maanantai 26. joulukuuta 2016

Viestikapula

Hän juoksee minua kohti. Askel painaa jo, hän vetää ilmaa keuhkoihinsa puuskuttaen. Viestikapula ojentuu minua kohti. On aika lähteä liikkeelle, alkaa tapailla juoksuaskelia. Ojennan käteni, ja sormeni tapaavat hiestä kostean viestikapulan. Hän antaa vauhtinsa pysähtyä ja nojaa käsillään polviinsa. Käännän katseeni eteenpäin ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Juoksun rytmi on nyt minun rytmini.

Iloisen oppimisen tivolissa on juuri nyt käynnissä viestikapulan vaihto. Elämäni tärkein työkaveri Jarno on jättämässä pitkän uransa Salpauksessa taakseen. Vaihtoalue on lyhyt, vain kuukauden pituinen. Joskus kauan sitten sovimme, että meillä olisi toisillemme vuoden pituinen irtisanomisaika. Elämä ei kuitenkaan aina mahdu niihin kömpelöihin kehyksiin, joita sille yritämme kyhäillä. "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet." (John Irving: Ihmeiden tie).
Kyyti on nyt kylmää.
Tässä vaihtoalueella, toisen hidastaessa ja toisen kiihdyttäessä, pengotaan pikakelauksella läpi Tivolin syvin olemus. Tämä keskeneräinen kyhäelmämme on kehitysvaiheensa vuoksi syvästi meidän kahden valmentajansa näköinen. Se on meidän unelmiemme, persoonallisuuksiemme ja työtapojemme heijastuma. Se kantaa kahden ihmisen työhistorioita, osaamista, näkemyksiä ja puutteitakin. Siihen on ikuistettu kymmenien oppijoiden kuvat. Illoisen oppimisen tivoli on rakennettu meidän varaamme. Tivoli on prototyyppi, jota vain me osaamme mitenkuten pyörittää. Vain me, yhdessä oppijoiden kanssa, ymmärrämme Tivolin laitteiden sisäisen logiikan ja saamme yleensä korjattua sen yskivät koneet.

Meillä on ollut Tivolin pyörittämisessä erilaiset roolit. Jarno on juossut koko ajan edellä, aina seuraavaa askelta visioiden, suurempia kuvioita ja kangastuksia tavoitellen. Minä olen saanut usein tulla valmiiseen pöytään, tarttua jo leikattuihin aihioihin ja hioa niistä sileämpiä. Toisaalta jäniksenä edellä juoksevalta on saattanut putoilla kaikenlaisia juttuja käsistä. Minä olen keräillyt niitä talteen ja kantanut mukana.

Nyt kun edellä juoksija on osuutensa juossut ja viestikapula yllättäen tyrkätty käteeni, pitää miettiä, mitä kaikkea sen mukana tuli. Tämä ei ole sellainen kapula, jonka voisi suoraan ojentaa jollekin uudelle tyypille. Toisen asteen tiimivalmentaja-eräoppaita ei ihan hirveästi ole tarjolla. Harvinaisen osaamisyhdistelmän lisäksi vaihdossa mullistuvat myös Tivolin henkilökunnan roolit. Kun Tivolin sielu, rohkea visionääri ja uskon valaja lähtee, jäljelle jäävä aukko pitää jotenkin täyttää. Osan omista kantamuksistani joudun pudottamaan maahan tai jakamaan toisille. Onneksi on niitä muita, jotka haluavat lähteä jatkamaan tätä matkaa kanssani. Yksin olisin aika toivoton.

Viestikapulan mukana sain monia keskeneräisiä prosesseja. Jotkut niistä olivat ehkä edellisen juoksijan henkilökohtaisia kasvupolkuja, jotka jatkuvat jossain muualla. Osa ehkä tyssää tähän. Jotkut jatkavat kasvuaan hieman eri suuntaan, toiset taas voimistuvat ja alkavat kukoistaa. Tivolista tulee nyt erilainen, koska sitä visioivat ja hellivät eri ihmiset kuin ennen.

Toivon, että minulla on riittävän vahva näkemys ja osaaminen, jotta pystyn jatkamaan tätä projektia. Toivon, että omat voimani riittävät. Toivon, että osaan pyytää tukea toisilta. Toivon, että oppijat pääsevät yli pettymyksestään ja hyväksyvät minut tuekseen. Toivon, että opin valaisemaan, innostamaan ja lämmittämään oppijoita siten kuin Jarno.



"The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams."
~Eleanor Roosevelt


Jarno <3

perjantai 9. joulukuuta 2016

Huonouden henkilöitymä

Uudella tavalla tekeminen ei totisesti ole helppoa.

Opettamisella ja kouluttamisella on monien vuosisatojen perinteet. Turun katedraalikoulusta se taisi Suomessa alkaa, joskus 1200 -luvulla kaiketi. Siinä edessä seisoi se eniten tietävä ja paukutti tietoa nulikoiden päihin. Siitä alkoi pitkä perinne, joka ajan virrassa hioutuneena jatkuu edelleen.

Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan frontaaliopetuksen perinteen, joka on jatkunut Mikael Agricolan päivistä asti? Luennoivan opetuksen traditio on vahva ja raskas, ja jos siinä haasteita onkin, ne ovat ainakin tuttuja. Sitä toteuttaa valtava määrä kasvattajia, taitavia, osaavia, kokeneita ammattilaisia. Kuten jo heidän edeltäjänsä ties kuinka monessa polvessa. Näin vain kerta kaikkiaan tehdään. Se on toiminut jo satojen vuosien ajan. Ei pidä pyristellä vastaan.

Kun sitten kuitenkin, mielenhäiriössä tai ei, kokeilee tehdä asioita toisin, onkin äkkiä hyvin yksin. Onneksi nykyään ne muutamatkin samoin ajattelevat on helppo löytää esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Omassa työyhteisössä hullun tiedemiehen leiman saa kuitenkin hyvin äkkiä. Omituinen haihattelija, hippi, perinteiden romuttaja, piittaamaton, heitteillejättäjä, hurahtanut, osaamaton, löysäilijä, opiskelijoiden mielistelijä. Ei osaa pitää kuria. Ei osaa vaatia. Ei uskalla ottaa paikkaansa luokan edessä. Riittävän usein kun näitä kuulee (tai on lukevinaan rivien välistä), ei se ole ihme, jos alkaa itsekin uskoa.

Ollapa täydellinen
Hankalinta uuden tekemisessä on kuitenkin ehkä se, miten vahvasti uusi toimintatapa henkilöityy kokeilijaansa. Uuden menetelmän virheet ovat minun henkilökohtaisia virheitäni. Eivätkä edes minun vääriä tekojani, vaan oman persoonallisuuteni syvälle juurtuneita virheitä. Jos joku opiskelijoista ei sitoudu tai onnistu, se johtuu jollain tavalla minun epätäydellisyydestäni. Perinteisessä opetuksessa tämä koetaan herkemmin opiskelijasta itsestään johtuvaksi. Uuden kokeilijan oletetaan pystyvän supervoimillaan luomaan alusta asti lähes täydellisen systeemin, jossa epäonnistumisia ei tapahdu. Muuten ei pidä ruveta sorkkimaan vanhoja systeemejä.

Ehkä tässä piilee syy siihen, miksi moni innokas uudistaja uupuu ja luopuu ajatuksesta oman yhteisön sitkeän vastustuksen tai epäilyn edessä. Täydellisyyttä ei luoda tyhjästä. Eikä oikeasti mitenkään. On raskasta yrittää olla kärsivällinen ja rakentaa arvojensa ja visioidensa mukaista maailmaa puolustaessaan samalla sitä toisten epäilyltä. Epäily tarttuu.

Kylmä vesi ja rantakin kovin kivinen
On vaikeaa olla koko ajan henkilökohtaisesti vastuussa kaikista heikkouksista, jota valitussa toimintatavassa on. Samoin on oltava jatkuvasti varuillaan, etteivät ne omat, oikeat heikkoudet ja virheet ala leimata sitä toimintatapaa. Jos olen sitä ihmislajia, joka pystyy taikomaan paperit kadoksiin liikauttamatta lihastakaan, järjestelmällisyyden puutteesta tulee tiimioppimisen heikkous. Jos myöhästelen, tiimioppiminen ei opeta opiskelijoille työelämän pelisääntöjä.

Kun on jotain luonut tai kehittänyt, sen kanssa ollaan naimisissa hamaan loppuun asti. Ei ole perinnettä tai käytäntöä, jonka taakse piiloutua. Ei ole vakiintuneita toimintatapoja, joihin vedota. Ei ketään, jota syyttää. Ihan itse halusin näin tehdä. Itse sain valita, miten tämän toteutan. Ihan itse kannan myös vastuun.

Millä tätä kärvistelyä sitten jaksaa tai viitsii? Minulle on tärkeää, että prosessiin mahtuu myötämäkiä, saavutettuja vuorenhuippuja, hyviä takatuulia, suojaisia lahdelmia ja lupaavia auringonnousuja. Kaipa uuden tekemiseen aina kuuluu epäuskon, toivon ja riemun ainainen aaltoliike. Hyvistä hetkistä ja onnistumisista pitää muistaa pysähtyä nauttimaan ja palauttaa silloin mieleensä, miksi on tähänkin savottaan aikoinaan ryhtynyt.

Sillä jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana, on se suklaapytty maalareille. Taivaanrannan maalareille.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Sitä, mikä sinua kiinnostaa

Koulussa opitaan. Siellä joku tietää ja osaa enemmän kuin sinä, ja se tieto ja osaaminen sitten siirtyy sinulle. Sinun käyttöösi. Ihanasti. Joku tietää, mitä ne asiat ovat, joista sinun pitää oppia lisää. Joku on suunnitellut, missä järjestyksessä ja miten sinä ne asiat opit.

Ai että se kirpaisee, kun näin ei olekaan.

Luulisin, että oppijoita ärsyttää meillä eniten se, että kaikki aina käy. Voinko mennä aikaisemmin työssäoppimaan? Voit. Voiko luonto-ohjaaja mennä perinnemaisemien hoitohommiin? Voi. Voisko näytössä olla asiakkaina mun kavereita? Voi. Voisinko mä vetää vaelluksen ohjaamisen näytön melontaretkellä? Ilman muuta voit. Voinko mä olla poissa keikoilta ja lukea sillä aikaa kirjoja? Hei todellakin voit.

