltaneita.

Miten teillä on rahaa maksella kaiken maailman kadunmiesten vaelluksia?

Emme me niitä maksakaan. Ihan samalla tavalla ammatillisen koulutuksen rahoitusmuutokset ovat meiltäkin resursseja haukanneet.

Hyvin suuri osa oppimistilanteista on sellaisia, ettei ylimääräisten osallistujien (esim. toisten alojen opiskelijat) mukaan tulosta synny mitään lisäkustannuksia. Yöretkelle mahtuu kyllä mukaan, jos autossa on tilaa. Bensakulut peritään, jos ei ole koulussa kirjoilla. Jos opiskelija tuo kaverinsa mukaan melontaretkelle, tältä peritään vuokra kalustosta ja omat vakuutukset pitää olla. Ohjatulle vaellusretkelle tulijalta voidaan periä osallistumismaksu, jos hänestä aiheutuu paljon lisätöitä järjestäjille. Sosiaalisessa mediassa tapahtuva tiedon ja kokemusten jakaminen on täysin ilmaista.

Vallankumouksellista on mielestäni se, että oppijat ovat valmiita laittamaan omiakin rahojaan kiinni osaamisensa kehittämiseen. Olemme muutamana vuonna järjestäneet melonnasta ja köysitoiminnasta syventäviä valinnaiskursseja, joista on peritty osallistujilta maksu. Kurssit on aina saatu toteutettua. Aiemmin jouduimme usein lyttäämään oppijoiden toiveet lajikokeiluista ja tutustumisretkistä raha- ja aikapulan vuoksi. Nyt niitä on yhtenään, kun itse järjestävät ja itse hankkivat rahat. Myös NY-yritykset ja pedagoginen osuuskunta Taidottaja tarjoavat mahdollisuuden hankkia rahaa oman osaamisen kasvattamiseen.

Minua ei tarvitse kauan puhua ympäri, jos asiaan liittyy melonta

Ja kyllä tässä itsekin tempautuu mukaan oppimisen iloon. On ihanaa, että itsekin voi kehittyä ammatillisesti ja muutenkin. Palasin tänään parin päivän melontaretkeltä ihanien oppijoiden kanssa. Palkkaa taidan saada 11 opetustunnilta, jos lukujärjestyksestä katsotaan. Aikaa kului maanantain aamukahdeksasta tiistain puoli neljään iltapäivällä. Toki valmistelut siihen päälle. Silti halusin retken järjestää, palkasta viis, minulla oli niin hauskaa, että olisin voinut vaikka maksaa siitä itse. Opin paljon melontaretken toteuttamisesta ja sain harjoitella eskimokäännöksen opettamista, joka minua tällä hetkellä kiehtoo tosi paljon. Ihanaa seistä maanantai-iltana tunti järvessä kääntelemässä kajakilla kaatuneita takaisin pystyyn. Hienoa saada vielä lähteä myöhemmin pariksi tunniksi ohjaamaan hämärämelontaa parin innostuneen kanssa. Perustin äskettäin jopa melontaklubin, jonka puitteissa aion viedä oppijoita ja muita ihania melomaan vapaa-ajallanikin.

Lisäksi tämä oppimisen into on tuonut opettajien/valmentajien tueksi ison lauman taitavia apuohjaajia. Meillä on hyvä osaamisen jakamisen henki ja kulttuuri. Myös jo valmistuneet luonto-ohjaajat tarjoutuvat tuoreille tulokkaille esim. suunnistusretkiseuraksi (vai hetkinen, oliko se siksi että seuraa pyyteli nuori nainen :) ). Oppimistapahtumiin ja retkille lähtee usein mukaan taitavia tyyppejä ohjaamista harjoittelemaan. Taas yksi hämärtynyt raja: kuka tässä lopulta on opettaja ja kuka oppilas?

Mitenkäs oppilaitos tähän kaikkeen taipuu?

Taipuu kuin kiinalainen naisvoimistelija. Joka ei välttämättä täysin tiedosta olevansa kiinalainen naisvoimistelija. Olemme saaneet paljon tukea ja kannustusta ja luvan kehittää rohkeasti tällaista toimintatapaa. Lähiesimiehemme koettaa ymmärtää, miten toimimme ja saada sen käännetyksi konsernin kielelle ja riittävän selkeiksi luvuiksi, esim. resurssoinnin osalta.

