Viestikapula

Hän juoksee minua kohti. Askel painaa jo, hän vetää ilmaa keuhkoihinsa puuskuttaen. Viestikapula ojentuu minua kohti. On aika lähteä liikkeelle, alkaa tapailla juoksuaskelia. Ojennan käteni, ja sormeni tapaavat hiestä kostean viestikapulan. Hän antaa vauhtinsa pysähtyä ja nojaa käsillään polviinsa. Käännän katseeni eteenpäin ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Juoksun rytmi on nyt minun rytmini.

Iloisen oppimisen tivolissa on juuri nyt käynnissä viestikapulan vaihto. Elämäni tärkein työkaveri Jarno on jättämässä pitkän uransa Salpauksessa taakseen. Vaihtoalue on lyhyt, vain kuukauden pituinen. Joskus kauan sitten sovimme, että meillä olisi toisillemme vuoden pituinen irtisanomisaika. Elämä ei kuitenkaan aina mahdu niihin kömpelöihin kehyksiin, joita sille yritämme kyhäillä. "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet." (John Irving: Ihmeiden tie).

Kyyti on nyt kylmää.

Tässä vaihtoalueella, toisen hidastaessa ja toisen kiihdyttäessä, pengotaan pikakelauksella läpi Tivolin syvin olemus. Tämä keskeneräinen kyhäelmämme on kehitysvaiheensa vuoksi syvästi meidän kahden valmentajansa näköinen. Se on meidän unelmiemme, persoonallisuuksiemme ja työtapojemme heijastuma. Se kantaa kahden ihmisen työhistorioita, osaamista, näkemyksiä ja puutteitakin. Siihen on ikuistettu kymmenien oppijoiden kuvat. Illoisen oppimisen tivoli on rakennettu meidän varaamme. Tivoli on prototyyppi, jota vain me osaamme mitenkuten pyörittää. Vain me, yhdessä oppijoiden kanssa, ymmärrämme Tivolin laitteiden sisäisen logiikan ja saamme yleensä korjattua sen yskivät koneet.

Meillä on ollut Tivolin pyörittämisessä erilaiset roolit. Jarno on juossut koko ajan edellä, aina seuraavaa askelta visioiden, suurempia kuvioita ja kangastuksia tavoitellen. Minä olen saanut usein tulla valmiiseen pöytään, tarttua jo leikattuihin aihioihin ja hioa niistä sileämpiä. Toisaalta jäniksenä edellä juoksevalta on saattanut putoilla kaikenlaisia juttuja käsistä. Minä olen keräillyt niitä talteen ja kantanut mukana.

Nyt kun edellä juoksija on osuutensa juossut ja viestikapula yllättäen tyrkätty käteeni, pitää miettiä, mitä kaikkea sen mukana tuli. Tämä ei ole sellainen kapula, jonka voisi suoraan ojentaa jollekin uudelle tyypille. Toisen asteen tiimivalmentaja-eräoppaita ei ihan hirveästi ole tarjolla. Harvinaisen osaamisyhdistelmän lisäksi vaihdossa mullistuvat myös Tivolin henkilökunnan roolit. Kun Tivolin sielu, rohkea visionääri ja uskon valaja lähtee, jäljelle jäävä aukko pitää jotenkin täyttää. Osan omista kantamuksistani joudun pudottamaan maahan tai jakamaan toisille. Onneksi on niitä muita, jotka haluavat lähteä jatkamaan tätä matkaa kanssani. Yksin olisin aika toivoton.

Viestikapulan mukana sain monia keskeneräisiä prosesseja. Jotkut niistä olivat ehkä edellisen juoksijan henkilökohtaisia kasvupolkuja, jotka jatkuvat jossain muualla. Osa ehkä tyssää tähän. Jotkut jatkavat kasvuaan hieman eri suuntaan, toiset taas voimistuvat ja alkavat kukoistaa. Tivolista tulee nyt erilainen, koska sitä visioivat ja hellivät eri ihmiset kuin ennen.

Toivon, että minulla on riittävän vahva näkemys ja osaaminen, jotta pystyn jatkamaan tätä projektia. Toivon, että omat voimani riittävät. Toivon, että osaan pyytää tukea toisilta. Toivon, että oppijat pääsevät yli pettymyksestään ja hyväksyvät minut tuekseen. Toivon, että opin valaisemaan, innostamaan ja lämmittämään oppijoita siten kuin Jarno.

"The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams."

~Eleanor Roosevelt

Jarno <3

Huonouden henkilöitymä

Uudella tavalla tekeminen ei totisesti ole helppoa.