Aina voi, jos jokin oikeasti kiinnostaa ja vie kohti omia ammatillisia tavoitteita. Voimisen nurja puoli on sitten se, että meiltä ei saa valmiita raameja, joihin saisi itsensä kehystää.

On meillä valmentajilla tietysti aika vahva ja perusteellisesti sisäistetty käsitys siitä, mitä tutkinnon peruste luonto-ohjaajien osaamiselta vaatii. Aiemmin raahasimme kuitenkin opetuksessa mukana myös aika isoa kasaa itse keksittyjä vaatimuksia. Vaikka että luonto-ohjaajaksi ei voisi valmistua, jos ei ole oppinut melomaan tai nukkunut meidän valvonnassamme teltassa maastossa. Näitä asioita ei vaadita tutkinnon perusteessa. Siellä edellytetään, että luonto-ohjaajat osaavat selviytyä luonnossa ja rakennetussa ympäristössä ja mm. varustautua tilanteen mukaisesti. Ei kaikkien työhön tule kuulumaan telttailua tai melontaa. Se luonnossa selviytyminen voi tarkoittaa vaikkapa paikannustaitoja, säänmukaisten työvaatteiden ja -jalkineiden valintaa, riittävää fyysistä kuntoa ja sopivien eväiden ottamista mukaan työpäiväksi. Luonnossa ohjaaminen voi olla yhtä hyvin pikkulasten retkiä lähimetsään kuin viiden päivän melontaretkiä. Molempia voi.

Minne sinun polkusi johtaa?
Kun on antanut pikkusormen lähteä naputtelemaan yksilöllisiä oppimispolkuja, sitä on kyllä vaikea vetää takaisin. Tuntuu ihan mahdottomalta opettaa heterogeenistä ryhmää, samaako tosiaan kaikille, samalla tavalla ja samaan aikaan? Tulee mietittyä tosi tarkkaan, mitkä oikeasti ovat niitä ammattialan perustaitoja, joita kaikkien pitää hallita. Ja mikä taas on enemmänkin tapa kuluttaa aikaa, opettajan omasta mielestä kiinnostavaa tarinaa, toissijaista näpertelyä tai vaikkapa syventäviin opintoihin kuuluvaa asiaa.

Tänä syksynä olen pääasiassa vain opettanut, olosuhteiden pakosta. Luonto-ohjaajat ja ympäristönhoitajat on resurssien säästämiseksi yhdistetty yhdeksi ryhmäksi koko syksyksi. Monella oppijoista on kiinnostuksen kohteita, joita tekisi mieli päästä heti tutkimaan tarkemmin, mutta opetuksen lomassa sitä on aivan käsittämättömän vaikeaa tukea.

Saatuani viime vuoden keskittyä etupäässä tiimivalmentamiseen huomaan opettamisen haasteet entistä selvemmin. Olipa opetusmenetelmä mikä hyvänsä (en siis puhu pelkästä luennoinnista), opettajan etukäteen ohjelmoima tekeminen nielaisee kuitenkin ihan koko käytettävissä olevan ajan. Ehdin kyllä ohjata esim. oppimistehtävien tekemistä, mutten ihmisiä. Kun oppitunnista on tauko, opetusjärjestelyt ja opetuksen suunnittelu vievät aikani. Oppijat istuvat pihalla tai käytävällä odottamassa, että show alkaisi. Kuten joskus aikoina
ennen tiimioppimista.

Opetuksen eriyttämisessä on tehty ansiokasta työtä esim. peruskoulun puolella. Kun kyse ei enää ole vain tehtävien vaikeustason valitsemisesta tai sisältöjen hienoisesta painottamisesta, on järkevämpää siirtyä opettamisesta valmentamiseen. Auttaa oppijoita löytämään tapoja, joilla he oppivat sen, mikä heitä kiinnostaa. Toki luonto-ohjaajan tai ympäristönhoitajan työn viitekehyksessä. Tietoisena siitä, ettei minun käsitykseni esim. luonto-ohjaajan välttämättömistä ominaisuuksista tai työnkuvasta ole ainoa oikea. Tai välttämättä mitenkään oikea.

Pitää uskaltaa antaa toisen kasvaa myös ohi itsestään.
Ja silti ylettyä häntä tukemaan

Miksi meillä saa ja pitää oppia ja tehdä juuri sitä, mikä itseä kiinnostaa? No. Monesta syystä. Ensinnäkin ne omat kiinnostuksen kohteet ovat yleensä vain polun alku. Kun niitä lähtee seuraamaan, niistä haarautuu ja levenee usein paljon muutakin. Kun lähtee kulkemaan edes johonkin suuntaan, vastaan alkaa tulla paljon muutakin kuin aluksi odotti. 

Toiseksi omien kiinnostuksen kohteiden pitäminen oppimisen keskiössä synnyttää ja ylläpitää oppimisen motivaatiota. Jos voi esimerkiksi oppia asiakkaiden ja ryhmien ohjaamista jonkin itselle tärkeän lajin kautta, ajatukset pyörivät saatujen kokemusten ympärillä kuin itsestään. Energiaa ei kulu tuskailuun tai "koska tää hiihtäminen loppuu" -pohdintoihin. Kun perustekeminen on itselle mielekästä, resursseja riittää myös ohjaamiseen liittyvien ilmiöiden pohtimiseen. 

Joskus koko koulunkäynti on oppijalla aivan hiuskarvan varassa. Joka aamu tehdään tärkeitä ratkaisuja hämärissä makuuhuoneissa. Jäänkö nukkumaan vai nousenko aamubussiin? Kun päivä lupaa jotain itseä kiinnostavaa, vaakakuppi kallistuu usein bussiin raahustamisen puolelle. Puuduttavammatkin pakolliset kuviot jaksaa paremmin, kun saa tehdä myös kivoja juttuja. 

Tärkein syy omien kiinnostuksen kohteiden varaan rakentamiselle on ehkä se, että ne auttavat rakentamaan jokaiselle heidän omiin kykyihinsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa perustuvaa ammattitaitoa. Väkisin opituilla käppäisillä hiihtotaidoilla ei työllisty. Jos taas on pannut koko sielunsa vaikkapa luonnonmateriaaleista askarteluun, se voi olla jonkin alku. Yksilölliset oppimispolut tuottavat onnistuessaan yksilöllisiä osaajia, joilla on jotain työelämässä relevanttia osaamista, johon heillä on myös palavaa innostusta. Minusta se on paljon tärkeämpää kuin että kaikki meiltä valmistuneet osaisivat loimuttaa lohta. 

Ja vielä: minä en saa tarpeekseni siitä tuikkeesta, joka syttyy innostuvan ihmisen silmiin.

tiistai 30. elokuuta 2016

Jos sais ite päättää

Olo on kuin jääkarhulla sulavan jäälautan päällä. Työelämä muuttuu vauhdilla, joka tuntuu aika hallitsemattomalta. Omakin ammattini on todennäköisesti sulamassa alta. Opetustyö haihtuu höyrynä taivaalle - kai se sataa sieltä sitten pieninä pisaroina joidenkin muiden niskoihin.

Viereisillä jäälautoilla seisoo kengät ja lahkeet jo märkinä muita "vanhan ajan" ammattilaisia. Yritämme huudella toisillemme ja ymmärtää yhdessä, mihin suuntaan tässä oikein ollaan menossa. Tai kauanko aikaa mahtaa olla jäljellä ennen kuin jäämme tyhjän päälle. Itse yritän tähyillä, mistä löytyisi kiinteää maata, jonne voisin opiskelijani lähettää. Mistä tulevaisuuden työ löytyy, ja miten siihen pääsee käsiksi?

Elämme hämmentäviä aikoja. Suuria koulutuslaitoksia, työläistehtaita, ajetaan vauhdilla alas. Ammatinopettajien arki on nyt sitä, että opetussuunnitelmasta vedellään isolla kädellä ja paksulla kynällä yli asioita, joita ei enää pystytä opettamaan. Ihan yhtäkkiä hävisi valtava määrä resursseja. Niin palkallista työaikaa kuin osaavia työkavereitakin. Humahdus vain kuului.  Ammattikoulun arki on nyt myös sitä, että yksi opettaja yrittää huolehtia kahdesta eri vuosikurssin ryhmästä yhtä aikaa. Tehkööt toiset tehtäviä sillä aikaa kun yhdet pääsevät opettajan kanssa vesille. Minkäs teet, kun ei muuhun aika riitä?

Ehkä ammatillinen koulutus kerta kaikkiaan on vain vietävä työpaikoille. Opitaan siellä sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsee osata. Yhtäkkiä muinainen mestari-kisälli -malli alkaakin tuntua nerokkaalta ja kustannustehokkaalta. Työelämän tarpeisiin vastaavalta. Miten sitä ikinä mentiinkään mukaan tällaiseen hullutukseen, jossa kulutellaan kolme vuotta koulun penkkiä ennen kuin pääsee vaikkapa tarjoilijaksi? Kuin suomukset olisivat äkkiä pudonneet päättäjien silmiltä. Hulluutta! Silkkaa hulluutta! Laitetaan ne töihin sieltä kouluista lorvimasta.

Tämä ammatillisen koulutuksen reformi ei ole mikään tilapäinen notkahdus, joka kohta tasaantuisi. Jälleenrakennuskautta tai isojen ammattikoulujen uutta kukoistusta ei taida tulla. Sen sijaan tehdään vielä lisää mullistuksia. Pengotaan ammatilliset tutkinnot läpi, heitetään vanhentuneet romukoppaan ja yhdistellään muista uusia, yleispätevämpiä, joustavampia. Hylätään ajatus siitä, että kouluttaisimme täällä täsmäammattilaisia vakiintuneisiin, samanlaisina pysyviin työpaikkoihin. Ei ammatillinen koulutus ole enää mikään varaosaveistämö, jossa tehtäisiin varamiehiä eläkkeelle lähteville työläisille. Mutta mitä sitten, jos mitään?

Kysyin kerran yhdeltä opiskelijaltani, miksi hän teki hommia niin hyvällä sykkeellä ja motivaatiolla. "Se on se, kun saa ite päättää", hän vastasi. Olenkin miettinyt, mitä minä haluaisin tehdä, jos saisin vapaasti päättää.

