Olo on kuin jääkarhulla sulavan jäälautan päällä. Työelämä muuttuu vauhdilla, joka tuntuu aika hallitsemattomalta. Omakin ammattini on todennäköisesti sulamassa alta. Opetustyö haihtuu höyrynä taivaalle - kai se sataa sieltä sitten pieninä pisaroina joidenkin muiden niskoihin.
Viereisillä jäälautoilla seisoo kengät ja lahkeet jo märkinä muita "vanhan ajan" ammattilaisia. Yritämme huudella toisillemme ja ymmärtää yhdessä, mihin suuntaan tässä oikein ollaan menossa. Tai kauanko aikaa mahtaa olla jäljellä ennen kuin jäämme tyhjän päälle. Itse yritän tähyillä, mistä löytyisi kiinteää maata, jonne voisin opiskelijani lähettää. Mistä tulevaisuuden työ löytyy, ja miten siihen pääsee käsiksi?
Elämme hämmentäviä aikoja. Suuria koulutuslaitoksia, työläistehtaita, ajetaan vauhdilla alas. Ammatinopettajien arki on nyt sitä, että opetussuunnitelmasta vedellään isolla kädellä ja paksulla kynällä yli asioita, joita ei enää pystytä opettamaan. Ihan yhtäkkiä hävisi valtava määrä resursseja. Niin palkallista työaikaa kuin osaavia työkavereitakin. Humahdus vain kuului. Ammattikoulun arki on nyt myös sitä, että yksi opettaja yrittää huolehtia kahdesta eri vuosikurssin ryhmästä yhtä aikaa. Tehkööt toiset tehtäviä sillä aikaa kun yhdet pääsevät opettajan kanssa vesille. Minkäs teet, kun ei muuhun aika riitä?
Ehkä ammatillinen koulutus kerta kaikkiaan on vain vietävä työpaikoille. Opitaan siellä sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsee osata. Yhtäkkiä muinainen mestari-kisälli -malli alkaakin tuntua nerokkaalta ja kustannustehokkaalta. Työelämän tarpeisiin vastaavalta. Miten sitä ikinä mentiinkään mukaan tällaiseen hullutukseen, jossa kulutellaan kolme vuotta koulun penkkiä ennen kuin pääsee vaikkapa tarjoilijaksi? Kuin suomukset olisivat äkkiä pudonneet päättäjien silmiltä. Hulluutta! Silkkaa hulluutta! Laitetaan ne töihin sieltä kouluista lorvimasta.
Tämä ammatillisen koulutuksen reformi ei ole mikään tilapäinen notkahdus, joka kohta tasaantuisi. Jälleenrakennuskautta tai isojen ammattikoulujen uutta kukoistusta ei taida tulla. Sen sijaan tehdään vielä lisää mullistuksia. Pengotaan ammatilliset tutkinnot läpi, heitetään vanhentuneet romukoppaan ja yhdistellään muista uusia, yleispätevämpiä, joustavampia. Hylätään ajatus siitä, että kouluttaisimme täällä täsmäammattilaisia vakiintuneisiin, samanlaisina pysyviin työpaikkoihin. Ei ammatillinen koulutus ole enää mikään varaosaveistämö, jossa tehtäisiin varamiehiä eläkkeelle lähteville työläisille. Mutta mitä sitten, jos mitään?
Kysyin kerran yhdeltä opiskelijaltani, miksi hän teki hommia niin hyvällä sykkeellä ja motivaatiolla. "Se on se, kun saa ite päättää", hän vastasi. Olenkin miettinyt, mitä minä haluaisin tehdä, jos saisin vapaasti päättää.