Monet asiat ovat toki keskeneräisiä. Ja epäselviä. Vaikeitakin. On asioita, joiden eteen pitää vielä tehdä paljon töitä. Esimerkiksi oppijan ohjaamisen prosessi. Toivon sydämestäni, että selviämme sen suunnittelusta ilman prosessikaaviota. Kuitenkin ohjaamisen on oltava jatkuvaa, intensiivistä ja siihen tarvitaan työkaluja. Esimerkiksi työkalu osaamisen tavoitteiden asettamiseen ja niitä kohti pyrkimisen seurantaan. Kuin opintokortti, mutta yksilöllinen, merkityksellinen ja oppijan vahvuuksia tukeva. Ei jotenkin tunnu hyvältä kiirehtiä niiden rakentamisessa. Tulee viisaampia, kun odottaa ja katsoo, millaista tukea nämä oppimispolut täällä tarvitsevatkaan.

Mutta ettehän te voi yhtään tietää, mitä ne osaavat kun valmistuvat?

Voidaanpas. Ammatillisessa peruskoulutuksessa osaaminen arvioidaan ammattiosaamisen näytöillä. Ja ne ovat meillä ihan täsmälleen samoista tutkinnon osista kuin muuallakin. Ja niissä oppijoita arvoidaan juuri niillä kriteereillä, jotka tutkinnon perusteissa on asetettu. Valmistuvien osaamiselle voidaan lätkäistä hyvällä omallatunnolla viralliset leimat ja nimmarit. Mutta väitän, että meiltä valmistuu persoonallisia, osaamisensa ja vahvuutensa tuntevia, motivoituneita, tiimityöskentelyn hallitsevia ja työtään ymmärtäviä luonto-ohjaajia.

Koulutuskeskus Salpaus - enemmän kuin koulu. Seison väkevästi tämän uuden sloganimme takana.

Shine on, you crazy diamonds!

Kesällä vähän jännitti. Valmentamani ryhmä otti keväällä tiimioppimisen omakseen ja loi upeita uusia kuvoita, esimerkiksi oppmisklubit. Ei kevät mitenkään ongelmattomasti sujunut. Paljon sovittua jäi tekemättä, varmasti tärkeitäkin asioita. Ei opeteltu lintuja. Kalatkin taisivat unohtua. Luontopolku jäi kesäksi keskeneräiseksi. Ei ehditty Isojärven kansallispuistoon, ei melontaretkelle, ei kiipeilemään. Joku keskeytti opintonsa, koska ei kokenut saavansa loputtomista check in -kierroksista mitään.

Kesäloma, ja tiimi pyrähti tahoilleen sitä viettämään. Moni jatkoi ammatillista kasvuaan kesätyössäoppimisen kautta. Itsekin ajattelin muita asioita ja vietin kesää perheeni kanssa. En tehnyt yhtään töitä, mitä nyt opiskelijoita kalastelin uuteen ryhmään.

Mietin silti, mitä valmentamalleni tiimille tapahtuisi, kun he kokoontuisivat kesän jälkeen taas yhteen. Kymmenkunta aivan erilaista ihmistä, omine haaveineen ja tavoitteineen. Kömpelöhkö valmentaja. YT-neuvottelut ja raskaat irtisanomiset tulossa oppilaitokseen. Arjen hankaluuksia.

Breathe, breathe in the air

Don´t be afraid to care

Leave but don´t leave me

Look around and choose your own ground

Pink Floyd/Breathe

Vaan sieltä ne timantit taas saapuivat. Ottivat ensimmäisestä päivästä lähtien tilanteen haltuunsa ja lähtivät laukkaamaan (tiimi)oppimisen polkuja eteenpäin. Tiimini on pääosin ollut koulunpenkillä vasta tämän viikon, siis neljä päivää. Maanantaina suunniteltiin ja otettiin yhteyttä tuleviin asiakkaisiin. Tiistaina vietettiin päivä Harmionkalliolla kiipeilyn parissa. Keskiviikkona osa oli erityisryhmäklubin kautta tutustumassa erityisryhmien liikuntaan kansainvälisessä seminaarissa, mukana myös juuri aloittaneita opiskelijoita, jotka jo imeytyivät mukaan klubien toimintaan. Tänään oli syksyn ensimmäinen asiakaskeikka, kehitysvammaisten asiakkaiden kesäinen virkistyspäivä peleineen ja keittolounaineen. Osa meloi tyynellä, helteisellä Päijänteellä ja suunnitteli ensi viikon melontaretkeä. We´re back in business.