Tiimioppiminen on kasvanut meille Asikkalaan palvelemaan lähinnä luonto-ohjaajien koulutusta. Siihen on varmaan yhtenä syynä se, että tutkintomme on kuin luotu tällaista hippeilyä varten. Valinnaisuutta on erittäin paljon. Oikeastaan kaiken voi oppia tekemällä oikeita asiakastöitä. Yrittäjyys istuu erinomaisesti tälle alalle. Varsinaisesti vaarallisia töitä on vähän. Yhdessä tekeminen on suuri etu asiakasryhmien palvelemisessa. Suuri osa ammatin harjoittelusta on hauskaa - esim. maastossa retkeily, vesillä liikkuminen, omien lajitaitojen treenaaminen, hyvien ruokien kokkailu nuotiolla.

Silti on asioita, jotka minusta jotenkin tökkivät tässä oppimisprosessissa. Jos ei tarvitsisi välittää mistään, haluaisin tehdä muutamia muutoksia.

Ensinnäkään en haluaisi arvioida. Opiskelijan osaamisen numeroarviointi on ammatillisissa perustutkinnoissa kovin keskeisessä roolissa. Siitä tehdään ehkä tärkeämpi asia kuin se todellisuudessa on (esim. työpaikan saannin kannalta). Kaipa niitä numeroita tarvitaan esim. jatko-opintoihin hakemiseen, mutta onko oikeasti järkevää, että esim. opiskelijan ammattikorkeakoulu-ura voi jäädä kiinni siitä, miten hyvän eräsuksihiihtoretken hän on onnistunut vetämään? On hirveän tärkeää saada palautetta kehittymisestään ja osaamisestaan, mutta näyttöjen arvioiminen on usein tympeää hommaa, pahimmillaan saivartelua ja pikkuasioiden penkomista. Näytössä yritetään kaivaa oppijasta esiin niitä tietoja, taitoja ja ominaisuuksia, jotka joku kiireinen työryhmä on huonolla suomen kielellä johonkin ruudukkoon kirjanut, Ei näin.

Toiseksi haluaisin aikaa suunnitella tätä kuviota yhdessä työkavereideni ja oppijoiden kanssa. Että tähän voisi ja jaksaisi sitoutua. Että sovittaisiin yhteiset pelisäännöt ja elettäisiin niiden mukaan. Että olisi yhteiset, vahvat arvot, jotka olisi kudottu mukaan kaikkeen tekemiseen. Että meillä olisi mahdollisuus olla oikeasti toistemme tukena ja toisiltamme oppimassa. Haluaisin pedagogisen rauhan ja työrauhan. Aallonmurtajan meidän ja maailman väliin.

Viimeiseksi haluaisin vapauttaa oppijat tietyn ammatin kahleista. Vaikka luonto-ohjaajan koulutuksessa tosiaan riittää valinnaisuutta, miksi jokaisesta pitää väen väkisin muokata juuri luonto-ohjaaja? Osa tulee meille opiskelemaan, koska ei muualle pääse. Harvan ammatilliset ym. haaveet noudattavat muutenkaan pilkuntarkasti tutkinnon perustetta. Voisiko meillä olla tarjolla jonkinlainen kasvun aikakausi, jonka aikana oppijat kehittäisivät osaamistaan heille mielekkääseen suuntaan - asettaisivat itse tavoitteensa, oppisivat sitä, mistä on heille hyötyä tavoitteisiinsa pääsemiseksi ja lähtisivät, kun tavoitteet on saavutettu? Onko pakko valmistua joksikin? Voisimmeko tarjota tutkintoon johtavan koulutuksen sijasta valmennusta, joka johtaa parempaan elämään ja itselle mielekkääseen duuniin? Hyvän ohjauksen ja rikkaiden oppimismahdollisuuksien avulla.

Täällä minä punon juoniani yön pimetessä ikkunan takana. Koska tiedän, kenen mielipide yleensä voittaa. Sen, jolla on edes jonkinlainen visio.





torstai 18. elokuuta 2016

Vapaapäivä

Vietän tänään vapaapäivää. On perjantai, eikä minulle ole merkitty lukujärjestykseen opetusta. Perjantaisin uusilla opiskelijoilla on yhteisiä tutkinnon osia, eli istuvat siellä äidinkielen, enkun tai matikan tunnilla. Kai.

Tämä on minulle uutta. Kahdeksan vuoden ajan olen tehnyt opettajan tai viime aikoina valmentajan työtä sillä mentaliteetilla, että arkipäivät ovat työpäiviä ja tekemistä kyllä riittää opetuksettomillekin päiville. Tällaiset vapaapäivät ovat ihan normaali käytäntö ammatillisessa koulutuksessa. Työpaikalle saapumista ei välttämättä opetuksettomina päivinä edellytetä, sillä valmistelutöitä voi tehdä etänäkin. Tänään en kuitenkaan aio tehdä edes niitä. En, vaikka valmistumassa olevan opiskelijan näyttö pitäisi pikaisesti arvioida ja opintokortissakin on selvittelemistä. Vaikka juuri aloittanut opiskelija olisi tarvinnut keskusteluajan. Vaikka mieleen tuli lapsia kouluun kyyditessäni sata kiinnostavaa ideaa, joita olisin voinut ruveta työstämään.

Lukuvuosi alkoi sekavissa ja jotenkin pahaenteisissä tunnelmissa. Suuri osa tutuista työkavereista on poissa kevään irtisanomisten jälkeen. Monen työ on muuttunut. Irtisanottujen tuntiresursseja ei todellakaan ole jaettu meille jäljelle jääneille, mutta heidän työnsä on. Varmaan kaikkien työaikaa on samalla leikattu. Entistä suurempaan työmäärään on käytettävissä paljon vähemmän palkallista työaikaa.

Ainahan työehdoista kitistään, ja usein se on ulkopuolisten mielestä turhaa. Onhan opettajilla hei pitkät lomat. Ja kutsumusammattihan se tämäkin on. Kutsumus on kuitenkin kovalla koetuksella esim. niillä, jotka ovat muutamassa vuodessa tipahtaneet kovapalkkaisesta aikuiskouluttajasta osa-aikatyöttömäksi tuntiopettajaksi muutenkin huonommin palkatulle nuorisoasteelle. Jotka ovat ryhtyneet pelkäämään asuntolainan lyhennyksiä. Tai sillä, joka kantaa päävastuuta koulutusalasta yrittäen tehdä parhaansa ihan kohtuuttoman työtaakan alla. Tai sillä, jonka sielu ei meinaa kestää heitteille jääneiden opiskelijoiden kohtaloita, kun he putoavat tästä kolisevasta kyydistä, jossa turvavöitä ei ole. On minustakin melkein 20 prosentin leikkaus palkasta aika kova juttu, kun työ ei pelkästään pysy samana vaan vaikeutuu työtiimin pienentyessä. Yhtäkkiä tästä kasvatus- ja koulutustyöstä on tullut paskaduuni.

On aika kuumottavaa työskennellä tässä "asiakasrajapinnassa". Uudet opiskelijat ovat saapuneet. Jotkut ovat ihan liekeissä ja kihisevät kengissään, kun eivät malta odottaa syksyn seikkailuja. Toiset painivat tukiviidakossa ja yrittävät ommella uutta opiskeluelämäänsä viranomaisille kelpaavaan kuosiin. Jotkut ovat henkisesti tai fyysisesti rikki tai hukassa elämänsä kanssa. Opetuksen lisäksi tässä tilanteessa tarvitaan intensiivistä ohjausta, läsnäoloa, perehtymistä, lämpöä, välittämistä ja osaamista.

Mitä meillä sitten on tarjota? Peruskoulusta tulleille on perjantaisin niitä yhteisiä tutkinnon osia. Muille on tarjolla ammatillisia aineita kolmena päivänä viikossa. Uudet opiskelijat eivät meinaa uskoa sitä. Siis kolmena päivänä viikossa? Mutta muuhun eivät resurssit riitä.

Asikkalassa olemme jo pitkään rakentaneet erilaista, oppijoiden omaan aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen perustuvaa tapaa oppia. Tilanteemme ei siis ole ihan yhtä lohduton. Kunhan opiskelu lähtee käyntiin, ei ollenkaan kaikkeen tarvita opettajaa. On oppimisklubeja, joiden retket ja muu toiminta ovat oikeasti mielekäs tapa oppia. Voi hankkia asiakkaita ja oppia keikkoja tekemällä. Voi harjoitella omia lajitaitoja ja muita kikkoja koulun kalustolla ja tiloissa. Voi lukea, retkeillä, tehdä verkkokursseja.. Silti ohjauksen tarve on valtavan suuri, etenkin tällaisessa itseohjautuvassa ja valtavasti vaihtoehtoja tarjoavassa mallissa. Oman jaksamisen takia on pakko vetää sille rajaa.

Ammatillista koulutusta tekevät ihmiset. Monet aika hyvät ihmiset. He taipuvat, joustavat, välittävät, tekevät ylimääräistä. Yritättävät olla ajattelematta, miten monesta kohtaa virkaehtosopimusta tässä venytelläänkään. Ajattelevat, ettei ole opiskelijoiden syy, että resurssit ovat nyt niin vähissä. Yrittävät toteuttaa koulutusorganisaation ja opetushallituksen antamia asiakaslupauksia. Tuntevat vastuuta oppijoiden tulevaisuudesta ja koettavat tukea heitä kohti hyvää elämää. Pitelevät toisella kädellä miten kuten kasassa murenevaa työyhteisöä. Koettavat virkata kaikkia lämmittävää peittoa. Ompelulangasta. Hammastikuilla.

Silti minä tunnen myös käsittämätöntä keveyttä. Iloakin. Sen tuovat ja tuottavat oppijat. Uudet ja vanhat. Oivalluksillaan, voimallaan, elämänilollaan, sinnikkyydellään, huumorillaan ja kasvamisellaan. Tämä on sitä kutsumusta. Jota ei voisi tuplapalkallakaan keinotekoisesti luoda.

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Entiset lupaavat

Aina kevätjuhlan ja valmistumispäivän lähestyessä minua mietityttää se, miksi joistakin tulee jotain suurta ja toisista ei sen kummempaa. Jotkut tulevat meillekin opiskelemaan kirkkain silmin ja tuntuvat olevan täynnä lupausta. Joskus heidän valmistuessaan tulee tunne, etteivät he olekaan juuri muuttuneet opiskeluaikana. He ovat yhä täynnä lunastamattomia lupauksia.

Minusta tulisi maailman surkein kykyjenetsijä, jos siihen hommaan joutuisin. Yliarvioin yleensä kaikki ihmiset ensi kohtaamisella. Uudet opiskelijatkin ovat minusta aina supertaitavia huipputekijöitä koko jengi. Vähitellen arvioon tulee tietysti realismia, kun kyvyt testataan oikealla työllä. 