Tiimioppiminen on kasvanut meille Asikkalaan palvelemaan lähinnä luonto-ohjaajien koulutusta. Siihen on varmaan yhtenä syynä se, että tutkintomme on kuin luotu tällaista hippeilyä varten. Valinnaisuutta on erittäin paljon. Oikeastaan kaiken voi oppia tekemällä oikeita asiakastöitä. Yrittäjyys istuu erinomaisesti tälle alalle. Varsinaisesti vaarallisia töitä on vähän. Yhdessä tekeminen on suuri etu asiakasryhmien palvelemisessa. Suuri osa ammatin harjoittelusta on hauskaa - esim. maastossa retkeily, vesillä liikkuminen, omien lajitaitojen treenaaminen, hyvien ruokien kokkailu nuotiolla.
Silti on asioita, jotka minusta jotenkin tökkivät tässä oppimisprosessissa. Jos ei tarvitsisi välittää mistään, haluaisin tehdä muutamia muutoksia.
Ensinnäkään en haluaisi arvioida. Opiskelijan osaamisen numeroarviointi on ammatillisissa perustutkinnoissa kovin keskeisessä roolissa. Siitä tehdään ehkä tärkeämpi asia kuin se todellisuudessa on (esim. työpaikan saannin kannalta). Kaipa niitä numeroita tarvitaan esim. jatko-opintoihin hakemiseen, mutta onko oikeasti järkevää, että esim. opiskelijan ammattikorkeakoulu-ura voi jäädä kiinni siitä, miten hyvän eräsuksihiihtoretken hän on onnistunut vetämään? On hirveän tärkeää saada palautetta kehittymisestään ja osaamisestaan, mutta näyttöjen arvioiminen on usein tympeää hommaa, pahimmillaan saivartelua ja pikkuasioiden penkomista. Näytössä yritetään kaivaa oppijasta esiin niitä tietoja, taitoja ja ominaisuuksia, jotka joku kiireinen työryhmä on huonolla suomen kielellä johonkin ruudukkoon kirjanut, Ei näin.
Toiseksi haluaisin aikaa suunnitella tätä kuviota yhdessä työkavereideni ja oppijoiden kanssa. Että tähän voisi ja jaksaisi sitoutua. Että sovittaisiin yhteiset pelisäännöt ja elettäisiin niiden mukaan. Että olisi yhteiset, vahvat arvot, jotka olisi kudottu mukaan kaikkeen tekemiseen. Että meillä olisi mahdollisuus olla oikeasti toistemme tukena ja toisiltamme oppimassa. Haluaisin pedagogisen rauhan ja työrauhan. Aallonmurtajan meidän ja maailman väliin.
Viimeiseksi haluaisin vapauttaa oppijat tietyn ammatin kahleista. Vaikka luonto-ohjaajan koulutuksessa tosiaan riittää valinnaisuutta, miksi jokaisesta pitää väen väkisin muokata juuri luonto-ohjaaja? Osa tulee meille opiskelemaan, koska ei muualle pääse. Harvan ammatilliset ym. haaveet noudattavat muutenkaan pilkuntarkasti tutkinnon perustetta. Voisiko meillä olla tarjolla jonkinlainen kasvun aikakausi, jonka aikana oppijat kehittäisivät osaamistaan heille mielekkääseen suuntaan - asettaisivat itse tavoitteensa, oppisivat sitä, mistä on heille hyötyä tavoitteisiinsa pääsemiseksi ja lähtisivät, kun tavoitteet on saavutettu? Onko pakko valmistua joksikin? Voisimmeko tarjota tutkintoon johtavan koulutuksen sijasta valmennusta, joka johtaa parempaan elämään ja itselle mielekkääseen duuniin? Hyvän ohjauksen ja rikkaiden oppimismahdollisuuksien avulla.
Täällä minä punon juoniani yön pimetessä ikkunan takana. Koska tiedän, kenen mielipide yleensä voittaa. Sen, jolla on edes jonkinlainen visio.
tiistai 30. elokuuta 2016
torstai 18. elokuuta 2016
Vapaapäivä
Vietän tänään vapaapäivää. On perjantai, eikä minulle ole merkitty lukujärjestykseen opetusta. Perjantaisin uusilla opiskelijoilla on yhteisiä tutkinnon osia, eli istuvat siellä äidinkielen, enkun tai matikan tunnilla. Kai.
