sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Keppien ytimessä

Luin 90-luvulla tutkimuksen, jossa päiväkotilapset oli otettu mukaan uuden päiväkodin pihan suunnitteluun. He olivat erilaisin osallistavin menetelmin saaneet kertoa toiveensa siitä, millainen pihan pitäisi olla. Mitä he sinne sitten toivoivat? Keppejä. Palataanpa tähän.

Eilen päättyi oma Tiimimestari -taivallukseni. Se huipentui komeasti ryhmäni järjestämään HOPE Myrsky 3 -tiimioppimisen verkostoitumistapahtumaan. Yhtenä pääesiintyjistä olivat valmentamani tiimin Piikipinän tiimiyrittäjät, tai heistä Henna Kostamo, Maria Koskenniemi ja Piia Järvinen. Heidän esityksensä toisen asteen tiimioppimisesta sai kaikessa rehellisyydesssään ja käytännönläheisyydessään valtavan suosion ja oli monelle päivän tärkeintä antia. Minua tultiin esityksen jälkeen onnittelemaan moneen kertaan onnistumisestani tiimioppimisen viemisessä toiselle asteelle. Ihmeteltiin ja ihasteltiin. Että olenpa taitava valmentaja.

Mietin koko päivän ja seuraavatkin, miksi minulle tuli siitä niin kiusaantunut olo. Vaikka olen oikeasti ylpeä siitä, miten hieno kehityskulku meillä on Asikkalassa käynnissä. Ollaanhan sen eteen töitä tehty ja vaivaa nähty. Miksi sitten tuntuu inhottavalta ottaa siitä kehuja vastaan?

Ehkä tässä vaiheessa on reilua kertoa maailmalle menestyksekkään tiimivalmentamiseni salaisuus:
1. Minä en tee paljon mitään
2. Oppijat tekevät melkein kaiken
3. Tämä koskee myös koulutusprosessia

Kohta kolme on ehkä se vallankumouksellisin. Onhan tiimioppimista monessa paikassa toteutettu, hyvällä menestykselläkin. On luotu upeita oppimisympäristöjä, kulttuureja ja prosesseja. Itsekin opin Tiimimestareissa, että valmentajan tehtävät liittyvät juuri näihin. Pitäisi rakentaa puitteita ja prosesseja ja tukea oppimista. Yllätyin siitä, miten omakseen oppijat kuitenkin ottivat tiimioppimisen tuomisen toiselle asteelle. He eivät omista pelkästään oman tiiminsä prosessia ja omia yksilöllisiä prosessejaan, vaan osaltaan myös koko Iloisen oppimisen tivolin ja jopa koko toisen asteen tiimioppimisen. He ovat aidosti kiinnostuneita sen kehittämisestä ja ovat valmiita tekemään kanssani töitä sen luomiseksi. Minun tarvitsee lähinnä olla kieltämättä tai rajoittamatta oppimista ja tekemistä sekä tarkkailla ja reflektoida sitä, mitä siitä seuraa.

Millainen on unelmien amis? Minun haaveissani se ei ole oppijoille valmiiksi rakennettu toimintamalli, jonka sisällä he saavat toimia. Haaveilen oppijoiden kanssa yhdessä rakennetusta "koulusta", joka palvelee sekä heidän että työelämän tarpeita ja jossa oppiminen on heitä syvästi motivoivaa.

Niin ne kepit. Mitä luulisitte, saivatko ne päiväkotilapset päiväkodin, jonka pihassa saa leikkiä kepeillä, noilla viisivuotiaitten monitoimi-fantasiatyökaluilla? Eivät saaneet. Normaaleja leikkitelineitä sinne tuli. Eivät osanneet lapsiraukat haaveilla niistä asioista, joita suunnittelijat olivat ajatelleet ja joita olivat valmiita toteuttamaan.