Moni kokka päältä kaunis
Valmennettavina nämä hitaasti kehittyvät "lupaavat" opiskelijat ovat melkeinpä vaikeimpia tapauksia. On helppoa tukea aloittelijaa, jolle jokainen kokemus on uusi ja täynnä opittavaa. On myös palkitsevaa kannustaa ja kehua niitä huipputyyppejä, joita mikään ei tunnu pidättelevän. He tekevät yleensä valtavasti töitä kehittyäkseen ja haastavat itseään päivästä toiseen. Mutta nämä lupaavat. Mistä kahvasta heitä pitäisi tarttua, jotta saisi väännettyä heihin virtaa?

Tutustumisen alussa "lupaavan" luonto-ohjaajaopiskelijan face value eli nimellisarvo on suuri. Hänestä ikään kuin uhkuu potentiaalia. "Lupaava" tyyppi ei yleensä ole ihan aloittelija vaan hän on jo saattanut kokeilla monenlaista. On harrastustaustaa tai vaikka työkokemusta. Hän on yleensä melko aktiivinen ja sosiaalinen ja saattaa jopa erottua porukasta osaamisensa kautta. Tulee hyviä aloitteita. Ei kuitenkaan tule yhtä hyviä lopputuloksia. 

Rehevä naatti, kitukasvuinen sato
"Lupaavat" tyypit jäävät monesti junnaamaan paikoilleen. Oikeasti lupaavat tyypit ovat sellaisia, jotka eivät edes voi kehittymiselleen mitään. He ovat uteliaita ja ainakin hetkittäin rohkeita. Kokeilunhalu ja kyky laittaa itsensä likoon vievät heitä vaivihkaa eteenpäin. He sietävät myös takaiskuja ja epämiellyttäviäkin asioita, koska näkevät ikävien asioiden yli. 

"Lupaavien" opiskelijoiden floppaaminen on yksi haasteista, joita ryhdyn syksyllä mielenkiinnolla selvittämään. Mitä yhtälöstä puuttuu? Mitä voin siihen itse lisätä?

maanantai 16. toukokuuta 2016

Rajankäyntiä

Kulunut kevät on mennyt ailahtelevissa tunnelmissa. Samalla kun on pyöritty oppijoiden kanssa Iloisen oppimisen tivolissa, on soudettu ammatillisen koulutuksen kurjistumisen vuolaita ja kylmiä vesiä. Välillä sen kaiken kurjuuden ja ankeuden unohtaa ihan täysin ja yhtäkkiä jysähtää: syksyllä tilanne tulee olemaan aika vaikea.

Mutta en minä loppujen lopuksi kovin kauan jaksanut tätä märehtiä ja murehtia. Miettiköön hevonen, sillä on iso pää. Ei sillä ettei minullakin olisi. Mutta jos tästä jotenkin selvitään, veikkaisin että vähän naivilla, iloisella tulevaisuudenuskolla. Nyt kun on jo vuosia surtu ja huolestuttu yhä uudelleen, ei oikeasti enää jaksa olla masentunut. Voi olla ettei tämä työ enää kanna. Voi olla, ettei koulutus enää näillä resursseilla onnistu. Mutta en minä aio ruveta sammuttelemaan valoja etukäteen.

Tämä on kivinen ja juurakkoinen tie
Olen miettinyt paljon sitä, mitkä ovat omat rajani. Miten pienellä palkalla suostun tätä urakkaa tekemään? Entä miten paljon aikaa ja voimia kannattaa tälle kiehtovalle työlle antaa? Jos haluan, minulla on mahdollisuus venyttää omalla innollani ja osaamisellani "riittävän hyvän" koulutuksen rajaa aika paljonkin. Voin tehdä enemmän kuin mistä minulle maksetaan. Voin tehdä pieniä ihmeitä. Luulen, että ne riittävyyden rajat löytyvät kuitenkin opiskelijoiden avulla. He kertovat kyllä, milloin meillä on heille liian vähän tarjottavaa.

Kokkisota. Uusi kesäkeittiö käyttöön kertarysäyksellä,
hauskasti ja hullusti
Tänään keskustelin yhden tiimioppijamme kanssa näistä rajoista. Tiimioppiminen tarjoaa todella paljon joustonvaraa. Jos itseohjautuva, yhteisöllinen oppiminen saadaan oikeasti vetämään, ei opettajan nuorille aikuisille tarjoamia päivähoitopalveluja enää tarvita. Innostuneet oppijat voivat pyörittää monia sellaisia toimintoja, joihin koulutusorganisaatioilla ennen oli varaa palkata tekijöitä. Jossain tällaisenkin järkkäilyn raja silti kulkee.

Kiinnostava ajatusleikki: entä jos koulutuksesta poistettaisiin kokonaan palkattu henkilökunta. Annettaisiin koulutustehtävä oppijoista muodostuneille yhteisöille, jotka saisivat käyttöönsä ne resurssit, joilla koulutus tällä hetkellä rahoitetaan. Yhteisöt ottaisivat huolehtiakseen ammattitaidon rakentamisesta, yhteen hiileen puhaltamalla. Demokraattisesti ratkoisivat kiistakysymykset. Yhdessä kantaisivat vastuun.

Missä kohdissa kokeilu karahtaisi kiville? Luulen, että alamme säästöjen jatkuessa saada näitä vastauksia.

Kevät ja uudet mahdollisuudet versovat
Meillä Asikkalassa on koettu todella hienoja yhteisöllisyyden ja yhdessä innostumisen hetkiä. Vastapainoksi on koettu myös ankeampia hetkiä, kun into herpaantuu ja ote tekemisestä kirpoaa. Kun innoissaan ovat enää ne palkatut työntekijät, jotka puhaltelevat harmaaseen hiillokseen kunnes pieni liekki taas viriää.

Monesti on käynyt niin, että oppijat ovat hoitaneet järjettömän hienosti juuri oikeita asioita. Toisinaan olen taas itse juossut asioita kasaan pahoin mielin, kun ketään ei ole sattunut kiinnostamaan auttaa.

Joskus kaikki on rullannut niin hyvin, ettei minulla ole ollut muuta virkaa kuin autojen varailu. Välillä taas tuntuu, että kaikki tukeutuvat minuun eivätkä selviä mistään ilman minun läsnäoloani. Vaikken mitään ihmeellistä tekisikään.

Ihan rehellisesti, kriittisesti ja avoimesti: mielestäni minua tarvitaan juuri tässä tehtävässä ja aika lailla sen verran kuin olen nytkin tehnyt. Aika paljon saa taikoa, jos tämän tivolin pitää pyöriä vähemmällä panostuksella. Mutta aion yrittää :).

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Naps

Kävi niin, että minulta loppui motivaatio. En aiemmin tiennyt, että se voi tapahtua niin lyhyessä ajassa.

Organisaatiossamme on ollut yt-tilanne enemmän tai vähemmän päällä jo pitkään. On roikuttu löysässä hirressä, oman työn ja monen kohdalla oman elämäntyön puolesta peläten. Surtu kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, saatu siipeen, mutta selvitty. Katseltu Asikkalan vanhoja rakennuksia nostalgisella silmällä. Mietitty, mitä kaikkea tänäkin vuonna mahdetaan tehdä viimeistä kertaa.

On rohkaistuttu ja yritetty luoda uutta. On kuunneltu erilaisia iskulauseita ja mantroja (”pitää tehdä rohkeasti eri tavalla ja miettiä, mitä jätetään kokonaan tekemättä”). Tilastot ikäluokkien pienenemisestä ja ammatillisen koulutuksen rahoitusleikkauksista ovat vaikuttaneet lohduttomilta, mutteivät vielä kertaakaan mahdottomilta. Työkaveri sanoi uskovansa, että tämä on nyt ydintalvi, mutta että me olemme niitä torakoita, jotka selviävät.

Ainahan se kanavakin aukeaa keväisin
Itse en ole koskaan ollut aktiivinen ammattiyhdistystoiminnassa. Olen viimeiset n. 18 vuotta ollut sellaisissa työtehtävissä, joissa minulla on ollut suuri vapaus vaikuttaa työn toteuttamistapaan ja siten tekemisen laatuun. Sellaisessa työssä syntyy helposti tunne omistajuudesta: tämä työ on oma luomukseni, sen jokainen ulottuvuus on minulle merkityksellinen ja siksi olen siihen erittäin vahvasti sitoutunut. Työnantajan etu ja oma etu kävelevät aurinkoista metsäpolkua käsi kädessä. Ne ovat oikeastaan sama asia, toisiinsa kietoutuneet.

Vain pari viikkoa sitten olin vielä ymmälläni erään kollegan asenteesta. Hän oli yhteiselle työnantajallemme todella vihainen. Meidän oli mietittävä yhdessä, miten jakaisimme opettajien ja koulutusalojen kesken yhä niukemmaksi käyneen tuntiresurssin. Kollega ei enää jaksanut kiinnostua. Hänen mielestään oli ihan sama heittää asia esimiehen ratkaistavaksi, antaa hänen työstettäväkseen tämä lähes mahdoton ratkaisu. En ihan oikeasti voinut käsittää tätä asennetta. Eihän rahoituksen kutistuminen ole meidän esimiehemme aikaansaannosta. Olemme saman organisaation jäseniä, samassa veneessä, yhteisessä liemessä. Miksemme sitten yhdessä ratkaisisi tätäkin asiaa, etsisi pienintä mahdollista pahaa?

Tuli kuitenkin vielä lisää huonoja uutisia. Oli sattunut laskuvirhe ja meidän pitäisikin säästää vielä monta sataa tuntia vuodessa. Silloin löysin jotain uutta itsestäni. Löysin rajan, jonka jälkeen en enää jaksanut uskoa.

Motivaatio on kyllä kiehtova asia. Se on poltellut ja ravinnut minua tässä työpaikassa jo kahdeksan vuoden ajan. Olen usein miettinyt, miksi olen kokenut juuri tämän työn niin motivoivaksi. Yksi tekijä on tietysti tavoitteellisuus. Yhdessä työparini kanssa olemme jatkuvasti visioineet ja kehitelleet parempia ratkaisuja, pohtineet syitä ja seurauksia, yrittäneet uteliaina päästä kurkistamaan seuraavan kulman taakse, tehneet kokeiluja ja koettaneet rakentaa jotain parempaa. Epäkohdat ja heikkoudet ovat muuttuneet motivaation polttoaineeksi, kun niitä on koetettu poistaa tai vahvistaa.

