torstai 11. helmikuuta 2016

Mitä minä tästä saan?

Aina ei ole niin altruistinen olo, että jaksaisi visioida ja rakentaa tulevaisuuden koulua pelkästään siksi, että uskoo sen olevan opiskelijoille parempi ja mielekkäämpi tapa oppia. Onhan tässä omakin lehmä ojassa, ihan takuulla on. Tiimivalmentajaksi ryhtyminen on paitsi parantanut oman työni mielekkyyttä ja työssä viihtymistäni, myös kehittänyt minua ihmisenä. Noo, ainakin työminää. Katsellaan esim. sitä vaimona kehittymistä vaikka joskus syssymmällä.

Selkeä kehityksen suunta
Tarkoitus

Tiimioppimisen myötä olen löytänyt punaisen langan tälle työlleni. Teen työtä jolla on tarkoitus - en ole tutkintojen tuottaja ja oppituntien suoltaja, vaan uskon tekeväni tärkeitä asioita.

Haluan oppijoille hyvää, kuten aina ennenkin tavallista opettajan työtä tehdessäni. Nyt minulla kuitenkin on enemmän työkaluja ja paremmat mahdollisuudet onnistua siinä hyvän tuottamisessa. Minulla on selkeä näkemys siitä, millaista haluan oppimisen olevan ja millaisia tuloksia haluan tällä koulutuksella saavuttaa.

 Ei tarvitse todistella

Valmentajan työhön liittyy paljon positiivista kilvoittelua. Rohkaisevista tai häikäisevistä tuloksista syntyy positiivinen kierre, joka synnyttää halun yrittää kehittää ja kehittyä jatkuvasti. Työn tullessaan tuomat haasteet ajavat kirjojen ääreen ja keskusteluihin kollegojen kanssa, pyrkimyksenä löytää ratkaisuja ja selityksiä työssä koetuille ilmiöille.

Opettajan työssä koin jatkuvasti olevani arvioitavana (kuten tietysti opiskelijoiden silmissä olinkin). KAIKKI oli minun vastuullani opiskelijoiden motivaatiosta ja kouluun tulemisesta lähtien. Joka ilta piti kärvistellä epätietoisuudessa, pohtia, onko valmistellut riittävän hyvin, ovatko omat tiedot ajan tasalla, onko havaintomateriaali riittävän mielenkiintoista, toimiiko tekniikka, kestävätkö omat hermot. Salpauksen vararehtori Seija Katajisto ilmaisee asian erinomaisesti omassa blogitekstissään:


Aukkojahan sitä itse kullakin on osaamisessa. Silti
kokonaisuus voi toimia.
".. suljettu oppimisympäristö on määritelty ajan, paikan, menetelmien ja toteutustapojen sekä opittavien sisältöjen suhteen. Tämä muistuttaa minua opettajakoulutuksen tuntisuunnitelmista, jossa tein minuuttiaikataulun oppitunnille ja suunnittelin etenemisen draaman kaaren. Opiskelijoilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa eikä toteutukseni reagoinut hetkeen vaan rakensin huolellisen roolituksen ja lavastuksen tunnille. Kaikki poikkeava oli häiriö, jonka minä opettajana helposti näin omana epäonnistumisenani – en ollut osannut suunnitella tai valmistella tuntiani! Toki urani varrella havahduin usein myös ajatukseen, että epäonnistumisen syy on kurittomissa, ymmärtämättömissä tai laiskoissa opiskelijoissa. Emme kohdanneet. Minä esitin käsikirjoituksen mukaisen ohjelmanumeroni ja odotin bravo-huudahduksia tai pelkäsin buuauksia ja uloskävelyjä väliajalla."

Valmentajan työ on täysin erilaista. Hetkeen tarttuminen on kaiken ytimessä. Epäonnistuneita oppitunteja ei enää tarvitse pelätä. Toki esim. treenitkin saattavat joskus epäonnistua. Se ei kuitenkaan (yleensä) johdu suoritukseni huonoudesta, vaan esim. siitä, että jokin ulkopuolinen tekijä tuli väliin. Esimerkiksi tiimin keskinäiset ihmissuhteet saattavat joskus estää asiaan paneutumisen. Jokin muu asia olisi saattanut olla ajankohtaisempi tai tiimin työskentelytaidot eivät vielä olleet riittävällä tasolla ja huomaan, että niihin pitää vielä panostaa ennen kyseisen asian käsittelyä. Tavallaan on laitettava kaikki osaamisensa ja koko persoonansa peliin, mutta se riittää. Itselleen voi olla paljon armollisempi. Tiimioppimista ei voi suorittaa, vaan prosessia eletään läpi. Sen ehdoilla.


