Ovella

Olen koputtanut uudelle ovelle ja se aukesi minulle. Siirryn toukokuun alusta projektipäälliköksi 2,5-vuotiseen uraohjaushankkeeseen tässä omassa tutussa Koulutuskeskus Salpauksessa.

Seison siis vielä tässä ovella ja katselen samalla sekä eteen että taakse. Tulevasta en vielä kovin paljon tiedä. Taakse jäävä, lähes kymmenen vuoden opettajuus ja tiimivalmentajuus puolestaan muljahtelevat muistoissani mielenkiintoisella tavalla.

“Experience is a hard teacher because she gives the test first, the lesson afterwards.”

Vernon Sanders Law

Tunne on outo. Pelkäsin monen vuoden ajan kamalasti sitä, että en enää saisi tehdä tätä nykyistä työtäni. Tunsin voimakasta työn imua, ehkä kutsumustakin. Murehdimme ja taistelimme koulutusalan puolesta ja selviytyäksemme rahoitusleikkausten vaikutuksista. Rakensimme opiskelijoille hyvää oppimismaisemaa ja itsellemme mielekästä työtä. Visioimme ja paloimme innosta. Välillä keräsimme palaset ja aloitimme alusta. Ja työtä siinä kyllä riittikin.

Kuitenkin tulin kuin huomaamatta tämän polun päähän. Siihen vaikutti varmasti viime vuonna vetämäni pienen hankkeen aiheuttama lisätyö perusduunin päälle, mutta on tässä muutakin. Moni minua ennen palavasti innostanut asia ei enää - no, kiinnosta. On kuin aallon kastelemat rantakivet olisivat auringossa kuivuneet ja menettäneet värinsä ja kuvionsa. On tullut aika löytää jotakin muuta, jotain uutta, jotain vaikeampaa, jossa voin käyttää tässä työssä oppimiani ja ymmärtämiäni asioita.

Vakavia varoitusmerkkejä polun päähän tulemisesta oli oikeastaan kaksi. Ensimmäisen antoi oma keho: huomasin, ettei minusta enää löytynyt virtaa pitää kaikkia palloja ilmassa. Olin iltaisin kotona aivan kuitti. Toisen merkin antoi sydän: oli aika kolauttavaa huomata, etten enää oikein innostu opiskelijoiden tarinoista ja kasvusta. Tuntuu, kuin ne eivät enää kuuluisi minulla samalla tavalla kuin aikaisemmin. Minusta ei ole tekemään asioita "viran puolesta", vaan tarvitsen sisäistä motivaatiota. Se on hiipunut.

Tässä blogissa olen kirjoittanut lähinnä omasta matkastani opettajasta tiimivalmentajaksi. Olen yllättynyt siitä, että se matka veikin minua poispäin perustyöstäni. Se ei ollut tarkoituksella valittu suunta, mutta tällä hetkellä se tuntuu oikealta. Hyvältä. Kuin olisin koonnut palapeliä, josta muodostuikin yllättävä kuva. Mutta kiinnostava. Kuin olisin saanut tämän työn omalta osaltani valmiiksi ja kypsä siirtymään seuraavaan. Ilman suurta draamaa.

Miten mahtaa käydä Iloisen oppimisen tivolin, Asikkalan luontoalan tiimioppimisen? Sitäpä ei voi tietää. On vielä arvoitus, millä kokoonpanolla luontoalan koulutusta Asikkalassa hankkeeni aikana tehdään. Tivoli rakennettiin näiden vuosien aikana työparini, tiimikuiskaaja Jarnon sekä minun omien ajatusteni päälle, yhdessä meillä opiskelleitten hienojen ihmisyksilöiden kanssa. Meistä kumpikaan ei ehkä ollut maailman paras hyvien ideoiden juurruttamisessa käytäntöön. Ideoita kokeiltiin ja aika paljon hiipui pois keksiessämme tilalle jotain uutta, mielestämme parempaa. Monet työkalut ja rakenteet jäivät vähän läpinäkyviksi ja hauraiksi.

