Ammatillisen koulutuksen Leipuri Hiiva

Leivon tässä pullaa. Aamulla vielä tuntui siltä, että kyllähän tässä nyt yksi pullataikina leipoutuu samalla kun hoitelee kotona kipeitä lapsia ja ohjaa etänä työssäoppijoita. Raportti: ei se kyllä mene siinä samassa. Unohdin taikinan mikroon nousemaan eikä se meinannut mahtua enää sieltä ulos. Raesokeria ei ollut ollenkaan. Oli niin paljon tiskiä ja sähköposti kilahteli, että sivujuonteeksihan tämä jäi. Kyllä minä ne paistan, mutta ei tule priimaa.

Hei materiaali nyt on mitä on

No kipsutellaanpa aasinsillan yli ammatilliseen koulutukseen. Viime viikolla opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitteli uutta mallia ammatillisen koulutuksen toteuttamiseksi. Koulutussopimukseksi kutsutussa mallissa ammatin oppiminen tapahtuisi pelkästään työpaikalla, mutta oppisopimuksesta poiketen opiskelija olisi oppilaitoksen kirjoilla eikä siis oppisopimuksella oppivien tapaan saisi työstänsä palkkaa. Mallia perustellaan mm. maahanmuuttajien nopeammalla saattamisella työelämään, koska työpaikalla tapahtuva oppiminen on "hyvin käytännönläheistä" ja "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä". Lisäksi mainitaan myös opiskelijoiden parempi motivoituminen työpaikoilla.

Ehkä en vain ymmärrä tätä, koska minulla on sen aasinsillan alla kulkeva oja omia lehmiä väärällään. Olenhan ammattikoulun ope, ja huolissani omasta työpaikastani.

Työpaikalla tapahtuvassa oppimisessa on valtavasti hyvää. Esimerkiksi juuri tuo käytännönläheisyys, samoin moni todella motivoituu enemmän oikeiden töiden tekemisestä kuin luokassa "varastoon" oppimisesta. Saadaan kokemusta ja rutiinia ja opitaan niitä oikeilla työpaikoilla tarvittavia hommia. Mutta ihan pieni suomennos: kun koulutussopimus-malli on "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä", se tarkoittaa että oppijalle ei siinä tarvitse maksaa palkkaa. Koulutussopimuksella ammattia oppiva on yritykselle ilmaista työvoimaa. Vastineeksi tästä työvoimasta yritys sitoutuu opettamaan oppijalle ammatin. Ihan takuulla tämä on parempi diili yrittäjälle kuin se, että maksaa oppisopimusajalta palkkaa, päästää välillä työntekijänsä teoriaopetukseen koululle ja vielä opettaa sen ammatin.

Osaaminenkaan ei synny hetkessä, vaan vaatii kypsyttelyä

Oppilaitoksellekin tämä on periaatteessa ihan jeppis diili. Oppija on työpaikalla eikä hänestä aiheudu oppilaitokselle esim. tila-, ruokailu- tai niitä opetuskustannuksia. Varmaan voi olla palkkalistoilla muutama henkilö, jotka käyvät työpaikoilla ohjaamassa että opitaan sovitussa aikataulussa ja oikeita juttuja sekä arvioimassa sitä syntynyttä osaamista. Ehkä oppilaitos saa sitten rahoitusta suoritettujen tutkintojen mukaan. Tälle ohjaajallehan tämä ei ole kovin edullinen diili, koska opettajien työmäärä romahtaisi oppijoiden siirtyessä sankoin joukoin työpaikoille. Tai voihan hän olla osan ajasta jossain oikeissa töissä.

Entä oppijan näkökulma? Kannatan ehdottomasti kevyitä, yksilöllisiä polkuja työelämään. Jos tästä tulee sellainen, ihanaa. Jatko-opintoihin tämä polku ei johda, muttei se ole ollenkaan kaikilla tavoitteenakaan. Tietyllä työpaikalla oppii sellaisen osan ammatista, jota sen firman töissä tarvitaan, mutta työpaikkaan johtavalla polulla tämä olisi tietysti ihan ok. Mutta hyi miten ammatillisen opettajan työ onkaan minua kyynistänyt! Heti tulee mieleen kysymys. Miksi työpaikka palkkaisi sen kouluttamansa opiskelijan, kun voi ottaa seuraavan tulokkaan "koulutussopimukselle"? Kun työssäoppijat ovat jo nytkin liian monelle yritykselle lähinnä ilmaista aputyövoimaa ja joustonvaraa.