Uuden ajan symbolit. 
Toisaalta motivaatio on syntynyt mielekkyyden kokemuksesta. Pelkkä luonto-ohjaajien kouluttaminen huonohkosti työllistävälle alalle tuskin olisi tuonut kovin syvällistä tyydytystä. Vaativalle alalle kouluttamisen eettisyys on itse asiassa mietityttänyt minua vuosien varrella kovasti. Uuden pedagogiikkamme mukanaan tuoma yksilön unelmien tukeminen ja tiimissä toimimisen taitojen oppiminen ovat lisänneet koulutustyön mielekkyyttä valtavasti. Vaikkei oppija työllistyisikään juuri luonto-ohjaajan hommiin, hän saa mielestäni tästä tärkeitä eväitä niin työ- kuin yksityiselämäänsäkin. On hienoa auttaa ihmisiä pääsemään elämässään eteenpäin, edes vähän.

Työn hauskuus on tietysti tärkeää motivaatiolle. Työni on ollut täynnä myös henkilökohtaista iloa ja elämyksiä sekä omaa kehittymistä. Olen saanut esim. olla mukana monilla unohtumattomilla maastoretkillä ja kokeilla itselleni täysin uusia asioita. Olen päässyt osalliseksi sellaisista elämän osa-alueista, jotka muuten olisivat jääneet minulle vieraiksi. Joka ainoa päivä on ollut elämisen arvoinen.

Ohikiitävää

Silti mikään edellä mainituista tekijöistä ei merkitse mitään, ellei toivoa enää ole. Tällä hetkellä minusta tuntuu juuri siltä. Meille tarjotaan nyt mahdollisuutta tehdä ensi lukuvuonna täsmälleen sama työ kuin tänäkin vuonna, mutta noin kolmanneksen pienemmällä tuntiresurssilla (ja siten myös palkalla). Teen tällä hetkellä työtä arviolta 120 –prosenttisesti (verrattuna tämänhetkiseen tuntiresurssiin). Motivaatio on remponut minua ja ajatuksiani työn pariin paljon pakollisia tehtäviä enemmän. Siihen nähden pudotus n. 70-prosenttiseen palkkaan on aika suuri.

Jos toivoa ei enää ole, katkeaa jänne nykyisyyden ja tulevaisuuden väliltä. Niitä yhdistävä silta sortuu. Näköyhteys peittyy sakeaan sumuun. Suunta katoaa ja kompassineula alkaa pyöriä. Sen aiemmin mielessä kirkkaana hehkuneen vision saavuttaminen ei enää tunnu mahdolliselta, ei ollenkaan. So what´s the point?

Yhtäkkiä sitä saa myös vähän etäisyyttä itsensä ja organisaation välille. Näkee, että se työnantajan käsi omassa kädessä on kylmennyt tai irrottanut kokonaan otteensa. Eipä tässä yhtä oltukaan. Omiani puuhasin, itse tein valintani. Olin koko ajan täysin tietoinen siitä, että tein kaikki ne ylimääräiset ilta-, loma- ja viikonlopputyöt oma-aloitteisesti, ilman työnantajan pyyntöä tai määräystä. Omalla vastuullani. Rakkaudesta lajiin. Koska se oli niin kiehtovaa, haastavaa, merkityksellistä, hauskaa. Koska se oli tärkeää.

Rakkaudesta lajiin

Mutta silti. Tiimimestarikollegan sanoin: ”Miten tässä näin on käynyt, että opettajista on tullut yhteiskunnassa painolastia, joka pitää ”lankuttaa” mereen?” Ehkä pitäisi jopa olla pahoillaan siitä, että on tästä kaikesta ihan palkkaakin nostanut?


Minua lohduttaa ajatus siitä, että motivoivasta työstä saa palkinnon jo sitä tehdessään. Ei tarvitse katkeroitua, sillä olen antanut panokseni ilolla, sitä ei ole minulta riistetty. Voi tuntea puhdasta, rauhallista surua siitä, ettei tämä tarina ehkä enää jatku. Ja alkaa kuunnella sisintään: mistä suunnasta alkaa seuraavaksi tuntua motivaation magneettikenttä. 

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Hyvien ihmisten selkänahka

Kukkaroon työnnetty käsi on tavannut pohjan. Liian tyhjää. Sydän on lyönyt tyhjää. On nielaistu tyhjää. Sitten on ryhdytty säästämään.

Kun rahaa ei ole tarpeeksi kaikille pyytäjille, on tehtävä valintoja. On tultava toimeen vähemmällä ja tehtävä asioita uudella tavalla. Kuten omassa koulutusorganisaatiossanikin on jo kauan hoettu. Säästökohteita etsittäessä ei miellyttäviä ratkaisuja yleensä löydy. Ammatillinen koulutus on tainnut nyt tulla tilanteeseen, jossa esim. vanhustenhuolto on ollut jo jonkin aikaa. Työhön annetut resurssit ovat siellä usein riittämättömät, ainakin inhimillisestä näkökulmasta. Työtä ei ehdi tehdä kunnolla, ellei sitä tee oman jaksamisen kustannuksella, mm. kahvi- ja vessatauoista luopuen. Eikä sittenkään välttämättä ehdi. Moni vaihtaa alaa, koska ei kestä hoitotyön todellisuutta. Ei ole aikaa kohdata ihmistä, kuunnella, kunnioittaa, lohduttaa, koskea hellästi hoitaessaan.

Puuseppää aina tarvitaan
Ammatillisen koulutuksen resurssit vähenevät ratkaisevasti. Omassa organisaatiossani kustannuksista on säästettävä 30 % parissa vuodessa. Opettajan duuni on tietysti erilaista kuin vaikkapa kehitysvammaisten hoitajan tai lasten päivähoitajan. Moni nuori kyllä keksii ajalleen muutakin käyttöä, jos opetusta ei ole tarjolla joka päivälle. Ovat ehkä ilahtuneitakin vapaapäivistä.

Ehkäpä juuri tämä selittää sen, etteivät iltapäivälehdet vielä ole päässeet revittelemään ammatillisen koulutuksen laiminlyönneillä. Ei ole ollut niitä pöyristyneitä opiskelijoita, jotka olisivat käräyttäneet oppilaitoksen medialle, kun opettajia ei ole näkynyt mailla halmeilla. Ei ole ollut hätääntyneitä omaisia, jotka vaatisivat nuorille parempaa koulutusta. Työpaikkaohjaajien huoli osaamattomista työssäoppijoista ei vielä ole kantautunut kuin työssäoppimisia ohjaavien opettajien korviin.


Someone to watch over me
Henkilöstöleikkaukset eivät suoraan vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä. On vain vähennettävä vaarallisten töiden harjoittelua, jos ei ole valvojaa tarjota. Opettelevat sitten työpaikoilla. Sinnehän ammatillinen koulutus taitaaa muutenkin olla valumassa.

Työelämä ei liene tästä kehityssuunnasta kovin ilahtunut. Ammatillinen koulutus on puutteistaan huolimatta tuottanut suomalaisille yrityksille ja muille työpaikoille varsin osaavaa työvoimaa, jonka avulla kilpailukykymme on pysynyt korkealla tasolla. Mahtaako suomalaisilla työpaikoilla oikeasti olla niin paljon joutilasta henkilöstöä, että heidän ohjaustyöllään voidaan korvata ammatilliseen koulutukseen nyt kohdistetut leikkaukset? On ammatillisessa koulutuksessa varmasti ollut tehottomuuttakin, mutta 30 % on aika suuri leikkaus, vaikka vähän tehottomastakin toiminnasta. Miten suuren osan leikkausten myötä mahdollisesti syntyvästä osaamisen laskusta työelämä on valmis kompensoimaan ottamalla enemmän vastuuta koulutuksesta?

Pelkään, että leikkausten aiheuttamia vahinkoja ehkäistään ja paikkaillaan sillä tutulla luonnonvaralla, jota hoitoalalla jo menestyksekkäästi hyödynnetään. Hyvien ihmisten selkänahalla.

Kuka ohjaa paikannusvälineiden käytön harjoittelua?
Entä jos ohjaaja ei itsekään osaa?
Juuri tähän murrosvaiheeseen tarvittaisiin aikalisä, resursseja uuden toimintatavan suunnitteluun, kaikkien koulutuksen konkareiden osaamista ja rauhallisia liikkeitä. Sen sijaan pälyilemme ahdistuneina ympärillemme, hämmästellen työkavereiden yhä harvenevaa rivistöä. Jäljelle jäävien on hoidettava irtisanottujen ja osa-aikaistettujen työt. Kun säästöjä on hankittava henkilöstöä vähentämällä, leikkaukset eivät voi täydellisesti kohdistua niihin "turhiin" töihin, jotka voitaisiin vähin vahingoin jättää tekemättä. Siirrytään selviytymistilaan, jossa yritetään saada keskeisimmät hommat hoidettua liian lyhyessä ajassa ja ehkä puutteellisella osaamisellakin - irtisanottujen henkilöiden mukana kun lähtee myös valtavasti asiantuntemusta ja taitoa. Ei ehditä miettiä, miten työ järjestettäisiin uudella tavalla, olennaiseen keskittyen. Sammutellaan vain tulipaloja. Eikä se ole hyvä asia, ellei sitten palomiehiä kouluteta.

Selviytymistilassa hyödynnetään hyvien ihmisten selkänahkaa. Sitä, ettei työstään ylpeä opettaja, opintosihteeri tai ohjaaja pysty päästämään käsistään sellaista jälkeä, jonka tekemisen hänelle annettu työaikaresurssi riittäisi. Opiskelijoiden viestit ja tarpeet tulevat suoraan meille. "Etkö voisi auttaa? Ehtisitkö tehdä nyt sen sopimuksen? Mitä minun kannattaisi tehdä? Ehditkö jutella? Näyttäisitkö vielä kerran?" Lisäresurssi otetaan silloin omasta selkänahasta. Tehdään palkattomia ylitöitä. Soitetaan kotiin, etten ehdikään vielä tulla. Valvotaan öitä opiskelijoiden asioita murehtien. Tehdään ihmeitä tukea ja apua tarvitsevien opiskelijoiden eteen.