Tämä on minulle uutta. Kahdeksan vuoden ajan olen tehnyt opettajan tai viime aikoina valmentajan työtä sillä mentaliteetilla, että arkipäivät ovat työpäiviä ja tekemistä kyllä riittää opetuksettomillekin päiville. Tällaiset vapaapäivät ovat ihan normaali käytäntö ammatillisessa koulutuksessa. Työpaikalle saapumista ei välttämättä opetuksettomina päivinä edellytetä, sillä valmistelutöitä voi tehdä etänäkin. Tänään en kuitenkaan aio tehdä edes niitä. En, vaikka valmistumassa olevan opiskelijan näyttö pitäisi pikaisesti arvioida ja opintokortissakin on selvittelemistä. Vaikka juuri aloittanut opiskelija olisi tarvinnut keskusteluajan. Vaikka mieleen tuli lapsia kouluun kyyditessäni sata kiinnostavaa ideaa, joita olisin voinut ruveta työstämään.
Lukuvuosi alkoi sekavissa ja jotenkin pahaenteisissä tunnelmissa. Suuri osa tutuista työkavereista on poissa kevään irtisanomisten jälkeen. Monen työ on muuttunut. Irtisanottujen tuntiresursseja ei todellakaan ole jaettu meille jäljelle jääneille, mutta heidän työnsä on. Varmaan kaikkien työaikaa on samalla leikattu. Entistä suurempaan työmäärään on käytettävissä paljon vähemmän palkallista työaikaa.
Ainahan työehdoista kitistään, ja usein se on ulkopuolisten mielestä turhaa. Onhan opettajilla hei pitkät lomat. Ja kutsumusammattihan se tämäkin on. Kutsumus on kuitenkin kovalla koetuksella esim. niillä, jotka ovat muutamassa vuodessa tipahtaneet kovapalkkaisesta aikuiskouluttajasta osa-aikatyöttömäksi tuntiopettajaksi muutenkin huonommin palkatulle nuorisoasteelle. Jotka ovat ryhtyneet pelkäämään asuntolainan lyhennyksiä. Tai sillä, joka kantaa päävastuuta koulutusalasta yrittäen tehdä parhaansa ihan kohtuuttoman työtaakan alla. Tai sillä, jonka sielu ei meinaa kestää heitteille jääneiden opiskelijoiden kohtaloita, kun he putoavat tästä kolisevasta kyydistä, jossa turvavöitä ei ole. On minustakin melkein 20 prosentin leikkaus palkasta aika kova juttu, kun työ ei pelkästään pysy samana vaan vaikeutuu työtiimin pienentyessä. Yhtäkkiä tästä kasvatus- ja koulutustyöstä on tullut paskaduuni.
On aika kuumottavaa työskennellä tässä "asiakasrajapinnassa". Uudet opiskelijat ovat saapuneet. Jotkut ovat ihan liekeissä ja kihisevät kengissään, kun eivät malta odottaa syksyn seikkailuja. Toiset painivat tukiviidakossa ja yrittävät ommella uutta opiskeluelämäänsä viranomaisille kelpaavaan kuosiin. Jotkut ovat henkisesti tai fyysisesti rikki tai hukassa elämänsä kanssa. Opetuksen lisäksi tässä tilanteessa tarvitaan intensiivistä ohjausta, läsnäoloa, perehtymistä, lämpöä, välittämistä ja osaamista.
Mitä meillä sitten on tarjota? Peruskoulusta tulleille on perjantaisin niitä yhteisiä tutkinnon osia. Muille on tarjolla ammatillisia aineita kolmena päivänä viikossa. Uudet opiskelijat eivät meinaa uskoa sitä. Siis kolmena päivänä viikossa? Mutta muuhun eivät resurssit riitä.