Voisiko ja uskaltaisiko toisen asteen tiimioppimisen kehittämisen pallon heittää laajemminkin oppijoille? Ettei siitä tulisi meidän setien ja tätien hyvällä tarkoituksella muttei kuitenkaan ihan täydellisellä ymmärryksellä kehittämä melkein-hyvä malli?

lauantai 21. marraskuuta 2015

Hey hey, I saved the world today

"The good thing´s here to stay" laulaa Annie Lennox. Hyräilin joskus viime talvena aina otsikossa mainittua kappaletta kotimatkalla. Sen kummemmin sen sanomaa miettimättä. Pohtiessani omaa motivaatiotani tiimivalmentamiseen se loikkasi tajuntaani jostain takanurkasta : maailman pelastaminen.

Sekös se tässä onkin se voimakas virta kuohuvan pinnan alla, joka näyttää suuntaa ja vie mennessään? Katselin vanhoja lukioaikaisia kuviani ja muistin, miten tärkeältä silloin tuntui suuntautua tärkeään ammattiin. Olin monen vuoden ajan ajatellut eläinlääkärin uraa, mutta jossain vaiheessa kissojen kastroiminen ei enää tuntunutkaan riittävän tärkeältä työltä. Muistan, miltä tuntui saada "kutsumus". Kun kerran olen ihan kohtuullisen noheva ihminen ja pystyn monenlaiseen, on minulla velvollisuus käyttää kykyjäni hyvään. Lukion opinto-ohjaajasta huolimatta löysinkin mielestäni hyvän ratkaisun, ympäristönsuojelun opinnot yliopistossa. Mikäs sen vaikuttavampaa ja yleishyödyllisempää. Sinne päädyin.

Maailmanparantaja
Ympäristönsuojelutieteessä on vain se vika, ettei ympäristö sinänsä piittaa pätkääkään siitä, pelastuuko se. Ei se voi, koska se ei ole elävä. Eikä ole mitään tiettyä ympäristön tilaa, joka olisi jotenkin oikea. Välittääkö järvi siitä, rehevöityykö se? No ei rahtustakaan. Ihmisen näkökulmasta järven virkistyskäyttöarvo voi vähentyä tai vaikkapa lajistomuutokset saattavat tuottaa pettymyksen kalaverkon äärellä. Mutta umpeenkasvanut lintulutakko voi olla jostain näkökulmasta ihan mahtava. Entä sitten ympäristömuutosten vaikutukset ihmislajiin? Inhimillistä kärsimystähän niistä syntyy. Aavikoituminen, kemikalisoituminen, jäteongelmat, köyhyys ja kurjuus.. Kävi ilmi, että ympäristön suojeleminen onkin suurimmaksi osaksi ihmisten suojelemista - luonnon säilyttämistä sellaisena kuin me sen mieluiten haluamme tai ympäristön terveellisyyden ja turvallisuuden tavoittelua. Vaikka ympäristöongelmat ovatkin tukahduttavan hirveitä, hukkasin jossain vaiheessa oman johtolankani ympäristönsuojeluun.

Lumikenkäilykurssi hämeenlinnalaisille opettajille
Perheiden taiteellinen luontoretki Aulangolla
Yliopistosta menin valtionhallinnon harjoitteluun Hämeenlinnaan, jonne oltiin juuri perustamassa luontokoulua. Päädyin ympäristökasvatuksen pariin, kymmeneksi vuodeksi retkeilyttämään lapsiryhmiä luonnossa ja kouluttamaan ammattikasvattajia ympäristö- ja luontokasvattajiksi. Alussa minua vei halu vaikuttaa ympäristön tilaan. Itseltäni salaa ja vähitellen aloin korostaa yhä enemmän luonnossa olon ja luontoyhteyden myönteisiä vaikutuksia niihin ihmisiin, joita sinne vein. Näkökulma keikahti: minulle ei ollutkaan enää tärkeintä se, miten ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä vaan se, miten ympäristö vaikuttaa ihmisiin. Opin samalla olemaan ihmisten kanssa ja tulemaan ulos erakon kuorestani (joka olikin aina ollut paksu ja rapea), kiinnostumaan lapsista ja aikuisistakin. Minussa alkoi versoa ihmisten auttaja, toisten tukija.