Asiat eivät yleensä ratkea itsestään, tai jos ratkeavat, harvoin miellyttävällä tavalla. Paremmat, tehokkaammat toimintatavat eivät synny vahingossa. Luovien, innovatiivisten ratkaisujen keksimiseen tarvitaan yhteistä, rauhallista aikaa eri alojen koulutusta ymmärtäville. Hyvien ihmisten selkänahka kestää aikansa, sitten hekin lopulta pelastavat itsensä ja siirtyvät muualle. Miten saisimme rakennettua jotakin parempaa ennen kuin homma hajoaa käsiin?

Kaiken huolen ja toivottomuuden keskellä olen onnellinen siitä, että ehdimme omalla alallani tehdä suuria ratkaisuja jo ennen näitä synkimpiä hetkiä. Oli edes jonkin verran väljyyttä käytettävissä uuden suunnittelemiseen ja rakentamiseen. Itseohjautuva oppiminen tuntuu monella muulla alalla täydeltä utopialta, mutta meillä se toimii koko ajan paremmin. Uskon, ettei peli luontoalan osalta ole vielä ollenkaan menetetty, näistäkään leikkauksista huolimatta. Tiimioppiminen on ratkaissut monta ongelmaa, jotka nyt ovat muilla edessä. Oman alan ratkaisut eivät kuitenkaan vielä riitä, ellemme halua upota esim. oman toimipisteemme mukana. Työtä on valtavasti - toivottavasti löytyy vielä voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Näytön paikka

Luontopolkuretkellä näytössä
Ammattiosaamisen näytöt ovat ihan mahtava työkalu koulutuksen laadun ja opiskelijan ammatillisen osaamisen varmistamisessa. Vaikka itse oppimisprosessi on tiimioppimisessa vapaa ja opiskelija saa aika pitkälle päättää esim. ajankäytöstään ja tavoitteistaan, on osaamista kuitenkin jossain vaiheessa mitattava. Saadakseen tutkintotodistuksen opiskelijan on täytettävä tutkinnossa asetetut osaamisvaatimukset. Ja vaikka tutkinnon perusteet saattaa olla kirjoitettu vaikeaselkoisella kapulakielellä, järkeviä asioita niissä oikeastaan vaaditaan.
Opelle on valittu helppo ratsu näyttöön
Näytön lähestymisellä on myös taipumus aiheuttaa huomattavaa ryhdistäytymistä ja kasvua. Tietoisuus siitä, että omaa työskentelyä pian arvioidaan, kannustaa kummasti kehittämään työtään. Joskus käy niinkin, että ennen näyttöä tulee ensimmäistä kertaa selvitettyä tai kokeiltua jokin näyttöön sisältyvä asia. Jokainen luontoalan opiskelija on taatusti lukenut ja noudattanut turvallisuussuunnitelmia, mutta toisinaan sen laatiminen itse onkin aiemmin jäänyt väliin. Toinen saattaa ohjata ensimmäistä kertaa itselleen täysin vierasta asiakasryhmää ja joutuu selvittämään ryhmän ennakkotiedot. Jollekin kirjallisen suunnitelman tekeminen keikasta saattaa olla uutta.

Ennen näyttöä jokainen joutuu pohtimaan, onko oma osaaminen riittävän hyvää. Keskustelemme oppijoiden kanssa usein siitä, että tutkinnon perusteen vaatimukset arvosanalle T1 ovat monessa tutkinnon osassa melkeinpä naurettavat. Oikeasti on vaikeaa mokata näyttöä siten, että se kokonaan hylättäisiin. Silti näyttö jännittää. Entä jos tekee ratkaisevan virheen? Tai rangaistaanko arvosanassa, jos oma suunnitelma ei toteudukaan? Entä jos ei osaa olla luontevasti asiakkaiden edessä kun opettaja tuijottaa ja tekee muistiinpanoja?

Hiljattain kävi ilmi, että näytöt tuntuivat valmentamistani tiimioppijoista hyvin ahdistavilta. En ollut ymmärtää, miksi. Näytöissähän ei ole kyse sen kummemmasta työstä kuin se, mitä he tekevät asiakasryhmien kanssa muutenkin. "Näytössä pitää sopia jonkun muun asettamiin raameihin. Keikoilla on itse isäntänä", kiteytti eräs oppijoista. Niinhän se on. Usein näyttö on kuitenkin jopa voimaannuttava kokemus: kun valmistelut on tehty hyvin, saa itsekin nauttia hyvin tehdyn työn tuomasta kaikkivoipaisuuden tunteesta. On ihanaa tuntea olevansa hyvä. Huomata, että osaa.

Kuulkaa näin valmistaudutaan
näyttöön
Olen huomenna menossa arvioimaan maastossa ruokailemisen näyttöä Asikkalaan. Tiedän, että näytön suorittaja on vähän raatanut siellä tänään. On tuskaillut ja ollut epävarma. On innostunut ja saanut inspiraation. Vetänyt vähän överiksi ja tehnyt ihan viimeisen päälle. Kaikki yksityiskohdat on viilattu. Voi katsoa vaikka viereisestä kuvasta.

Uskon, että ihmiset tarvitsevat tiukkoja paikkoja. Niin näyttöjä kuin muitakin kiristyskeinoja. Tiimioppiminenkaan ei voi olla pelkkää vapaata höllymistä. Deadlinet tuovat ahdistusta, mutta myös tehoa. Riman voi ylittää vain silloin, jos sen on joku paikoilleen nostanut. Paine kypsyttää. Pitää kannustaa, mutta myös vaatia.

Kenties sama pätee koko ammatilliseen koulutukseen. Ehkä tämän rahoitusmullistuksen ja tutkintouudistusten paineessa kehitymme ja syntyy jotain uutta, parempaa. Ellemme sitten haihdu höyrynä ilmaan.

torstai 11. helmikuuta 2016

Mitä minä tästä saan?

Aina ei ole niin altruistinen olo, että jaksaisi visioida ja rakentaa tulevaisuuden koulua pelkästään siksi, että uskoo sen olevan opiskelijoille parempi ja mielekkäämpi tapa oppia. Onhan tässä omakin lehmä ojassa, ihan takuulla on. Tiimivalmentajaksi ryhtyminen on paitsi parantanut oman työni mielekkyyttä ja työssä viihtymistäni, myös kehittänyt minua ihmisenä. Noo, ainakin työminää. Katsellaan esim. sitä vaimona kehittymistä vaikka joskus syssymmällä.

Selkeä kehityksen suunta
Tarkoitus

Tiimioppimisen myötä olen löytänyt punaisen langan tälle työlleni. Teen työtä jolla on tarkoitus - en ole tutkintojen tuottaja ja oppituntien suoltaja, vaan uskon tekeväni tärkeitä asioita.

Haluan oppijoille hyvää, kuten aina ennenkin tavallista opettajan työtä tehdessäni. Nyt minulla kuitenkin on enemmän työkaluja ja paremmat mahdollisuudet onnistua siinä hyvän tuottamisessa. Minulla on selkeä näkemys siitä, millaista haluan oppimisen olevan ja millaisia tuloksia haluan tällä koulutuksella saavuttaa.

 Ei tarvitse todistella

Valmentajan työhön liittyy paljon positiivista kilvoittelua. Rohkaisevista tai häikäisevistä tuloksista syntyy positiivinen kierre, joka synnyttää halun yrittää kehittää ja kehittyä jatkuvasti. Työn tullessaan tuomat haasteet ajavat kirjojen ääreen ja keskusteluihin kollegojen kanssa, pyrkimyksenä löytää ratkaisuja ja selityksiä työssä koetuille ilmiöille.

Opettajan työssä koin jatkuvasti olevani arvioitavana (kuten tietysti opiskelijoiden silmissä olinkin). KAIKKI oli minun vastuullani opiskelijoiden motivaatiosta ja kouluun tulemisesta lähtien. Joka ilta piti kärvistellä epätietoisuudessa, pohtia, onko valmistellut riittävän hyvin, ovatko omat tiedot ajan tasalla, onko havaintomateriaali riittävän mielenkiintoista, toimiiko tekniikka, kestävätkö omat hermot. Salpauksen vararehtori Seija Katajisto ilmaisee asian erinomaisesti omassa blogitekstissään:


Aukkojahan sitä itse kullakin on osaamisessa. Silti
kokonaisuus voi toimia.
".. suljettu oppimisympäristö on määritelty ajan, paikan, menetelmien ja toteutustapojen sekä opittavien sisältöjen suhteen. Tämä muistuttaa minua opettajakoulutuksen tuntisuunnitelmista, jossa tein minuuttiaikataulun oppitunnille ja suunnittelin etenemisen draaman kaaren. Opiskelijoilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa eikä toteutukseni reagoinut hetkeen vaan rakensin huolellisen roolituksen ja lavastuksen tunnille. Kaikki poikkeava oli häiriö, jonka minä opettajana helposti näin omana epäonnistumisenani – en ollut osannut suunnitella tai valmistella tuntiani! Toki urani varrella havahduin usein myös ajatukseen, että epäonnistumisen syy on kurittomissa, ymmärtämättömissä tai laiskoissa opiskelijoissa. Emme kohdanneet. Minä esitin käsikirjoituksen mukaisen ohjelmanumeroni ja odotin bravo-huudahduksia tai pelkäsin buuauksia ja uloskävelyjä väliajalla."

Valmentajan työ on täysin erilaista. Hetkeen tarttuminen on kaiken ytimessä. Epäonnistuneita oppitunteja ei enää tarvitse pelätä. Toki esim. treenitkin saattavat joskus epäonnistua. Se ei kuitenkaan (yleensä) johdu suoritukseni huonoudesta, vaan esim. siitä, että jokin ulkopuolinen tekijä tuli väliin. Esimerkiksi tiimin keskinäiset ihmissuhteet saattavat joskus estää asiaan paneutumisen. Jokin muu asia olisi saattanut olla ajankohtaisempi tai tiimin työskentelytaidot eivät vielä olleet riittävällä tasolla ja huomaan, että niihin pitää vielä panostaa ennen kyseisen asian käsittelyä. Tavallaan on laitettava kaikki osaamisensa ja koko persoonansa peliin, mutta se riittää. Itselleen voi olla paljon armollisempi. Tiimioppimista ei voi suorittaa, vaan prosessia eletään läpi. Sen ehdoilla.


Hei miten niin Hanna ei ole
melontatiimin kippari? Hä?
Nyt on sinun vuorosi loistaa

Kun työ ei ole jatkuvaa suorittamista, on ollut mahdollista myös luopua omaa egoa hivelevästä parhaaksi ja tärkeimmäksi pyrkimisestä. Olen tietoisesti (ja joskus huonolla menestyksellä) koettanut jättäytyä monessa asiassa taka-alalle ja antaa toisille tilaa kasvaa haastavaan rooliin.