Opettamisella ja kouluttamisella on monien vuosisatojen perinteet. Turun katedraalikoulusta se taisi Suomessa alkaa, joskus 1200 -luvulla kaiketi. Siinä edessä seisoi se eniten tietävä ja paukutti tietoa nulikoiden päihin. Siitä alkoi pitkä perinne, joka ajan virrassa hioutuneena jatkuu edelleen.

Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan frontaaliopetuksen perinteen, joka on jatkunut Mikael Agricolan päivistä asti? Luennoivan opetuksen traditio on vahva ja raskas, ja jos siinä haasteita onkin, ne ovat ainakin tuttuja. Sitä toteuttaa valtava määrä kasvattajia, taitavia, osaavia, kokeneita ammattilaisia. Kuten jo heidän edeltäjänsä ties kuinka monessa polvessa. Näin vain kerta kaikkiaan tehdään. Se on toiminut jo satojen vuosien ajan. Ei pidä pyristellä vastaan.

Kun sitten kuitenkin, mielenhäiriössä tai ei, kokeilee tehdä asioita toisin, onkin äkkiä hyvin yksin. Onneksi nykyään ne muutamatkin samoin ajattelevat on helppo löytää esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Omassa työyhteisössä hullun tiedemiehen leiman saa kuitenkin hyvin äkkiä. Omituinen haihattelija, hippi, perinteiden romuttaja, piittaamaton, heitteillejättäjä, hurahtanut, osaamaton, löysäilijä, opiskelijoiden mielistelijä. Ei osaa pitää kuria. Ei osaa vaatia. Ei uskalla ottaa paikkaansa luokan edessä. Riittävän usein kun näitä kuulee (tai on lukevinaan rivien välistä), ei se ole ihme, jos alkaa itsekin uskoa.

Ollapa täydellinen

Hankalinta uuden tekemisessä on kuitenkin ehkä se, miten vahvasti uusi toimintatapa henkilöityy kokeilijaansa. Uuden menetelmän virheet ovat minun henkilökohtaisia virheitäni. Eivätkä edes minun vääriä tekojani, vaan oman persoonallisuuteni syvälle juurtuneita virheitä. Jos joku opiskelijoista ei sitoudu tai onnistu, se johtuu jollain tavalla minun epätäydellisyydestäni. Perinteisessä opetuksessa tämä koetaan herkemmin opiskelijasta itsestään johtuvaksi. Uuden kokeilijan oletetaan pystyvän supervoimillaan luomaan alusta asti lähes täydellisen systeemin, jossa epäonnistumisia ei tapahdu. Muuten ei pidä ruveta sorkkimaan vanhoja systeemejä.

Ehkä tässä piilee syy siihen, miksi moni innokas uudistaja uupuu ja luopuu ajatuksesta oman yhteisön sitkeän vastustuksen tai epäilyn edessä. Täydellisyyttä ei luoda tyhjästä. Eikä oikeasti mitenkään. On raskasta yrittää olla kärsivällinen ja rakentaa arvojensa ja visioidensa mukaista maailmaa puolustaessaan samalla sitä toisten epäilyltä. Epäily tarttuu.

Kylmä vesi ja rantakin kovin kivinen

On vaikeaa olla koko ajan henkilökohtaisesti vastuussa kaikista heikkouksista, jota valitussa toimintatavassa on. Samoin on oltava jatkuvasti varuillaan, etteivät ne omat, oikeat heikkoudet ja virheet ala leimata sitä toimintatapaa. Jos olen sitä ihmislajia, joka pystyy taikomaan paperit kadoksiin liikauttamatta lihastakaan, järjestelmällisyyden puutteesta tulee tiimioppimisen heikkous. Jos myöhästelen, tiimioppiminen ei opeta opiskelijoille työelämän pelisääntöjä.

Kun on jotain luonut tai kehittänyt, sen kanssa ollaan naimisissa hamaan loppuun asti. Ei ole perinnettä tai käytäntöä, jonka taakse piiloutua. Ei ole vakiintuneita toimintatapoja, joihin vedota. Ei ketään, jota syyttää. Ihan itse halusin näin tehdä. Itse sain valita, miten tämän toteutan. Ihan itse kannan myös vastuun.

Millä tätä kärvistelyä sitten jaksaa tai viitsii? Minulle on tärkeää, että prosessiin mahtuu myötämäkiä, saavutettuja vuorenhuippuja, hyviä takatuulia, suojaisia lahdelmia ja lupaavia auringonnousuja. Kaipa uuden tekemiseen aina kuuluu epäuskon, toivon ja riemun ainainen aaltoliike. Hyvistä hetkistä ja onnistumisista pitää muistaa pysähtyä nauttimaan ja palauttaa silloin mieleensä, miksi on tähänkin savottaan aikoinaan ryhtynyt.

Sillä jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana, on se suklaapytty maalareille. Taivaanrannan maalareille.