Minusta tuntuu, että olemme jonkin oikean ja suuren äärellä täällä Asikkalassa. Muistan, kuinka joskus varovaisesti toivoin, että opiskelijat voisivat ehkä olla hiukkasen aktiivisempia opiskelun suhteen. Jos vaikka vähän osoittaisivat kiinnostusta siihen, mitä ja miten oppivat. Ehkä itse keksisivät kivoja työssäoppimispaikkoja, joissa olisivat työstään innostuneitakin. Tuskin kuitenkaan sentään. Eihän ennenkään.

What shall we use to fill the empty

Spaces where we used to talk

How shall I fill the final places

How shall I complete the wall

Pink Floyd/Empty Spaces

Nykyään mietin usein töissä, mitä siellä oikein tapahtuu. Ja itse asiassa kyselen ohi kiitäviltä oppilailta että "mitäs te hei oikein puuhaatte?" Heillä on keikka. Heillä on asiakkaita. He ovat lähdössä klubin retkelle. Ovat tekemässä suunnitelmia. Ovat lähettämässä laskuja. Ovat kokeilemassa yhtä juttua. Oppimisen asiat ovat niin hyvin. että melkein leijun.

Kummallisinta ei kuitenkaan ehkä ole tämä oma-aloitteisuus, motivaatio ja into, joka täällä vallitsee. Eniten ihmettelen sitä, miten oikeita asioita täällä opitaan. Silloinkin, kun oppimisen sisältöön ja tavoitteisiin puututaan hyvin vähän. Vaikka tiimioppimisen työkalut ovat meillä vielä vähän hennosti käytössä, kokemus kääntyy juuri oikeanlaiseksi osaamiseksi. Ne oikeat asiat huomataan, kun oikeasti ja tosissaan tehdään.

Ammatillisen koulutuksen valmentajana väläyttelen välillä keskeisiä asioita, joiden olemassaolosta tai merkityksestä tiimin on siinä vaiheessa tärkeää tietää, esim. turvallisuusasiakirjoista, lainsäädännöstä tai verkostoista. Mutta milloin pitää sanoa, milloin taas antaa tekemisen karahtaa kiville? Ainakin turvallisuus on asia, josta ei tingitä. Jos jokin teko on vähällä vaarantaa tiimiläisten tai heidän asiakkaidensa turvallisuuden, valmentaja mätkäyttää sen pöydälle ratkaistavaksi. Jos kyseessä on vain vähän höpsö tai tehoton tapa tehdä asioita, tehkööt vaan.

Ihmeellisiä asioita. Eivät sinänsä ihmeellisiä ihmisten tekemiksi, vaan ihmeellisiä ammattikoulussa tapahtuviksi. Jos kaikissa muissakin ammattikoululaisissa kaikissa muissa ammattikouluissa on tällaista potentiaalia, miten ihmeessä olemme onnistuneet sen niin tehokkaasti tukahduttamaan?

And no one showed us to the land

And no one knows the wheres or whys

But something stirs and something tries

And starts to climb towards the light

Pink Floyd/Echoes

Kylmää kyytiä

Oppilaitokseni lukuvuosi alkaa huomenna. Tänään VES-päivää aloitellessamme auki olevat älypuhelimet ja läppärit kilahtivat. Saapui ilmoitus taas uusien YT-neuvottelujen alkamisesta. Säästettävänä on tällä kertaa 12 miljoonaa euroa, joka tarkoittaa noin 100 henkilötyövuoden vähentämistä. "Rehtorina katson, että opiskelijoiden saamaa opetusta ja ohjausta ei saa heikentää", kommentoi rehtori Päivi Saarelainen.

Ikäluokkien pieneneminen kurjistaa väistämättä ammatillisen koulutuksen rahoitusta Päijät-Hämeessä. Muutos on raju ja vaikeasti hyväksyttävä. Tuskin kukaan kokee omaa työtänsä tai koulutusalaansa turhaksi, vaikka opiskelijamäärät olisivatkin pieniä tai työllistyminen alalle vaikeaa. Ammatillisen koulutuksen ns. "asiakasrajapinnassa" toimivat opettajat joutuvat resurssien kiristyessä kohtuuttomaan tilanteeseen, kun yhä haastavampien ongelmien kanssa koulutukseen tulevat opiskelijat pitäisi saada valmistumaan yhä taitavammiksi ammattilaisiksi ja negatiiviset keskeytykset vähenemään.