Tänään suunnittelimme kevään suurta oppimistapahtumaamme, seikkailua Saimaalla.
No hei tietysti minä olen mukana melomassa ja muodollisesti vastuussa melonnan turvallisuudesta, mutta ei minun tarvitse olla melontatiimin vetäjä. Vetäjäksi valitaan melontaohjaajaksi itsensä kovalla työllä ja hyvällä asenteella kehittänyt Iska, joka haluaa nyt kasvaa melontaoppaaksi. Minustakin olisi hauskaa päteä (tässä melkein ainoassa luontoaktiviteetissa, jossa olen hyvä) ja paistatella parrasvaloissa. Opettajana saisin ilman muuta tämän roolin, minulla olisi jopa velvollisuus ottaa se itselleni. Nyt on kuitenkin minun vuoroni toistaa se, mitä itselleni on aikanaan tehty: antaa toisen ottaa vastaan se suuri, kehitystä luova haaste. Kyllä minäkin tässä kehityn, mutta eri asioissa kuin melontaretken vetämisessä. Kehityn oppimisen tukijana ja siitä iloitsemisessa. Kehityn valmentajana.


Jos minä saisin päättää, oltaisiin koko ajan melomassa.
Päättäähän minä en saa, mutta manipulointi
on aina mahdollisuus :)
Vastuusta vapautta

Kukapa voisi uskoa, että palkkatyössä voi toteutua tämä: ottamalla runsaasti vastuuta saa myös runsaasti vapautta. Koen työni kokonaisuudeksi, jonka olen luvannut hoitaa. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Luonto-ohjaajien koulutukseen ei liity asioita, jotka eivät kuuluisi minun toimenkuvaani, toki yhdessä valmentajaparini Jarnon kanssa. Välillä se tarkoittaa valvottuja iltaöitä töiden parissa tai hienoista katkeruutta siitä, että toisille samat hommat saattavat olla erikseen resurssoitavaa lisätyötä.

Vastuu on kuitenkin kevyempi kantaa, kun se on itse valittu ja omannäköiseksi muokattu. Omien valintojensa seuraukset on helpompi hyväksyä. Minua ei tarvitse johtaa pelolla tai sanktioilla (eikä johdetakaan) - miksi tarvitsisi, minähän työskentelen itse valitsemallani tavalla tärkeiksi kokemieni tavoitteiden hyväksi.

Tämän ymmärtäminen on valtavan vapauttavaa. Aiemmin tuli ehkä kiellettyä itseltään monia asioita, joita olisi tehnyt mieli toteuttaa. Muistan laskeneeni, montako tuntia minulla vielä oli johonkin kurssiin käytettävissä. Usein opiskelijat joutuivat pettymään, kun jokin heidän toiveensa ei täyttynyt. Koska ope ei olisi enää saanut siitä ylimääräisestä retkestä tms. palkkaa.

Nyt minulla on täysi vapaus priorisoida yhdessä oppijoiden kanssa, miten yhteisen aikamme käytämme. Enkä myöskään laskeskele työhöni käyttämiäni tunteja. Perhe ja omien lasten menot pitävät työpaikalla vietetyn ajan kurissa. Voin kuitenkin esimerkiksi käyttää opiskelijan näytön vastaanottamiseen iloisesti koko päivän, jos se on hänen kehitykselleen tärkeää. Se edellyttää vain sitä, että olen järjestänyt muiden opiskelijoiden ohjauksen ja työskentelyn mielekkäällä tavalla. Tai no okei, että olen tukenut heitä heidän järjestäessään sen itse mielekkäällä tavalla poissaollessani. Olen vapaa. Kunhan vastuuntunto ohjaa minua tekemään tarkoituksenmukaisia valintoja ja olen valmis kantamaan niiden seuraukset.

Syvissä vesissä jne. 
Itsetuntemus ja ymmärrys

Ymmärrän työtäni täysin eri laajuudessa kuin aiemmin. Vaikken oikein mitään siitä ymmärräkään. Ymmärrän myös paljon entistä paremmin omia toimintatapojani ja motiivejani. Siksi pystyn myös paremmin vaikuttamaan niihin (siis nythän tosiaan puhutaan vain työelämästä).

Olen nöyrtynyt tekemään psyykkistä työtä omien haasteideni voittamiseksi. Olen oppinut näkemään itsenikin prosessina, jatkuvana kehityksenä, jossa deadlinet saa asettaa itse. Tunnen olevani tässä työroolissa parempi kuin perinteisenä opettajana. Hallinnan tunne on paljon vahvempi nyt, kun hallinnan tarve on heikentynyt.

Monet asiat, jotka ennen piinasivat minua lähes hulluuteen asti, eivät enää (aina) vaivaa minua. Olen oppinut olemaan syyttämättä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Olen jo hiukan alkanut ymmärtää, etten ole messias, joka pelastaa kaiken ja kaikki. On helpompi päästää irti niistä naruista, joiden päässä ei ole palkintoa.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Tiimivalmentamisen soundtrack

Tiimin valmentaminen on työ, joka tulee uniinkin. Usein aamulla herätessäni mieleeni tulee ensimmäiseksi huoli tai ilo jostain tiimiläisestäni. Illalla viimeiseksi saatan viestitellä jonkun kanssa hänen ajatuksistaan. 

Kun mieli yrittää koko ajan työstää vähän epämääräisiä ja vaikeasti ratkeavia asioita, musiikki tulee usein apuun. Marraskuun pimeässä, aamuruuhkassa auton radiosta. Tiskatessa mieleen pomppaavana ikivanhana, kuluneena biisinä. Melodiana, jota huomaa kävellessään hyräilevänsä. Ehkä rakkauslauluksi tarkoitetun kappaleen kertosäkeestä, joka kertookin yhtäkkiä tismalleen siitä, mikä ajatuksissani pyörii. 

Miten on mahdollista luopua opettamisesta?

Opettajan on viisasta huolehtia selustastaan. Suunnitella kurssit. Käydä aiheet järjestelmällisesti läpi. Dokumentoida käsittely. Sitten jos joku ei osaakaan, voi näyttää päiväkirjasta, että täällä kuule kuun kolmantena torstaina vähän ennen kahvitaukoa tämänkin asian opetin. Oma asias jos et oppinut. Kokeenkin voi pitää. Sen avulla voi löytää aukot kunkin opiskelijan tietämyksessä. Sitten voi monistaa tehtäviä, joiden avulla niitä aukkoja voi yrittää täyttää. Opiskelijan voi lähettää vaikka ohjaajan kanssa korjaamaan puutteitaan. 
Irina Saari: Vastaukset

Jos opettamisesta aikoo luopua, on ylitettävä hyvin korkea absurdiuskynnys. Eihän siinä ole mi-tään jär-ke-ä. Siis olla opettamatta. Jos opiskelijoiden kerran pitää oppia. Ihan tuoreena opettajana en varmastikaan olisi uskaltanut kiivetä sen kynnyksen yli kurkkaamaan, mitä toisella puolella on. 

Millainen on koulu ilman opettamista? Sieltä puuttuu tekopyhä "minä olen osuuteni tehnyt" -asenne. Valmentajan tehtävä ei ole opettaa, vaan auttaa oppimaan. Siinä on syvällinen, perusteita järisyttävä ero. 

Opettaminen (ainakin suppeasti ymmärrettynä) on opettajan vastuulla. Hyvät ja motivoituneet opettajat toki yrittävät aktivoida opiskelijoita ja luoda oppimiseen imua. Perusoletus kai kuitenkin yleensä on, että opiskelija on alun alkaen passiivinen, tietämätön oppimisen tavoitteista, motivoitunut pääosin muusta kuin oppimisesta. Opettajan tehtävä on motivoida ja innostaa, tarjoilla opittava asia siten, että se vie opiskelijan mennessään. Tunnolliset opettajat ympäri maailman näkevät valtavasti vaivaa, valvovat pitkälle yöhön oppimateriaaleja valmistellessaan, keksiessään didaktisia kikkoja. Luoja tietää että ainakin minun työni ammattikoulun opettajana oli ennen juuri tällaista. Haluttomien, aivan muusta kiinnostuneiden nuorten ja vähän vanhempienkin luotsaamista läpi tutkinnon osaamisvaatimusten viidakon. Vähintään puoliväkisin. 

Kun opetusta ei ole enää tarjolla, opiskelijat ovat aluksi todella ahdistuneita. Toisaalta innoissaan vapaudesta, toisaalta taas hukassa. Mistä tieto tulee, jos opettaja ei sitä meille annostele? Mihin voi luottaa, mikä on tärkeää, mikä riittää? Opettajasta valmentajaksi pyrkivä ihminen siinä sitten ahdistuu opiskelijoiden ahdistuksesta. Irina sen tietää. 


 Oppimisen suunnittelu


Chris Rea: The Blue Cafe
Tiimioppiminen avaa oppijalle tavallaan rajattomat mahdollisuudet, mutta rajattomuus on toisaalta myös opiskelijan suurimpia haasteita. Kun voi valita mitä hyvänsä, on vaikea sitoutua mihinkään. Kuitenkin on tehtävä valintoja, lähdettävä kulkemaan jotakin polkua, jätettävä jotain pois, sitouduttava joihinkin itselle tärkeisiin juttuihin. Tätä valitsemista ja päätöksentekoa tuetaan tiimioppimisessa mm. työkalulla nimeltä oppimissopimus. Siinä opiskelijan kanssa pohditaan, missä hän on aiemmin ollut, missä on nyt, mihin haluaa päästä, miten sinne pääsee ja mistä tietää olevansa perillä. 

Kun ensimmäiset oppimissopimuskeskustelut olivat tiimini kanssa kesken, kuulin automatkalla Chris Rean kappaleen The Blue Cafe. Siinä puhutaan rohkeudesta hypätä tuntemattomaan, kysellään määränpäästä, halutaan kulkea toisen rinnalla. Kovaa kamaa. Ehkä meidän kahvihuoneemme pitää nimetä Blue Cafe:ksi. 




Luopumisen hetkellä

Välillä valmentajalle tulee kaikkivoipainen olo. Tuntuu, että kaikki toimii paremmin kuin olisi ikinä voinut toivoa. Monet oppijat tekevät sellaisia nousuja tai kasvupyrähdyksiä, että alkaa uskoa omista kyvyistään ihan liikaa.