Asikkalassa olemme jo pitkään rakentaneet erilaista, oppijoiden omaan aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen perustuvaa tapaa oppia. Tilanteemme ei siis ole ihan yhtä lohduton. Kunhan opiskelu lähtee käyntiin, ei ollenkaan kaikkeen tarvita opettajaa. On oppimisklubeja, joiden retket ja muu toiminta ovat oikeasti mielekäs tapa oppia. Voi hankkia asiakkaita ja oppia keikkoja tekemällä. Voi harjoitella omia lajitaitoja ja muita kikkoja koulun kalustolla ja tiloissa. Voi lukea, retkeillä, tehdä verkkokursseja.. Silti ohjauksen tarve on valtavan suuri, etenkin tällaisessa itseohjautuvassa ja valtavasti vaihtoehtoja tarjoavassa mallissa. Oman jaksamisen takia on pakko vetää sille rajaa.
Ammatillista koulutusta tekevät ihmiset. Monet aika hyvät ihmiset. He taipuvat, joustavat, välittävät, tekevät ylimääräistä. Yritättävät olla ajattelematta, miten monesta kohtaa virkaehtosopimusta tässä venytelläänkään. Ajattelevat, ettei ole opiskelijoiden syy, että resurssit ovat nyt niin vähissä. Yrittävät toteuttaa koulutusorganisaation ja opetushallituksen antamia asiakaslupauksia. Tuntevat vastuuta oppijoiden tulevaisuudesta ja koettavat tukea heitä kohti hyvää elämää. Pitelevät toisella kädellä miten kuten kasassa murenevaa työyhteisöä. Koettavat virkata kaikkia lämmittävää peittoa. Ompelulangasta. Hammastikuilla.
Silti minä tunnen myös käsittämätöntä keveyttä. Iloakin. Sen tuovat ja tuottavat oppijat. Uudet ja vanhat. Oivalluksillaan, voimallaan, elämänilollaan, sinnikkyydellään, huumorillaan ja kasvamisellaan. Tämä on sitä kutsumusta. Jota ei voisi tuplapalkallakaan keinotekoisesti luoda.
Tämä on minulle uutta. Kahdeksan vuoden ajan olen tehnyt opettajan tai viime aikoina valmentajan työtä sillä mentaliteetilla, että arkipäivät ovat työpäiviä ja tekemistä kyllä riittää opetuksettomillekin päiville. Tällaiset vapaapäivät ovat ihan normaali käytäntö ammatillisessa koulutuksessa. Työpaikalle saapumista ei välttämättä opetuksettomina päivinä edellytetä, sillä valmistelutöitä voi tehdä etänäkin. Tänään en kuitenkaan aio tehdä edes niitä. En, vaikka valmistumassa olevan opiskelijan näyttö pitäisi pikaisesti arvioida ja opintokortissakin on selvittelemistä. Vaikka juuri aloittanut opiskelija olisi tarvinnut keskusteluajan. Vaikka mieleen tuli lapsia kouluun kyyditessäni sata kiinnostavaa ideaa, joita olisin voinut ruveta työstämään.
Lukuvuosi alkoi sekavissa ja jotenkin pahaenteisissä tunnelmissa. Suuri osa tutuista työkavereista on poissa kevään irtisanomisten jälkeen. Monen työ on muuttunut. Irtisanottujen tuntiresursseja ei todellakaan ole jaettu meille jäljelle jääneille, mutta heidän työnsä on. Varmaan kaikkien työaikaa on samalla leikattu. Entistä suurempaan työmäärään on käytettävissä paljon vähemmän palkallista työaikaa.