Nyt tulee se kauan odotettu aasinsillan toinen pää. Siellä seisoo ihan tavallinen duunari. Hän on se, joka ne pullat paistaa muun työnsä ohella. Tietämättään, ehkä tahtomattaan hän on ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden avain. Jonkinlainen vertaisopettaja. Hän ehkä hymyilee uudelle tulokkaalle, joka jakaa duunarin kanssa yhä raskaammaksi käyneen työtaakan ja helpottaa vähän kiirettä. Voi olla oikea työvoimapulakin, ja kokemattomammatkin työntekijät toivotetaan tervetulleiksi. Ehkä hän myös jakaa mielellään omaa osaamistaan. Moni on varmaan toiminutkin työpaikkaohjaajana tai ehkä oppinut oman ammattinsa oppisopimuksella.

Kun paistoin pullaa, en ohjannut opiskelijaa

Mutta en tiedä. Jos minun pitäisi tämän luontoalan opettajan/valmentajan työni ohella painaa vaikka safarioppaan duunia, jotenkin tuntuu, että toinen tai molemmat työt kärsisivät. Siinä ohjaamisessa ja kouluttamisessa on aika paljon työtä. Se vie aikaa, sitä pitää suunnitella, seurata ja kehittää. Se on välillä aika vaikeaakin. Siihen pitää pystyä sitoutumaan. Oppijan ammatillisen kasvun ja kehittymisen pitää olla opettajan ykköstavoite. Minua tämä arveluttaa. Mistä se duunari sen motivaation kaivaa, se, joka opettaa työtään samoja hommia ilmaiseksi   painavalle opiskelijalle?

Taidon opettaminen tai ammatillinen koulutus ei ole pullan paistamista. Tässä puhutaan ihmisistä, joilla on omat taustansa ja taipumuksensa sekä ennen kaikkea haaveensa ja tavoitteensa. Tietysti oppimisessakin on tiettyjä lainalaisuuksia. Kuten pullan synnyssä, pelkkä aineiden (teorian) mittaaminen kulhoon (päähän) ja vaivaaminen (harjoitustehtävät) ei riitä, tarvitaan myös kohotusaika (rutiinin syntyminen, harjaantuminen) ja vielä se paistaminen (tulikoe oikeissa töissä, oikeiden asiakkaiden parissa). Mutta tämä pulla (oppija) leipoo itse itsensä ja jopa päättää, mikä leivonnainen hänestä tulee. Jollain on hiiva (motivaatio ja draivi) omasta takaa, toisella ei. Ja sitä rataa. Ei näitä vertauksia jaksa enää kukaan. Se, joka oppimista tavalla tai toisella ohjaa, on melkoinen velho hallitessaan näin arvaamattoman prosessin. Ja vielä sen oman duuninsa.

Sellaista tässä vaan.

Hiomisen autuudesta

Silloin kun minä olin nuori, ei ollut mitään höpöhöpö osaamispisteitä. Opintoviikko se on sellainen kunnollinen oppimisen suure. Tyhmempikin siitä heti tajusi, että kuinka pitkään piti koulun penkkiä kuluttaa, ennen kuin oli riittävästi oppinut. Sitten vaan laitettiin opintoviikkoa toisen perään, niin johan syntyi tutkinto.

Ei vaan. Siirtyminen opintoviikoista osaamispisteisiin oli minusta suurin piirtein parasta mitä ammatilliselle koulutukselle saattoi tapahtua. Oppijoiden taustat ja tilanteet ovat tosi erilaisia. Joku oppii hetkessä sen, minkä sisäistämiseen toisella menee viikkoja tai kuukausia. Ja niin se saa ollakin. Osaamispisteillä pelattaessa oppijan saa päästää siirtymään seuraaviin haasteisiin heti, kun opeteltava taito on hallussa. Ei tarvitse edetä yhtenä rintamana, vaan kukin keskittyy opittavaan asiaan sen verran kuin hänelle on tarpeen.

Hätämajoitteen tekemistä on hyvä kokeilla ennen hätätilannetta

Sellainen kiusallinen puoli osaamispisteillä toimimisessa kuitenkin on, että sitä tarveharkintaa pitää tehdä jatkuvasti. Joskus käy niin, että oppijalla (tai miksei valmentajallakin) on turhan optimistinen näkemys siitä, millainen harjoittelun määrä riittää taidon hallintaan. Valmentamani tiimin kanssa näitä "ohoh, joko nyt" -hetkiä tulee vastaan jatkuvasti. Kun saa aika itsenäisesti pohtia, mitä, miten ja miten paljon haluaa (luonto-ohjaajan tutkinnon puitteissa) oppia, joskus sitä tarvittavan treenin määrää on taipumus aliarvioida. Sitten käy niin, että joku on mielestään valmis ammattiosaamisen näyttöön aika paljon aikaisemmin kuin valmentaja näkisi. 

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että perustutkinnon ammattiosaamisen näytöistähän pääsee läpi (ainakin T1-arvosanalla) aika vähäisellä harjoittelulla. Minimivaatimukset eivät ole kovat. Jos sen nyt saa ääneen sanoa. Joissain tapauksissa näytöstä voi vetäistä säkällä kiitettävänkin arvosanan, jos kaikki natsaa ja oppija on noheva, ongelmanratkaisukykyinen henkilö. Kun osaaminen ratkaisee, ei oppijoita enää pakoteta suorittamaan teoriakursseja tai käymään läpi pakollisia harjoitusjaksoja, jos hän haluaa oppia muulla tavalla.