Kun Salpauksessa avautui luonto- ja ympäristöalalle tuntiopettajan paikka, hain sitä aika raadollisista syistä. Lyhyempi työmatka, kivat loma-ajat, ehkä helpompi työ. Palkka laski ja iltatyöt romahtivat niskaan, mutta toisaalta työssä sain jotenkin unohtaa maailman pelastamisen ja kouluttaa oppilaita jonnekin epämääräisiin luontomatkailualan työtehtäviin, jossa heidän ei tarvitsisi mitään kovin ihmeellistä edes osata. Työstä sai tehdä itselle miellyttävää - opettajan vapaus sallii sellaiset ratkaisut, joiden kanssa on mukava itsekin elää. Vaikkeivät ne aina olisikaan ihan kirkkainta pedagogiikkaa. Kunhan opiskelijoille oli tarjolla puuhaa ja aikuista seuraa kaikille arkipäiville.

Opettajan työ oli kivaa, mutta kiva ei pidemmän päälle riitä. Ei ainakaan minulle. Minä haluan tehdä työtä, joka on minulle keskeistä elämän sisältöä. Vain sellainen työ on minulle tekemisen arvoista. Ilman sellaista työtä olen onneton, näivetyn, lamaannun, haalistun, tyhmistyn, masennun. Niin alkoi käydä minulle, ihan kivalle ammattikoulun opettajalle. Olin ahdistunut ja tuskastunut siihen, miten tehottomalta ja jotenkin ankealta ammattikoulussa opiskelu opettajan silmin vaikutti, vaikka kuinka leivoin banaanikakkuja ja omenapiirakkaa opiskelijoille ja pipotkin neuloin.

Eivät ne viihtyneet eivätkä kiinnostuneet. Tietysti moni viihtyi ihan hyvin ja ihan hienosti opinnot suoritti, mutta suorittamista se opiskelu nimen omaan oli. Tässä on sinulle kuule kolmen vuoden temppurata, sen kun kikkailet läpi, pääset vapaaksi. Tässä on sinulle kivat oppimateriaalit järjestykseen laitettuna, alapa nieleskellä ja näytössä sitten punnitaan, onko potilaan osaamispaino kivasti noussut tavoitteiden mukaisesti. Minusta alkoi tuntua, etten oikein yhtään tiedä, mitä teen ja ennen kaikkea miksi sitä teen. Kuin olisin juossut labyrintissa, josta ei ulospääsyä ole lainkaan. Enkä edes oikein tietäisi, miksi sinne ulos haluaisin.

Pitää olla valoa. Ja sen pitää olla niin voimakas, että siitä
melkein häikäistyy. Ja niin lämmittävä, ettei kivikossa kompastelu
haittaa
Tiimioppiminen tuli kohdalleni tosi hyvällä hetkellä. En tiedä, olisinko välttämättä enää opettajana, jos en olisi löytänyt tätä tapaa työskennellä. Eikä tässä ole kyse vain pedagogiikasta, vaan myös tavasta kokea oma työ ja elämä merkitykselliseksi, kehittymisen ja kasvun mahdollisuudesta, mielekkyyden löytymisestä. Yksi ensimmäisistä tiimioppimisen vaikutuksista, jonka huomasin itsessäni oli se, että minusta tuli taas fiksu. Olin valunut pitkään sellaista loivaa luiskaa pitkin kohti yhä heikompia ammatillisia suorituksia. Yhtäkkiä alkoi taas tuntua, että minulla on tärkeätä annettavaa. Ja että sen antaminen voi olla innostavaa. Jos pystyn välittämään tällaisen tunteen myös opiskelijoilleni, tämä on kaiken epävarmuuden, tuskan ja taistelun arvoista.

Minusta tuntuu, että olen tiimioppimisen kautta löytänyt opettamisen tai kouluttamisen ytiminen. Se on oppimisprosessin tukeminen. Siihen käytetään perinteisessä opetuksessa hirvittävän paljon energiaa mutta tehdään usein aivan täysin vääriä asioita. Esimerkiksi motivointi unohtuu usein täysin. Sen sijaan erilaisten prosessikaavioiden ja pakkokeinomenettelyjen suunnitteluun käytetään valtavasti aikaa. Luodaan koulutusprosesseja eikä kasvateta oppimisprosesseja. Koulut ovat kuin kammioita, jonne opiskelijat suljetaan ja jossa heitä altistetaan opetukselle ja harjoituksille kunnes oppi lopulta tarttuu heihin. Ehkä.