Ainahan työehdoista kitistään, ja usein se on ulkopuolisten mielestä turhaa. Onhan opettajilla hei pitkät lomat. Ja kutsumusammattihan se tämäkin on. Kutsumus on kuitenkin kovalla koetuksella esim. niillä, jotka ovat muutamassa vuodessa tipahtaneet kovapalkkaisesta aikuiskouluttajasta osa-aikatyöttömäksi tuntiopettajaksi muutenkin huonommin palkatulle nuorisoasteelle. Jotka ovat ryhtyneet pelkäämään asuntolainan lyhennyksiä. Tai sillä, joka kantaa päävastuuta koulutusalasta yrittäen tehdä parhaansa ihan kohtuuttoman työtaakan alla. Tai sillä, jonka sielu ei meinaa kestää heitteille jääneiden opiskelijoiden kohtaloita, kun he putoavat tästä kolisevasta kyydistä, jossa turvavöitä ei ole. On minustakin melkein 20 prosentin leikkaus palkasta aika kova juttu, kun työ ei pelkästään pysy samana vaan vaikeutuu työtiimin pienentyessä. Yhtäkkiä tästä kasvatus- ja koulutustyöstä on tullut paskaduuni.
On aika kuumottavaa työskennellä tässä "asiakasrajapinnassa". Uudet opiskelijat ovat saapuneet. Jotkut ovat ihan liekeissä ja kihisevät kengissään, kun eivät malta odottaa syksyn seikkailuja. Toiset painivat tukiviidakossa ja yrittävät ommella uutta opiskeluelämäänsä viranomaisille kelpaavaan kuosiin. Jotkut ovat henkisesti tai fyysisesti rikki tai hukassa elämänsä kanssa. Opetuksen lisäksi tässä tilanteessa tarvitaan intensiivistä ohjausta, läsnäoloa, perehtymistä, lämpöä, välittämistä ja osaamista.
Mitä meillä sitten on tarjota? Peruskoulusta tulleille on perjantaisin niitä yhteisiä tutkinnon osia. Muille on tarjolla ammatillisia aineita kolmena päivänä viikossa. Uudet opiskelijat eivät meinaa uskoa sitä. Siis kolmena päivänä viikossa? Mutta muuhun eivät resurssit riitä.
Asikkalassa olemme jo pitkään rakentaneet erilaista, oppijoiden omaan aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen perustuvaa tapaa oppia. Tilanteemme ei siis ole ihan yhtä lohduton. Kunhan opiskelu lähtee käyntiin, ei ollenkaan kaikkeen tarvita opettajaa. On oppimisklubeja, joiden retket ja muu toiminta ovat oikeasti mielekäs tapa oppia. Voi hankkia asiakkaita ja oppia keikkoja tekemällä. Voi harjoitella omia lajitaitoja ja muita kikkoja koulun kalustolla ja tiloissa. Voi lukea, retkeillä, tehdä verkkokursseja.. Silti ohjauksen tarve on valtavan suuri, etenkin tällaisessa itseohjautuvassa ja valtavasti vaihtoehtoja tarjoavassa mallissa. Oman jaksamisen takia on pakko vetää sille rajaa.
Ammatillista koulutusta tekevät ihmiset. Monet aika hyvät ihmiset. He taipuvat, joustavat, välittävät, tekevät ylimääräistä. Yritättävät olla ajattelematta, miten monesta kohtaa virkaehtosopimusta tässä venytelläänkään. Ajattelevat, ettei ole opiskelijoiden syy, että resurssit ovat nyt niin vähissä. Yrittävät toteuttaa koulutusorganisaation ja opetushallituksen antamia asiakaslupauksia. Tuntevat vastuuta oppijoiden tulevaisuudesta ja koettavat tukea heitä kohti hyvää elämää. Pitelevät toisella kädellä miten kuten kasassa murenevaa työyhteisöä. Koettavat virkata kaikkia lämmittävää peittoa. Ompelulangasta. Hammastikuilla.
Silti minä tunnen myös käsittämätöntä keveyttä. Iloakin. Sen tuovat ja tuottavat oppijat. Uudet ja vanhat. Oivalluksillaan, voimallaan, elämänilollaan, sinnikkyydellään, huumorillaan ja kasvamisellaan. Tämä on sitä kutsumusta. Jota ei voisi tuplapalkallakaan keinotekoisesti luoda.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)