Laura Närhi: Mä annan sut pois

On hirveän raskasta ja vaikeaa myöntää, ettei kaikkia pysty auttamaan. Tiimioppiminen ei ole mikään taikatemppu, jolla jokaisen ihmisen kaikki ongelmat ratkeaisivat. Monelle se voi olla ratkaisevan tärkeää. Suurin osa ihan varmasti oppii sen kautta suuria, tärkeitä oman elämän herruuteen ja yhdessä oppimiseen liittyviä asioita. Jotkut ovat kuitenkin minun apuni ulottumattomissa. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.

Opettajana oikea luovuttamisen hetki oli ehkä helpompi havaita ja tunnistaa. Pystyi tukemaan oppijoita paljon vähemmän. Keinot loppuivat nopeammin ja oli pakko viheltää peli poikki. Valmentajana voi ajautua roikkumaan liian kauan kiinni epätoivoisissakin tilanteissa, vaikkei toivoa enää oikeasti ole. Laura Närhen Mä annan sut pois ei taida oikeasti kertoa tiimivalmentajan tuskasta, mutta se sanoitti lempeän ymmärtäväisesti sen, ettei ihmistä lopulta voi pelastaa kuin hän itse ja että sitä saa surrakin.  

Kun suunta on hukassa
Voisi kuvitella, että tiimioppiminen olisi helppoa ainakin lahjakkaille - niille, jotka saavat itsestään paljon irti ja jotka tekevät töitä itseohjautuvasti. Suunta ja tavoitteet voivat kuitenkin olla hukassa keneltä tahansa. 
Toni Wirtanen: Valot pimeyksien reunoilla
Arpominen, epäröinti, korjausliikkeet, epäily, uskon horjahtelu ja pelkääminen ovat olennainen osa tiimioppimista. Ne kertovat minusta siitä, että ollaan työstämässä tärkeitä, keskeisiä asioita ja että tehdyillä valinnoilla on oppijalle todellista merkitystä. Mukavuusalueella tehdyt päätökset ovat yhdentekeviä eikä niistä kirjoitella lauluja. Kun astutaan jännän äärelle, ahdistus pyörii aina siinä jaloissa. 
Apulannan Valot pimeyksien reunoilla on auttanut minua uskomaan siihen, etteivät epäröinnin hetket ja tarkoituksettomuuden tunteet ole syy hylätä tiimioppimista. Ne tavallaan kuuluvat tähän - pitää vain uskoa, että niistä päästään yli ja että jälkeenpäin nekin hetket saavat merkityksen kokonaisuudessa. Joskus pitää uskaltaa edetä heikkojen signaalien johdattamana, joskus ihan pimeässä, intuition varassa tai vaikka käsikopelolla. Harva asia elämässä menee kokonaan hukkaan. Tulokset eivät läheskään aina synny tasaisesti kumuloitumalla, vaan joskus kehitykseen kuuluu suvantoja ja alamäkiäkin. 
Valmentaminen on välillä todella palkitsevaa, hetkittäin taas vaikein ja surkein duuni maailmassa. Välillä olen täysin varma siitä, että olen hullu ja harhojen vallassa uskoessani tällaiseen. Suurimman osan ajasta olen tästä varmempi kuin mistään koskaan. Tällaiseen työhön tarvitaan taidetta. Niitä lauluja, jotka laittavat pään ja sydämen järjestykseen ja paikoilleen. 


tiistai 26. tammikuuta 2016

Ammatillisen koulutuksen Leipuri Hiiva

Leivon tässä pullaa. Aamulla vielä tuntui siltä, että kyllähän tässä nyt yksi pullataikina leipoutuu samalla kun hoitelee kotona kipeitä lapsia ja ohjaa etänä työssäoppijoita. Raportti: ei se kyllä mene siinä samassa. Unohdin taikinan mikroon nousemaan eikä se meinannut mahtua enää sieltä ulos. Raesokeria ei ollut ollenkaan. Oli niin paljon tiskiä ja sähköposti kilahteli, että sivujuonteeksihan tämä jäi. Kyllä minä ne paistan, mutta ei tule priimaa.

Hei materiaali nyt on mitä on
No kipsutellaanpa aasinsillan yli ammatilliseen koulutukseen. Viime viikolla opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitteli uutta mallia ammatillisen koulutuksen toteuttamiseksi. Koulutussopimukseksi kutsutussa mallissa ammatin oppiminen tapahtuisi pelkästään työpaikalla, mutta oppisopimuksesta poiketen opiskelija olisi oppilaitoksen kirjoilla eikä siis oppisopimuksella oppivien tapaan saisi työstänsä palkkaa. Mallia perustellaan mm. maahanmuuttajien nopeammalla saattamisella työelämään, koska työpaikalla tapahtuva oppiminen on "hyvin käytännönläheistä" ja "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä". Lisäksi mainitaan myös opiskelijoiden parempi motivoituminen työpaikoilla.

Ehkä en vain ymmärrä tätä, koska minulla on sen aasinsillan alla kulkeva oja omia lehmiä väärällään. Olenhan ammattikoulun ope, ja huolissani omasta työpaikastani.

Työpaikalla tapahtuvassa oppimisessa on valtavasti hyvää. Esimerkiksi juuri tuo käytännönläheisyys, samoin moni todella motivoituu enemmän oikeiden töiden tekemisestä kuin luokassa "varastoon" oppimisesta. Saadaan kokemusta ja rutiinia ja opitaan niitä oikeilla työpaikoilla tarvittavia hommia. Mutta ihan pieni suomennos: kun koulutussopimus-malli on "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä", se tarkoittaa että oppijalle ei siinä tarvitse maksaa palkkaa. Koulutussopimuksella ammattia oppiva on yritykselle ilmaista työvoimaa. Vastineeksi tästä työvoimasta yritys sitoutuu opettamaan oppijalle ammatin. Ihan takuulla tämä on parempi diili yrittäjälle kuin se, että maksaa oppisopimusajalta palkkaa, päästää välillä työntekijänsä teoriaopetukseen koululle ja vielä opettaa sen ammatin.

Osaaminenkaan ei synny hetkessä, vaan vaatii kypsyttelyä
Oppilaitoksellekin tämä on periaatteessa ihan jeppis diili. Oppija on työpaikalla eikä hänestä aiheudu oppilaitokselle esim. tila-, ruokailu- tai niitä opetuskustannuksia. Varmaan voi olla palkkalistoilla muutama henkilö, jotka käyvät työpaikoilla ohjaamassa että opitaan sovitussa aikataulussa ja oikeita juttuja sekä arvioimassa sitä syntynyttä osaamista. Ehkä oppilaitos saa sitten rahoitusta suoritettujen tutkintojen mukaan. Tälle ohjaajallehan tämä ei ole kovin edullinen diili, koska opettajien työmäärä romahtaisi oppijoiden siirtyessä sankoin joukoin työpaikoille. Tai voihan hän olla osan ajasta jossain oikeissa töissä.

Entä oppijan näkökulma? Kannatan ehdottomasti kevyitä, yksilöllisiä polkuja työelämään. Jos tästä tulee sellainen, ihanaa. Jatko-opintoihin tämä polku ei johda, muttei se ole ollenkaan kaikilla tavoitteenakaan. Tietyllä työpaikalla oppii sellaisen osan ammatista, jota sen firman töissä tarvitaan, mutta työpaikkaan johtavalla polulla tämä olisi tietysti ihan ok. Mutta hyi miten ammatillisen opettajan työ onkaan minua kyynistänyt! Heti tulee mieleen kysymys. Miksi työpaikka palkkaisi sen kouluttamansa opiskelijan, kun voi ottaa seuraavan tulokkaan "koulutussopimukselle"? Kun työssäoppijat ovat jo nytkin liian monelle yritykselle lähinnä ilmaista aputyövoimaa ja joustonvaraa.

Nyt tulee se kauan odotettu aasinsillan toinen pää. Siellä seisoo ihan tavallinen duunari. Hän on se, joka ne pullat paistaa muun työnsä ohella. Tietämättään, ehkä tahtomattaan hän on ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden avain. Jonkinlainen vertaisopettaja. Hän ehkä hymyilee uudelle tulokkaalle, joka jakaa duunarin kanssa yhä raskaammaksi käyneen työtaakan ja helpottaa vähän kiirettä. Voi olla oikea työvoimapulakin, ja kokemattomammatkin työntekijät toivotetaan tervetulleiksi. Ehkä hän myös jakaa mielellään omaa osaamistaan. Moni on varmaan toiminutkin työpaikkaohjaajana tai ehkä oppinut oman ammattinsa oppisopimuksella.

Kun paistoin pullaa, en ohjannut opiskelijaa
Mutta en tiedä. Jos minun pitäisi tämän luontoalan opettajan/valmentajan työni ohella painaa vaikka safarioppaan duunia, jotenkin tuntuu, että toinen tai molemmat työt kärsisivät. Siinä ohjaamisessa ja kouluttamisessa on aika paljon työtä. Se vie aikaa, sitä pitää suunnitella, seurata ja kehittää. Se on välillä aika vaikeaakin. Siihen pitää pystyä sitoutumaan. Oppijan ammatillisen kasvun ja kehittymisen pitää olla opettajan ykköstavoite. Minua tämä arveluttaa. Mistä se duunari sen motivaation kaivaa, se, joka opettaa työtään samoja hommia ilmaiseksi   painavalle opiskelijalle?

Taidon opettaminen tai ammatillinen koulutus ei ole pullan paistamista. Tässä puhutaan ihmisistä, joilla on omat taustansa ja taipumuksensa sekä ennen kaikkea haaveensa ja tavoitteensa. Tietysti oppimisessakin on tiettyjä lainalaisuuksia. Kuten pullan synnyssä, pelkkä aineiden (teorian) mittaaminen kulhoon (päähän) ja vaivaaminen (harjoitustehtävät) ei riitä, tarvitaan myös kohotusaika (rutiinin syntyminen, harjaantuminen) ja vielä se paistaminen (tulikoe oikeissa töissä, oikeiden asiakkaiden parissa). Mutta tämä pulla (oppija) leipoo itse itsensä ja jopa päättää, mikä leivonnainen hänestä tulee. Jollain on hiiva (motivaatio ja draivi) omasta takaa, toisella ei. Ja sitä rataa. Ei näitä vertauksia jaksa enää kukaan. Se, joka oppimista tavalla tai toisella ohjaa, on melkoinen velho hallitessaan näin arvaamattoman prosessin. Ja vielä sen oman duuninsa.

Sellaista tässä vaan.