Itsekin olen tähän syyllistynyt, ja raskaasti. Alkuvuoteni opettajana olin hirveä substanssijuntta. Latasin kaiken tietämäni ja osaamani kovan luokan PowerPoint -esityksiin ja harjoitustehtäviin ja ammuin niillä opiskelijoita. Harmi että tuollaisen visuaalisen "ilotulituksen" (huomaa sarkasmi) voi väistää ihan vaikka torkkumalla. Kun huomasin, ettei oppi tartu, kuvittelin voivani korjata tilanteen ulkokohtaisella näpertelyllä. Katsotaan dokumentti ja syödään samalla popcornia, heh heh, niin voidaan kuvitella, että tämä on jotenkin kiinnostavaa, että me ikään kuin vapaaehtoisesti katsottaisiin tätä. Paistellaan välillä lettuja, että jaksetaan taas sietää luentoja. Väärin, Hanna, niin syvällisesti ja perusteellisesti väärin. Näin se pitäisi tehdä:

1. Etsi tekemisestäsi ydin, tämän kaiken touhuamisen tarkoitus
2. Korjaa se. Se ydin, timantti, merkityksen helmi.

Jos homma (koulutus) ei toimi, on ajanhukkaa hakea syytä tilannetekijöistä (on niinku pimeetä ja väsyttää, dataaminen yöllä on liian kivaa) tai etsiä selityksiä prosessin ulkopuolelta (opiskelija-aines on yhä heikompaa, yhteiskunta on hirmu epävarma ja öö meidän organisaatio on tiätsä niin kankea). Jos homma ei toimi, pitää korjata sen tiukka ydin. Tässä tapauksessa korjata se oppimisprosessi. Kun ydin toimii, se luo ympärilleen sellaisen voimakentän, ettei sivuseikoilla ole hirveästi merkitystä. Jos oppiminen on se, missä on imua ja joka luo ympärilleen leiskuvaa intoa, sen yhteydessä pystytään sietämään aika paljon kaikenlaista ei-niin-kivaa. Ja tämä on sitä, mitä minä haluan tehdä. Siitä tulee se minun työni mielekkyys.

Minä haluan pelastaa maailman tekemällä ammatillisesta koulutuksesta mielekästä ja vaikuttavaa. Samalla haluan auttaa siihen koulutukseen osallistuvia pelastamaan itsensä oppimalla johtamaan itseänsä ja kehittymällä uteliaiksi, aktiivisiksi oppijoiksi, joille mikä tahansa on mahdollista. Ja niillä banaanikakuilla pelastan sitten yksittäisiä päiviä. Piste.









keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Valmentajan muotokuva

Olen tässä katsonut peiliin. En sellaiseen tavalliseen. Eipä se enää anna kovin paljon uutta informaatiota "aikuisnäön" pehmentäessä omia piirteitä peilikuvassa. Tällä kertaa peilinäni ovat toimineet opetukseni uhrit, siis entiset ja nykyiset opiskelijani.

Valmistelen valmentajan karaktääri -tuotostani viimeistä Tiimimestari -valmennuskertaa varten. Halusin nähdä selvemmin muutoksen, jonka tiimivalmentaminen on omaan työtapaani ja kenties jopa persoonallisuuteeni tuonut. Siksi pyysin muutamia opiskelijoita kertomaan minulle tekstin tai videoleikkeen avulla, millainen opettaja tai valmentaja olen/olen ollut.

Opettaja Salminen lempiaiheensa mustikanvarvun parissa
Prosessi on herättänyt minussa tosi ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan lukemani kirja Toinen tapa käydä koulua (ks. Kirjamietteitä) ravisteli lujasti käsityksiäni opettajuudesta. On ollut pakko miettiä, miksi toimin siten kuin toimin tai olen toiminut. Mikä minua motivoi, mitkä asiat tässä työssä palkitsevat minua ja kuka tekemistäni ratkaisuista hyötyy?