Hei miten niin Hanna ei ole
melontatiimin kippari? Hä?
Nyt on sinun vuorosi loistaa

Kun työ ei ole jatkuvaa suorittamista, on ollut mahdollista myös luopua omaa egoa hivelevästä parhaaksi ja tärkeimmäksi pyrkimisestä. Olen tietoisesti (ja joskus huonolla menestyksellä) koettanut jättäytyä monessa asiassa taka-alalle ja antaa toisille tilaa kasvaa haastavaan rooliin.

Tänään suunnittelimme kevään suurta oppimistapahtumaamme, seikkailua Saimaalla.
No hei tietysti minä olen mukana melomassa ja muodollisesti vastuussa melonnan turvallisuudesta, mutta ei minun tarvitse olla melontatiimin vetäjä. Vetäjäksi valitaan melontaohjaajaksi itsensä kovalla työllä ja hyvällä asenteella kehittänyt Iska, joka haluaa nyt kasvaa melontaoppaaksi. Minustakin olisi hauskaa päteä (tässä melkein ainoassa luontoaktiviteetissa, jossa olen hyvä) ja paistatella parrasvaloissa. Opettajana saisin ilman muuta tämän roolin, minulla olisi jopa velvollisuus ottaa se itselleni. Nyt on kuitenkin minun vuoroni toistaa se, mitä itselleni on aikanaan tehty: antaa toisen ottaa vastaan se suuri, kehitystä luova haaste. Kyllä minäkin tässä kehityn, mutta eri asioissa kuin melontaretken vetämisessä. Kehityn oppimisen tukijana ja siitä iloitsemisessa. Kehityn valmentajana.


Jos minä saisin päättää, oltaisiin koko ajan melomassa.
Päättäähän minä en saa, mutta manipulointi
on aina mahdollisuus :)
Vastuusta vapautta

Kukapa voisi uskoa, että palkkatyössä voi toteutua tämä: ottamalla runsaasti vastuuta saa myös runsaasti vapautta. Koen työni kokonaisuudeksi, jonka olen luvannut hoitaa. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Luonto-ohjaajien koulutukseen ei liity asioita, jotka eivät kuuluisi minun toimenkuvaani, toki yhdessä valmentajaparini Jarnon kanssa. Välillä se tarkoittaa valvottuja iltaöitä töiden parissa tai hienoista katkeruutta siitä, että toisille samat hommat saattavat olla erikseen resurssoitavaa lisätyötä.

Vastuu on kuitenkin kevyempi kantaa, kun se on itse valittu ja omannäköiseksi muokattu. Omien valintojensa seuraukset on helpompi hyväksyä. Minua ei tarvitse johtaa pelolla tai sanktioilla (eikä johdetakaan) - miksi tarvitsisi, minähän työskentelen itse valitsemallani tavalla tärkeiksi kokemieni tavoitteiden hyväksi.

Tämän ymmärtäminen on valtavan vapauttavaa. Aiemmin tuli ehkä kiellettyä itseltään monia asioita, joita olisi tehnyt mieli toteuttaa. Muistan laskeneeni, montako tuntia minulla vielä oli johonkin kurssiin käytettävissä. Usein opiskelijat joutuivat pettymään, kun jokin heidän toiveensa ei täyttynyt. Koska ope ei olisi enää saanut siitä ylimääräisestä retkestä tms. palkkaa.

Nyt minulla on täysi vapaus priorisoida yhdessä oppijoiden kanssa, miten yhteisen aikamme käytämme. Enkä myöskään laskeskele työhöni käyttämiäni tunteja. Perhe ja omien lasten menot pitävät työpaikalla vietetyn ajan kurissa. Voin kuitenkin esimerkiksi käyttää opiskelijan näytön vastaanottamiseen iloisesti koko päivän, jos se on hänen kehitykselleen tärkeää. Se edellyttää vain sitä, että olen järjestänyt muiden opiskelijoiden ohjauksen ja työskentelyn mielekkäällä tavalla. Tai no okei, että olen tukenut heitä heidän järjestäessään sen itse mielekkäällä tavalla poissaollessani. Olen vapaa. Kunhan vastuuntunto ohjaa minua tekemään tarkoituksenmukaisia valintoja ja olen valmis kantamaan niiden seuraukset.

Syvissä vesissä jne. 
Itsetuntemus ja ymmärrys

Ymmärrän työtäni täysin eri laajuudessa kuin aiemmin. Vaikken oikein mitään siitä ymmärräkään. Ymmärrän myös paljon entistä paremmin omia toimintatapojani ja motiivejani. Siksi pystyn myös paremmin vaikuttamaan niihin (siis nythän tosiaan puhutaan vain työelämästä).