Tivolin rakentaminen oli tutkimusmatka motivaation lähteille. Voiko koulutuksen laatua, tuloksellisuutta ja opiskelijoiden motivaatiota parantaa lisäämällä valinnanvapautta ja luomalla kannustavaa ilmapiiriä? Uskon, että voi. Kokeilu opetti kuitenkin paljon paitsi tekemisen imusta, myös saamattomuudesta ja riman alittamisen houkutuksesta. Vapautta on raskasta kantaa. Joillekin opiskelijoistamme se on ehkä ollut enemmän rasite kuin etu. Vapaus kukoistaa kasvaessaan yhdessä vastuun kantamisen kanssa. Viisaiden valintojen tekeminen on vaikeaa - ehkä olisin voinut olla valmentajana vaativampi, patistella yrittämään kovemmin, tavoittelemaan vielä suurempia unelmia. Etenkin silloin, kun joku tunsi houkutusta luovuttaa.

Mutta pakkohan se on myöntää - itsekin tunnen joissain mielessä houkutusta luovuttaa. Osa töistä on oikeasti aika kiva pistää syrjään, ainakin pariksi vuodeksi. On esimerkiksi ihanaa, että saan olla vähän aikaa murehtimatta jatkuvasti opiskelijamääristä tai hätistelemättä heikosti opiskelua jaksavia opiskelijoita. On mukavaa yrittää välillä ratkaista joitain aivan muita ongelmia. Opiskelijoiden murheet menevät minulla helposti ihon alle - olen valvonut lukemattomia öitä surren toisten ihmisten suruja. Ehkä nyt on jonkun muun vuoro. Tiedän tehneeni tätä työtä niin hyvin kuin ikinä osasin ja jaksoin.

"Hippibussi" oli ensimmäisiä tiimioppimisen vertauskuvia Asikkalassa

Olen ehkä eniten ylpeä siitä, millainen henki meillä on Asikkalassa ollut. Väittäisin, että Tivolin suurin saavutus oli yksilöä kunnioittavan, kannustavan, rohkaisevan ja jokaista tukevan ilmapiirin luominen. Ei arki todellakaan ole ollut pelkkää yläfemmojen heittelyä tai riemusta kiljahtelua. On ollut ankeita, junnaavia turhautumisen kuivia kausia, jolloin olen itsekin ollut vähällä heittää pyyhkeen kehään. Silti aina tapahtui jotain, joka vei asioita hyvään suuntaan. Aina selvittiin ja päästiin eteenpäin. Miksi ei nytkin.

Tämä kuljettu matka on muuttanut minua monin tavoin. Eniten ehkä suhtautumisessani toisiin ihmisiin ja toisaalta omaan itseeni. Oli hienoa olla osa tätä kaikkea. Minulla oli työ, jonne lähdin joka ainoa aamu mielelläni, intoa puhkuen ja täynnä uusia suunnitelmia. Opin ymmärtämään ihmisten erilaisia lähtökohtia, taakkoja ja rikkauksia. Opin valmentavan työotteen. Näin ihmeiden tapahtuvan. Tutustuin omaan temperamenttiini, mieleeni ja sydämeeni. Heräsin teltasta milloin minkäkin järven rannalta ja päivän seikkailut aukenivat edessäni.

Jään kaipaamaan niitä aamuja. Ja hervotonta naurua.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."  (Tove Jansson)

Hyvän kautta

Mummullani oli tapana päivitellä tapahtumia sanoen: Voi hyvän kautta! Lausahduksena se kai tarkoitti suunnilleen samaa kuin "voi hyvänen aika", mutta sanat jäivät itämään.

Opettajan tai valmentajan työ on erittäin sosiaalista. Tällaiselle omaa sukua introvertille on raskasta olla tauotta vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Jos en sattumalta ole juuri kasvotusten jonkun oppijan tai kollegan kanssa, ainakin puhelimessa tai pikaviestimien kautta kilisee vakavia ja isoja asioita, joita hoidetaan kuuntelemalla, ymmärtämällä, tukemalla, ideoimalla ja välillä rajoja laittamalla. Kun kuormitusta on liikaa, minulla on taipumusta hermostua, jopa suuttuakin.

Tyyneyttä on joskus etsittävä. Vaikkapa Saimaalta. 