On eri asia kokeilla kerran ahkion vetämistä kuin tehdä siitä
vakituinen vaelluskumppani

Opiskeluaikana jokaisella on mahdollisuus kehittyä ihan järjettömän hyväksi. Miksi jotkut kehittyvät mestareiksi ja toiset eivät? Väittäisin, että ne mestarit a) tekevät enemmän töitä ja toistoja sekä b) tekevät oikeita asioita.

Toistoja tarvitaan, vaikka ensimmäinen kokeilukerta olisi ollut virheetön suoritus - teltan pystytys ensiyrittämällä, onnistunut ryhmän ohjaaminen, herkullinen nuotiolla valmistettu ateria. Toistoilla ja harjoittelulla hiotaan omasta toimintatavasta pois tulevia virheitä ja koetellaan taitoa, jotta siitä tulisi joustava ja kestävä. Jotta se onnistuisi myös ufojen laskeutuessa. Jotta se sujuisi niin tehokkaasti ja miellyttävästi, että sitä jaksaa tehdä myös pitkän päivän pakkasessa. Vaikka olisi itse väsynyt ja kiireinen. Tai unohtanut kauhan/villasukat/sadetakin/makuualustan.

Toistoja tarvitaan myös siksi, että oppisi ymmärtämään suoritustaan. Mitä tapahtuu, jos teenkin vähän eri tavalla? Miten homma toimii erilaisilla varusteilla, reiteillä, asiakasryhmillä, säillä, tiimillä tai asenteella? Toistoilla voi myös löytää ne rajat ja puitteet, joiden sisällä suoritus onnistuu. Miten pieni tai miten suuri tuli voi olla, jotta kahvivesi kiehuu hallitusti. Miten paljon voi vitsailla vakavahenkisen ryhmän kanssa? Miten pitkän matkan jaksaa itse patikoida päivässä? Paljonko väsyneen asiakkaan varusteita voin ottaa kantaakseni väsymättä itse? Millaiset asiakkaat ovat minulle liian vaikeita?

Syty kehittymisestä.

Toistot eli harjoittelu edellyttää sitkeyttä ja uteliaisuutta, kykyä löytää jotain uutta ja arvokasta jokaisesta harjoittelukerrasta. Oikeiden asioiden tekeminen sen sijaan edellyttää vaistoa, viisautta ja itsekuria. Oikeat asiat tarkoittava tässä sellaisia avaintaitoja ja -kokemuksia, joiden hankkiminen vie omaa kehittymistä suurin harppauksin eteenpäin. Oikeita asioita tehtäessä on usein tultava pois omalta mukavuusalueelta, tehtävä asioita, jotka arveluttavat, pelottavat tai jotka muuten vaan tekisi mieli jättää tekemättä. Lettumestarilla on mukavaa lettuja paistellessaan. Ensikertalaiselle sama homma on noloa ja hankalaa, mutta oppia sataa moninverroin siihen lettumestariin verrattuna. Siksi lettumestarin olisikin tajuttava hakeutua itselleen haastaviin hommiin, etsimään suurempia ammatillisen kasvun mahdollisuuksia.

Yksi haasteistani valmentajana on se, miten pystyisin herättämään oppijoissa innon kokeilla, harjoitella ja hioa taitojaan kunnes ovat niissä oikeasti taitavia. Ettei tyydyttäisi kertakokeiluihin ja sinne päin -suorituksiin sellaisissa asioissa, jotka ovat omien tavoitteiden suhteen tärkeitä. Parhaimmillaan tiimissä syntyvä tekemisen ilo vie osaamista eteenpäin, kun yhdessä kokeillaan ja jaetaan oppeja. Syntyy myös positiivista kateutta, halua olla yhtä hyvä kuin tiimin parhaat osaajat. Usein kuitenkin arjen turhahko puuhailu ja saamattomuus (okei, laiskuuskin) ajavat harjoittelun ja oman suorituksen hiomisen edelle. Miten ihmeessä sitä pystyisi auttamaan oppijoita käyttämään kallisarvoisen aikansa parhaalla mahdollisella tavalla, kun se on itsellekin haaste. Vai mitä muuta se muka on, että kulutan lyhyet uimahalli-melontatreenit omien bravuuritekniikoideni mehustelemiseen, vaikka itselle vaikeammat tekniikat kaipaisivat kipeästi niitä kymmeniä ja satoja toistoja, jotka ovat epämiellyttäviä tehdä?

Hiominen on autuaallista. Eivät välttämättä ne rakot käsissä ja kutittava pöly nenässä. Mutta se virheetön sileys ja muoto, joka sillä saadaan aikaan. Osaaminen, jolla kehtaa retostella.