Olen nöyrtynyt tekemään psyykkistä työtä omien haasteideni voittamiseksi. Olen oppinut näkemään itsenikin prosessina, jatkuvana kehityksenä, jossa deadlinet saa asettaa itse. Tunnen olevani tässä työroolissa parempi kuin perinteisenä opettajana. Hallinnan tunne on paljon vahvempi nyt, kun hallinnan tarve on heikentynyt.

Monet asiat, jotka ennen piinasivat minua lähes hulluuteen asti, eivät enää (aina) vaivaa minua. Olen oppinut olemaan syyttämättä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Olen jo hiukan alkanut ymmärtää, etten ole messias, joka pelastaa kaiken ja kaikki. On helpompi päästää irti niistä naruista, joiden päässä ei ole palkintoa.

lauantai 6. helmikuuta 2016

Tiimivalmentamisen soundtrack

Tiimin valmentaminen on työ, joka tulee uniinkin. Usein aamulla herätessäni mieleeni tulee ensimmäiseksi huoli tai ilo jostain tiimiläisestäni. Illalla viimeiseksi saatan viestitellä jonkun kanssa hänen ajatuksistaan. 

Kun mieli yrittää koko ajan työstää vähän epämääräisiä ja vaikeasti ratkeavia asioita, musiikki tulee usein apuun. Marraskuun pimeässä, aamuruuhkassa auton radiosta. Tiskatessa mieleen pomppaavana ikivanhana, kuluneena biisinä. Melodiana, jota huomaa kävellessään hyräilevänsä. Ehkä rakkauslauluksi tarkoitetun kappaleen kertosäkeestä, joka kertookin yhtäkkiä tismalleen siitä, mikä ajatuksissani pyörii. 

Miten on mahdollista luopua opettamisesta?

Opettajan on viisasta huolehtia selustastaan. Suunnitella kurssit. Käydä aiheet järjestelmällisesti läpi. Dokumentoida käsittely. Sitten jos joku ei osaakaan, voi näyttää päiväkirjasta, että täällä kuule kuun kolmantena torstaina vähän ennen kahvitaukoa tämänkin asian opetin. Oma asias jos et oppinut. Kokeenkin voi pitää. Sen avulla voi löytää aukot kunkin opiskelijan tietämyksessä. Sitten voi monistaa tehtäviä, joiden avulla niitä aukkoja voi yrittää täyttää. Opiskelijan voi lähettää vaikka ohjaajan kanssa korjaamaan puutteitaan. 
Irina Saari: Vastaukset

Jos opettamisesta aikoo luopua, on ylitettävä hyvin korkea absurdiuskynnys. Eihän siinä ole mi-tään jär-ke-ä. Siis olla opettamatta. Jos opiskelijoiden kerran pitää oppia. Ihan tuoreena opettajana en varmastikaan olisi uskaltanut kiivetä sen kynnyksen yli kurkkaamaan, mitä toisella puolella on. 

Millainen on koulu ilman opettamista? Sieltä puuttuu tekopyhä "minä olen osuuteni tehnyt" -asenne. Valmentajan tehtävä ei ole opettaa, vaan auttaa oppimaan. Siinä on syvällinen, perusteita järisyttävä ero. 

Opettaminen (ainakin suppeasti ymmärrettynä) on opettajan vastuulla. Hyvät ja motivoituneet opettajat toki yrittävät aktivoida opiskelijoita ja luoda oppimiseen imua. Perusoletus kai kuitenkin yleensä on, että opiskelija on alun alkaen passiivinen, tietämätön oppimisen tavoitteista, motivoitunut pääosin muusta kuin oppimisesta. Opettajan tehtävä on motivoida ja innostaa, tarjoilla opittava asia siten, että se vie opiskelijan mennessään. Tunnolliset opettajat ympäri maailman näkevät valtavasti vaivaa, valvovat pitkälle yöhön oppimateriaaleja valmistellessaan, keksiessään didaktisia kikkoja. Luoja tietää että ainakin minun työni ammattikoulun opettajana oli ennen juuri tällaista. Haluttomien, aivan muusta kiinnostuneiden nuorten ja vähän vanhempienkin luotsaamista läpi tutkinnon osaamisvaatimusten viidakon. Vähintään puoliväkisin. 

Kun opetusta ei ole enää tarjolla, opiskelijat ovat aluksi todella ahdistuneita. Toisaalta innoissaan vapaudesta, toisaalta taas hukassa. Mistä tieto tulee, jos opettaja ei sitä meille annostele? Mihin voi luottaa, mikä on tärkeää, mikä riittää? Opettajasta valmentajaksi pyrkivä ihminen siinä sitten ahdistuu opiskelijoiden ahdistuksesta. Irina sen tietää. 