Luontopolkujen ja tehtäväratojen yhteydessä puhutaan ns. kylmistä rasteista, joilla ei ole ketään neuvomassa rastin tehtävän suorittamisessa. Kenties ammatillisesta koulutuksesta ja ammattioppilaitoksista on tulossa tällaisia kylmiä rasteja. Ole hyvä, opi, tässä on sinulle kolme vuotta aikaa oppimiseen. Tulemme sitten arvioimaan ammattiosaamisen näytöt ja kirjoitamme sinulle tutkintotodistuksen. Katselet ohjeita netistä ja kaavakkeista. Tai mene työpaikalle oppimaan, siellähän on niitä ammattilaisia, jotka mielellään kouluttavat sinut ilmaiseksi. Tai vähennetään tunteja kallispalkkaisilta opettajilta ja annetaan ammatillisten ohjaajien ohjata harjaantumisvaihetta halvemmalla. Sehän on ihan reilua.

Kylmällä rastilla

Tämä kyyti on kylmää.

Uunituoreessa Koulutuskeskus Salpauksen opetussuunnitelman yhteisessä osassa puhutaan opettajasta pedagogisena johtajana, jonka tulee antaa aikaa opiskelijan ammatilliselle kasvulle, kiireettömään kohtaamiseen, viipyilyyn jopa. Ratkaisuksi ehdotetaan työn uudenlaista resurssointia. Tulee mieleen yksi sellainen tiimioppimisjutska, josta on ollut jotain puhetta.

Teimme tänään viime hetken muutoksia lukkareihin. Laitoimme toisen vuoden luonto-ohjaajaryhmälle ihan oikeasti lukkariin ns. kylmiä päiviä, jolloin kukaan opettaja ei ole kyseisen ryhmän tekemisiä vahtimassa. Opettajien työaikaa olisi kyllä juuri ja juuri riittänyt kaikille viikon arkipäiville levitettäväksi, mutta päädyimme käyttämään kahden valmentajan taktiikkaa kahtena iltapäivänä viikossa. Silloin opiskelijat ovat osan ajasta keskenään, toimien tiiminä.

Jos tästä tilanteesta yrittää jonkinlaista toivonkipinää etsiä, ehkä tiimioppiminen voi auttaa lämmittämään kylmää kyytiä ja jäätäviä rasteja. Kenties tiimioppiminen saa uutta nostetta, ei niinkään niiden hienojen oppimistulosten, vaan taloudellisten syiden vuoksi. Jos opettajalle ei enää ole varaa maksaa siitä, että hän seisoo jokaisen oppijan vieressä, kunnes työsuoritus on viimeistelty, maksetaan sitten siitä kiireettömästä välittämisestä. Ehkä voisimme uskaltaa antaa opiskelijoiden itse tai keskenään opittaviksi ja hiottaviksi sellaiset asiat, joissa ei voi tyriä liian kalliisti tai vaarallisesti. Ehkä he jopa nauttisivat siitä ja kenties tuloksetkin olisivat hyviä näin. Edellyttäen, että opettaja voi silti valmentaa, huolehtia oppimisen etenemisestä ja lietsoa liekkejä.

Minua kylmää silti ajatus pienenevästä palkasta ja kasvavasta työmäärästä. Minkä verran se houkuttelee sellaisia ihmisiä (opettajat, ohjaajat ja valmentajatkin ovat ihmisiä), joilla oikeasti on arvokasta annettavaa ammatilliseen koulutukseen? Ainakin itse haluaisin kokonaisen, järkevästi palkatun työpaikan, jolle voin antaa täyden huomioni. Entä miten pitkään eri alojen työssäoppimispaikkojen henkilöstö suostuu kouluttamaan opiskelijoita oman leipätyönsä sivussa, vailla korvausta?

Silti - tervetuloa uudet opiskelijat. Seison huomenaamulla teitä vastaanottamassa, innostavana, kiireettömänä ja kannustavana. Jotta saisitte mahdollisuuden.

Vertauskuvien äärellä

Ei pidä kuvitella, että aloittelevat, haparoivat tiimivalmentajat seisoisivat tekemiensä valintojen takana jotenkin järkähtämättömän varmoina, pyhän viisautensa valossa paistatellen. Kyllä epäröinti, pelko ja toisiin ajatuksiin tuleminenkin ovat tuttuja vieraita. Minulle käy niin aina lomilla. Kun saa vähän etäisyyttä arjen aherrukseen, tiimioppiminen alkaa tuntua ihan huuhaalta. Oikeesti, onhan niitä pakko opettaaa. Oikeesti? Oikeesti! Onhan?