Olen jo aiemmin pohtinut paljon opettajan työn kiehtovuutta. Moniin muihin töihin verrattuna erittäin vapaat kädet oman työn suunnittelemiseen ja toteuttamiseen. Mahdollisuus olla esillä, huomion keskipisteenä. Jatkuva oma oppiminen ja kehittyminen. Asetelma, jossa opettaja on lähtökohtaisesti aina vahvoilla - osaavampi, tietävämpi, hallitsevampi, organisaation tukema (mahdollisuus päteä). Ihailu ja esikuvana oleminen, jos työnsä tekee hyvin. Mahdollisuus tehdä hyvää vaikuttaessaan "nuoriin mieliin". Hauska käytännönläheisyys - kivat maastopäivät vesuri kädessä tai kajakissa.

Valmentajaksi muuntuessani työ muuttui aika ratkaisevasti. Etenkin se opiskelijoiden edessä päteminen ja esiintyminen väheni murto-osaan. Lisäksi tätä menetelmää käytettäessä on ollut pakko irrottautua substanssista - kiskaista saappaat irti savesta ja laittaa ne hyllyyn. Omat kivat ideat saa ajatella päässään läpi, mutta niitä ei enää voi jyrätä läpi opiskelijoiden toteutettaviksi. Olen luopunut paljosta sellaisesta, mistä olen ennen nauttinut. Toisaalta esimerkiksi oman oppimisen ja kehittymisen, valmentajana kasvamisen maailma on avartunut valtavasti. Oma työ on toisaalta tullut vaikeammin mitattavaksi ja osin näkymättömäksi. Valmentaja työskentelee suurelta osin kulissien takana, hän on ennemminkin ohjaaja kuin show´n tähti. Työni ei enää rakennu "oman lahjakkuuteni esittelyn varaan", kuten yhtä opettajuuden mallia sattuvasti Toinen tapa käydä koulua -teoksessa kuvataan.

Muinainen oppitunti. Minä keksin tehtävät. 
Opettajan rooli on täytynyt pudottaa yltään. Ammattiroolin taakse piiloutuminen ei valmentajana ole yhtä helppoa. Omien ratkaisujensa kanssa pitää pystyä elämään, kun ei voi asettua normiorjaksi. Kun olemme rakentaneet aivan uudenlaisen oppimisprosessin, vanhoja sääntöjä tai toimintatapoja ei juuri ole. Ei ole mitään "meillä on aina tehty näin". Samoin valtaan ja vastuuseen liittyviä rajoja on rikottu. Olen luopunut suuresta osasta "valtaani" tai jakanut sitä, esim. oikeudestani päättää oppituntien sisällöt ja toteutustapa (oikeastaan luopunut koko oppitunneista), vallasta päättää, missä opiskelijat milloinkin ovat ja mitä he tekevät, avainten herruudesta, välineiden ja varusteiden ylipäällikkyydestä. Joskus jopa huomaan, että läppärini on poissa ollessani otettu haltuun ja joudun odottamaan vuoroani.

Toisaalta olen saanut luopua myös suuresta osasta vastuuta. Ei ole minun syyni, jos joku ei opi tiettyä asiaa. Tuen, autan ja kannustan, mutta vastuu oppimisesta on oppijalla. En ole myöskään vastuussa esimerkiksi oppijoiden tiimiyrityksen epäonnistumisista (vaikkapa huonosti suunniteltu ohjelma tai epäonnistunut saunan lämmitys). He vastaavat siitä itse asiakkaan edessä. Paljon noloutta, parhain päin selittelyä ja kärvistelyä on jäänyt tästä syystä työstäni pois. Oppijoiden asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani. Oppijat ovat minun asiakkaitani.

Pitää olla aika nöyrä ja herkkä, etsiä vaiston ja parhaan tietonsa varassa ratkaisuja, edes väliaikaisia. Usein joutuu pudottautumaan toisten (esim. opiskelijoiden ja kollegoiden) hyväntahtoisuuden varaan: minulla ei ole tähän ratkaisua, voitteko rakentaa sen kanssani?