 Oppimisen suunnittelu


Chris Rea: The Blue Cafe
Tiimioppiminen avaa oppijalle tavallaan rajattomat mahdollisuudet, mutta rajattomuus on toisaalta myös opiskelijan suurimpia haasteita. Kun voi valita mitä hyvänsä, on vaikea sitoutua mihinkään. Kuitenkin on tehtävä valintoja, lähdettävä kulkemaan jotakin polkua, jätettävä jotain pois, sitouduttava joihinkin itselle tärkeisiin juttuihin. Tätä valitsemista ja päätöksentekoa tuetaan tiimioppimisessa mm. työkalulla nimeltä oppimissopimus. Siinä opiskelijan kanssa pohditaan, missä hän on aiemmin ollut, missä on nyt, mihin haluaa päästä, miten sinne pääsee ja mistä tietää olevansa perillä. 

Kun ensimmäiset oppimissopimuskeskustelut olivat tiimini kanssa kesken, kuulin automatkalla Chris Rean kappaleen The Blue Cafe. Siinä puhutaan rohkeudesta hypätä tuntemattomaan, kysellään määränpäästä, halutaan kulkea toisen rinnalla. Kovaa kamaa. Ehkä meidän kahvihuoneemme pitää nimetä Blue Cafe:ksi. 




Luopumisen hetkellä

Välillä valmentajalle tulee kaikkivoipainen olo. Tuntuu, että kaikki toimii paremmin kuin olisi ikinä voinut toivoa. Monet oppijat tekevät sellaisia nousuja tai kasvupyrähdyksiä, että alkaa uskoa omista kyvyistään ihan liikaa.

Laura Närhi: Mä annan sut pois

On hirveän raskasta ja vaikeaa myöntää, ettei kaikkia pysty auttamaan. Tiimioppiminen ei ole mikään taikatemppu, jolla jokaisen ihmisen kaikki ongelmat ratkeaisivat. Monelle se voi olla ratkaisevan tärkeää. Suurin osa ihan varmasti oppii sen kautta suuria, tärkeitä oman elämän herruuteen ja yhdessä oppimiseen liittyviä asioita. Jotkut ovat kuitenkin minun apuni ulottumattomissa. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.

Opettajana oikea luovuttamisen hetki oli ehkä helpompi havaita ja tunnistaa. Pystyi tukemaan oppijoita paljon vähemmän. Keinot loppuivat nopeammin ja oli pakko viheltää peli poikki. Valmentajana voi ajautua roikkumaan liian kauan kiinni epätoivoisissakin tilanteissa, vaikkei toivoa enää oikeasti ole. Laura Närhen Mä annan sut pois ei taida oikeasti kertoa tiimivalmentajan tuskasta, mutta se sanoitti lempeän ymmärtäväisesti sen, ettei ihmistä lopulta voi pelastaa kuin hän itse ja että sitä saa surrakin.  

Kun suunta on hukassa
Voisi kuvitella, että tiimioppiminen olisi helppoa ainakin lahjakkaille - niille, jotka saavat itsestään paljon irti ja jotka tekevät töitä itseohjautuvasti. Suunta ja tavoitteet voivat kuitenkin olla hukassa keneltä tahansa. 
Toni Wirtanen: Valot pimeyksien reunoilla
Arpominen, epäröinti, korjausliikkeet, epäily, uskon horjahtelu ja pelkääminen ovat olennainen osa tiimioppimista. Ne kertovat minusta siitä, että ollaan työstämässä tärkeitä, keskeisiä asioita ja että tehdyillä valinnoilla on oppijalle todellista merkitystä. Mukavuusalueella tehdyt päätökset ovat yhdentekeviä eikä niistä kirjoitella lauluja. Kun astutaan jännän äärelle, ahdistus pyörii aina siinä jaloissa. 
Apulannan Valot pimeyksien reunoilla on auttanut minua uskomaan siihen, etteivät epäröinnin hetket ja tarkoituksettomuuden tunteet ole syy hylätä tiimioppimista. Ne tavallaan kuuluvat tähän - pitää vain uskoa, että niistä päästään yli ja että jälkeenpäin nekin hetket saavat merkityksen kokonaisuudessa. Joskus pitää uskaltaa edetä heikkojen signaalien johdattamana, joskus ihan pimeässä, intuition varassa tai vaikka käsikopelolla. Harva asia elämässä menee kokonaan hukkaan. Tulokset eivät läheskään aina synny tasaisesti kumuloitumalla, vaan joskus kehitykseen kuuluu suvantoja ja alamäkiäkin. 
Valmentaminen on välillä todella palkitsevaa, hetkittäin taas vaikein ja surkein duuni maailmassa. Välillä olen täysin varma siitä, että olen hullu ja harhojen vallassa uskoessani tällaiseen. Suurimman osan ajasta olen tästä varmempi kuin mistään koskaan. Tällaiseen työhön tarvitaan taidetta. Niitä lauluja, jotka laittavat pään ja sydämen järjestykseen ja paikoilleen.