Tänä vuonna joululoman jälkeinen aika on tuntunut erityisen raskaalta, kun tuen tarvitsijoita on paljon ja monen kohdalla ne asiat ovat hyvin vaikeasti ratkeavia. Olenkin mäkättänyt oppijoille ihan huolella. Olen syyllistynyt myös uhkailuun ja kiristämiseen. Toki sekin kuuluu opettajan virkavelvollisuuksiin. Opettajalla on esim. suuri valta määritellä se, mikä vielä on riittävän aktiivista opiskelua. Jos tämä ei kerta kaikkiaan toteudu, opettajan on ryhdyttävä toimiin. Eivätkä ne toimet ole mitään mukavia hommia. Itseäni kalvavat eniten ne tilanteet, jolloin oppija ei itse tunnu ymmärtävän "omaa parastaan" eli toimii selvästi oman etunsa vastaisesti. Miten ne eivät tajua!

Oma, suuri ja tärkeä kehittymishaasteeni on tällä hetkellä lähestyä asioita ja ihmisiä hyvän kautta, silloinkin, kun en enää todellakaan jaksaisi tai haluaisi. Yritän keinolla millä hyvänsä kerätä itseni ja kohdata sen käsittämättömän "väärin" toimivan ihmisen hyvässä hengessä. Puren tarvittaessa vaikka hammasta. En syyttele. En lado faktoja tiskiin. En uhkaile tai kiristä (lahjonta on silti todella jees). En kaada omaa vihaisuuttani sen ihmisen niskaan, vaikka se hänen toimintaansa liittyisikin. Kuuntelen omat kiukkuiset ajatukseni oman pääni sisällä ennen kuin aloitan keskustelun. Kysyn, mitä hänelle kuuluu. Kerron, mistä olen huolissani. Tarjoan apua ja kuuntelen yrittäen ymmärtää hänen näkökulmansa.

Usein tapahtuu melkeinpä ihme. Sietämättömästi solmuun mennyt tilanne alkaa kääriytyä auki ja siitä löytyy mahdollisuuksia, joihin voimme yhdessä tarttua. Se ihminen, joka ei mielestäni "ymmärtänyt omaa parastaan" kertoo, mikä se hänen parhaansa oikeasti on. Sitten voimme yhdessä tehdä töitä sen eteen.

Rapakossa voikin olla kutemassa suuri hauki. Et voi tietää. 

Opettajan/valmentajan työ ei takuulla ole fyysisesti tai henkisesti raskaimmasta päästä, jos vertaa vaikkapa saattohoitokotien henkilökuntaan tai vaikeiden lastensuojelutapausten kanssa työskenteleviin. Mistä se ajoittainen ahdistus ja joskus sietämätönkin raskaus sitten kumpuaa? Asiaa pitkään jauhettuani olen tullut siihen tulokseen, että se syntyy ainakin osittain turhuuden tunteesta. Opettamani ala ei ole kaikkein työllistävimpiä täällä Etelä-Suomessa. Ei tämä oppijoiden kanssa tehty työ, eletty arki sinänsä tunnu turhalta, vaan kouluttamisen leikkiminen.

Osalla oppijoista ei fokus todellakaan olen tämän alan työelämässä. Silloin minä olen kouluttavinani luonto-ohjaajia ja he ovat opiskelevinaan luonto-ohjaajiksi. Noudatamme sääntöjä, jotka on laadittu sellaiseen peliin, jota emme oikeasti pelaa. Miten sitä voi kestää turhautumatta, luisumatta hällä väliä -mielentilaan?

Tässä työssä tarvitaan voimia kyynistymisen vastustamiseen. Siihen, että jaksaa kaikista vuosien varrella koetuista tappioista ja pettymyksistä huolimatta uskoa sen ihmisen mahdollisuuksiin, joka seistessään työhuoneesi ovella seisoo samalla tienhaarassa, tuntemattoman tulevaisuuden kynnyksellä, vaakakupissa punnittavana, selkä vasten pimeää, ehkä pettävän jään päällä. Täynnä juuri heränneitä kysymyksiä, villejä toiveita, lamaannuttavia pelkoja, epävarmuutta ja sisäistä paloa. Siihen, että pystyy unohtamaan tilastot, todennäköisyydet, esteet ja pahaa ennustavan todistusaineiston. Siihen, että ei joudu teeskentelemään, vaan innostuu oikeasti oppijan innostuksesta, myötäelää sydämellä hänen vastoinkäymisissään. Auttaa jännittämään jousta, joka lähettää oppijan kohti hänen valitsemaansa suuntaa. Näkee sen hyvän, joka hänessä hehkuu.