Onnellinen hetki valmistuneen opiskelijan ja omenankukkien parissa
On ollut aika raadollista ottaa vastaan opiskelijoideni palautetta ja peilata sitä omia käsityksiäni vasten. Miten voikin olla niin, että todella myönteinen palaute saa minut tuntemaan itseni aivan surkeaksi esitykseksi? Ainoa selitys, jonka keksin, on että olen tehnyt osittain vääriä asioita onnistuneesti. Tai ainakin vääristä syistä. Toki parhaalla mahdollisella ymmärryksellä silloin aikoinaan.

Erityisesti yhden opiskelijan palautteessa oli kohta, joka osui syvälle: "Ainaki meijän luokan kohdalla välillä auktoriteetti saattoi vähän "lipsua" liiallisen kaveeraamisen takia." Melkein kaikki muutkin tähän mennessä vastanneet mainitsivat sen, etten ole ollut pelkkä opettaja vaan myös kaveri. Toinen tapa käydä koulua -kirjassa pohdittiin opettajuuteen usein liittyvää narsismia ja tarvetta olla esillä. Esillä olon tarpeen olen jo tunnistanut ja osannut siitä aika pitkälti luopua, mutta tämä "kaikkien kaveri" -syndrooma! Kuulkaa tässä ollaan nyt isojen asioiden äärellä. En ole siviilissä mikään erityinen ihmissuhdemestari. Ehkä löysinkin opettajan maailmasta mahdollisuuden saada itselleni helppoja, tilapäisiä ihmissuhteita, "kavereita", joiden on pakko olla kanssani monta tuntia päivässä parin vuoden ajan! Ja kuittasin siitä vielä palkkaa.

Vaikka olen ajatellut läheisten välien muodostamisen olennaiseksi osaksi omaa tapaani olla vuorovaikutuksessa oppijoiden kanssa (ja hei tietysti mestarilliseksi nuorten maailmaan eläytymiseksi), ehkä etsin sillä (tiedostamattomasti) tosielämän "tykkääjiä". On hirveän ihanaa olla tykätty. Saattaa kuitenkin olla, että olen tehnyt sillä kaveeraamisella joillekin karhunpalveluksen, kun en ole pystynyt samalla olemaan sopivalla tavalla tinkimätön. Vähän helpottaa se, että tiedän olleeni arvioijana tiukempi kuin opettajana. Esim. näyttöjä arvioidessani olen mielestäni oikeasti verrannut opiskelijoiden osaamista tutkinnon perusteen osaamistavoitteisiin eikä pärstäkertoimella ole paljon vaikutusta ollut. Mutta olisiko heistä tullut parempia osaajia, jos en olisi ihan niin paljon heittänyt läppää ja ymmärtänyt ja hyysännyt?

Olen perustellut kaveeraamista itselleni mm. sillä, että läheisten, luottamuksellisten välien luominen olisi edellytys hyvälle ohjaamiselle. Huumori ja hauskanpito taas on tarkoitettu myös motivaation lisäämiseksi ja oppimisen imun luomiseksi. Mutta tunnustan, myös itseni viihdyttämiseksi ja esiintymisen tarpeen tyydyttämiseksi. On se silti niinkin, että pääsemällä lähelle opiskelijoita olen monesti päässyt kuulemaan niitä isoja juttuja, joiden kanssa he päivittäin painivat ja jotka ovat monesti vaikeuttaneet opiskeluakin kovasti. On ollut helpompi auttaa ja tukea, kun ymmärtää. Minusta on myös luonnollista, että ihmisten kanssa työskennellessään törmää välillä ihmisiin, jotka jäävät osaksi omaa elämää opettaja-oppilas -suhteen päätyttyäkin. Olen tavannut tässä työssäni upeita tyyppejä - olen löytänyt tätä kautta jotkut nykyisistä suosikki-ihmisistäni. Ei kai se nyt niin väärin ole. Eihän?

Valmentajana minun pitäisi kuitenkin olla entistä enemmän ammattiauttajan roolissa. Empaattinen, jokaisen yksilönä huomioiva, kannustava, innostava, aito ja helposti lähestyttävä sekä välittävä haluan olla edelleen. Mutta oppisinpa loitontamaan itseäni vieläkin enemmän. Olen jo tullut pois substanssin ja oppijan välistä. Pääsisinpä vielä pois oppijan ja tiimin välistä.