Rajankäyntiä

Kulunut kevät on mennyt ailahtelevissa tunnelmissa. Samalla kun on pyöritty oppijoiden kanssa Iloisen oppimisen tivolissa, on soudettu ammatillisen koulutuksen kurjistumisen vuolaita ja kylmiä vesiä. Välillä sen kaiken kurjuuden ja ankeuden unohtaa ihan täysin ja yhtäkkiä jysähtää: syksyllä tilanne tulee olemaan aika vaikea.

Mutta en minä loppujen lopuksi kovin kauan jaksanut tätä märehtiä ja murehtia. Miettiköön hevonen, sillä on iso pää. Ei sillä ettei minullakin olisi. Mutta jos tästä jotenkin selvitään, veikkaisin että vähän naivilla, iloisella tulevaisuudenuskolla. Nyt kun on jo vuosia surtu ja huolestuttu yhä uudelleen, ei oikeasti enää jaksa olla masentunut. Voi olla ettei tämä työ enää kanna. Voi olla, ettei koulutus enää näillä resursseilla onnistu. Mutta en minä aio ruveta sammuttelemaan valoja etukäteen.

Tämä on kivinen ja juurakkoinen tie

Olen miettinyt paljon sitä, mitkä ovat omat rajani. Miten pienellä palkalla suostun tätä urakkaa tekemään? Entä miten paljon aikaa ja voimia kannattaa tälle kiehtovalle työlle antaa? Jos haluan, minulla on mahdollisuus venyttää omalla innollani ja osaamisellani "riittävän hyvän" koulutuksen rajaa aika paljonkin. Voin tehdä enemmän kuin mistä minulle maksetaan. Voin tehdä pieniä ihmeitä. Luulen, että ne riittävyyden rajat löytyvät kuitenkin opiskelijoiden avulla. He kertovat kyllä, milloin meillä on heille liian vähän tarjottavaa.

Kokkisota. Uusi kesäkeittiö käyttöön kertarysäyksellä,
hauskasti ja hullusti

Tänään keskustelin yhden tiimioppijamme kanssa näistä rajoista. Tiimioppiminen tarjoaa todella paljon joustonvaraa. Jos itseohjautuva, yhteisöllinen oppiminen saadaan oikeasti vetämään, ei opettajan nuorille aikuisille tarjoamia päivähoitopalveluja enää tarvita. Innostuneet oppijat voivat pyörittää monia sellaisia toimintoja, joihin koulutusorganisaatioilla ennen oli varaa palkata tekijöitä. Jossain tällaisenkin järkkäilyn raja silti kulkee.

Kiinnostava ajatusleikki: entä jos koulutuksesta poistettaisiin kokonaan palkattu henkilökunta. Annettaisiin koulutustehtävä oppijoista muodostuneille yhteisöille, jotka saisivat käyttöönsä ne resurssit, joilla koulutus tällä hetkellä rahoitetaan. Yhteisöt ottaisivat huolehtiakseen ammattitaidon rakentamisesta, yhteen hiileen puhaltamalla. Demokraattisesti ratkoisivat kiistakysymykset. Yhdessä kantaisivat vastuun.

Missä kohdissa kokeilu karahtaisi kiville? Luulen, että alamme säästöjen jatkuessa saada näitä vastauksia.

Kevät ja uudet mahdollisuudet versovat

Meillä Asikkalassa on koettu todella hienoja yhteisöllisyyden ja yhdessä innostumisen hetkiä. Vastapainoksi on koettu myös ankeampia hetkiä, kun into herpaantuu ja ote tekemisestä kirpoaa. Kun innoissaan ovat enää ne palkatut työntekijät, jotka puhaltelevat harmaaseen hiillokseen kunnes pieni liekki taas viriää.

Monesti on käynyt niin, että oppijat ovat hoitaneet järjettömän hienosti juuri oikeita asioita. Toisinaan olen taas itse juossut asioita kasaan pahoin mielin, kun ketään ei ole sattunut kiinnostamaan auttaa.

Joskus kaikki on rullannut niin hyvin, ettei minulla ole ollut muuta virkaa kuin autojen varailu. Välillä taas tuntuu, että kaikki tukeutuvat minuun eivätkä selviä mistään ilman minun läsnäoloani. Vaikken mitään ihmeellistä tekisikään.

Ihan rehellisesti, kriittisesti ja avoimesti: mielestäni minua tarvitaan juuri tässä tehtävässä ja aika lailla sen verran kuin olen nytkin tehnyt. Aika paljon saa taikoa, jos tämän tivolin pitää pyöriä vähemmällä panostuksella. Mutta aion yrittää :).