Työpaikkani on sellainen perinteikäs maatalousoppilaitos, jonka iso koulutuskonserni aikoinaan nielaisi. Siellä opettamisesta ja kouluttamisesta tulee luontevasti mieleen viljely. Muokataan maa, kylvetään siemenet oikealla hetkellä, lannoitetaan, ehkä kastellaankin. Toivotaan sopivia säitä. Odotetaan. Ihaillaan tulosta ja korjataan sato. Opettajan osuus on tehty, kun asiaankuuluvat toimenpiteet on tehty opiskelijoiden suuntaan asiaankuuluvassa aikataulussa ja dokumentoitu asianmukaisesti. Opiskelijan ei tarvitse kuin ottaa vastaan ja kasvaa. Opettajan olo on ehkä ärsyyntynyt niistä kasvamasta kieltäytyvistä versoista, mutta selusta on turvattu. Niin olen tehnyt kuin määrätty on. 

Tämä vertauskuva ei tiimioppimiseen istu. Viljely- tai kasvin kasvatusvertauskuvassa on sellaisia taustaoletuksia, jotka tiimivalmentamisessa on unohdettava. Opiskelija ei ole toimenpiteiden kohde, vaan niiden tekijä. Sitä, mitä siemenestä kasvaa, ei tiedetä etukäteen. Alussa ei tiedetä, millaista lannoitusta ja sääolosuhteita taimi tulee tarvitsemaan. Emme kasvata pellollista samanlaisia tähkiä, vaan yhdestä tulee onnellinen takiainen ja toisesta tammi. Emme tuota kukkurapäistä satoa yhteiskunnan laareihin, vaan jokainen kasvaja valitsee oman tiensä. Ei siitä kuulkaa vielä synny tiimioppimista, jos viljelijä lakkaa kylvämästä ja lannoittamasta. Tulee vain katovuosia. Täytyy tapahtua jotain ihan muuta. Ja prosessia pitää ajatella jonkin ihan muun vertauskuvan kautta. 

Miten tiimioppimisen ja -valmentamisen sitten voisi mieltää? Olen yrittänyt haroa sopivaa vertauskuvaa päästäni. Etsin mallia eläinmaailmasta. Oppiminen on ehkä enemmän ruoansulatusta kuin kasvin kasvua. Eliö valitsee, mitä syö ja kuinka paljon. Sen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin ravinto. Esimerkiksi kulttuuri. Ja sosiaalisuus. Mutta en saa tästäkään voimallista vertauskuvaa väännettyä. Oppiminen on niinku että joku sillai eläisi. Plääh. 

Metaforat ovat tärkeitä. Meillä Asikkalassa ollaan lanseeraamassa käsitettä Iloisen oppimisen tivoli. Se on hauska ja mukaansatempaava kielikuva. Silti minun on jotenkin vaikea nielaista sitä. Tivolissa käynti on kivaa ja kevyttä, siellä pyöritään laitteissa ja syödään hattaraa kunnes tulee väsy tai oksennus. Kaipaisin jotain ylevämpää, jotain, johon liittyisi kehittyminen, päämäärät, muutos, motivaatio, unelmat. 

Ehkä oikeaa mielikuvaa voi tavoitella oikeansuuntaisten, epätäydellisten vertausten avulla. 

Tavallaan tiimivalmentajan työ on kuin neuvolan terveydenhoitajan duuni. Tavataan säännöllisesti, punnitaan, mitataan, seurataan kehitystä, tuetaan haasteissa, ohjataan tarvittaessa ammattilaisten puheille. Puututaan, jos kehitys näyttäisi olevan vahingollista. Tunnustetaan itsemääräämisoikeus ja kunnioitetaan sitä tiettyjen pelisääntöjen puitteissa. 

Tiimioppiminen on löytöretki. Sillä on tavoite, joka väikkyy osallistujien mielessä. Jokaisella on oma roolinsa löytöretkellä, mutta rooli voi muuttua retken haasteiden myötä. Motivaatio retkelle osallistumiseen voi perustua hyvin eri asioihin. Seikkailu, menestys, maine, raha..  Jokainen muuttuu retkellä. Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Valmentaja on matkalle lähettäjä, kanssakulkija, tai ehkä paikallinen asukas, jonka löytöretkeilijät kohtaavat. Joka osaa selittää, miten täällä toimitaan ja miten Graalin maljaa kannattaa etsiä. 

Ehkä tiimivalmentaja on enemman kemiaa. Katalyytti, joka nopeuttaa oppimisreaktiota kulumatta itse reaktiossa. Entistä ehommaksihan se valmentaja parhaimmillaan valmentaessaan tulee. Valmentaja osallistuu oppimisreaktioon, mutta ei ole sen alku- eikä lopputuote. Ilman valmentajaakin oppimista voisi tapahtua, mutta hidastahan se olisi. Tähän metaforaan voin olla tyytyväinen :)