Pedagoginen rauha

Työpaikallani toteutettiin vuosina 2013-2016 massiiviset YT-neuvottelut. Omaani ja työkaverin työnkuvaan tuli myös isoja muutoksia, vaikka saimmekin pitää työpaikkamme. Jossain vaiheessa työkaverini pyysi esimieheltämme, että saisimme tiettyihin vaatimuksiin suostumalla "pedagogisen rauhan."

Olen usein miettinyt tuota termiä: pedagoginen rauha. Millaista työni olisi, jos minulla oikeasti olisi pedagoginen rauha tehdä sitä? 

Ennen nykyistä työtäni työskentelin lasten ympäristökasvatuksen parissa Hämeenlinnassa. Silloin ohjasin yleensä itselleni uutta, vierasta lapsiryhmää joka päivä. Kohtaamisten ainutkertaisuus oli toisaalta rikastuttavaa, mutta se myös ahdisti minua. Näin usein painajaisia aikataulujen pettämisestä tai ohjelman epäonnistumisesta muulla tavalla. Amisopettajaksi tultuani koin työni muuttuneen armollisemmaksi siinä mielessä, että sain työskennellä saman ryhmän kanssa pitkään ja jatkaa kesken jääneitä tai huonosti onnistuneita asioita kaikessa rauhassa. Kaikessa rauhassa. Painajaiset loppuivat. 

Ammatillisen koulutuksen murros on kiristänyt paitsi työtahtia, myös vannetta opettajien ja muun henkilöstön pään ympärillä. On ollut pakko sopeutua tekemään jotkut asiat huonommin, hutaisten, kesken jättäen. On raskasta suoriutua työstään huonommin kuin haluaisi, etenkin tällaisessa auttamisammatissa. Jonkin aikaa sitä pärjäsi ihan vain paiskimalla töitä kovemmin ja paikkaillen siten esim. irtisanomisten aiheuttamia reikiä tässä yhteisessä veneessä. Rajan vetäminen suostumisen ja kieltäytymisen välille on vaikeaa, kun pyytäjänä on välttämättä apua tarvitseva tai palavasti innostunut opiskelija. Lopulta ne rajat alkavat jokaiselta löytyä omasta jaksamisesta. Minäkin olen ne jo löytänyt ja kokeillut. 

Mutta se pedagoginen rauha. Sitä nakertaa yllättävän moni arkinen asia. Oppilaitoksista ei ole vähennetty pelkästään opetushenkilöstöä, vaan myös esim. erilaisia tukipalveluita. Äkkiä ei olekaan olemassa tärkeitä ohjeita, järjestelmät eivät välttämättä toimi, tiedonkulku takkuaa entistä pahemmin, oppimisympäristöjen kehittämisestä ja kunnossapidosta pitäisi ottaa enemmän vastuuta. Toisaalta oppilaitoksiin hakeutuvat nuoret tuntuvat voivan yhä huonommin. Häkellyttävän moni opiskelija on erityisen tuen tarpeessa tai jopa niin huonossa kunnossa, ettei opiskelu onnistu tukiyrityksistä huolimatta. Usein kiire ja omien voimien hupeneminen näkyy satunnaisissa kohtaamisissa opiskelijoiden kanssa. Yllättäviin tilanteisiin on paha reagoida, kun on jatkuvasti tuhat rautaa tulessa. 

Yksilöllisiin oppimispolkuihin kuuluu tällaisiakin tilanteita..

Ja kun ei ole riittävästi rauhaa, ei kyllä ole ihmeempää pedagogiikkaakaan. Tehdään hätäratkaisuja, pakollisia pakerretaan, yritetään keksiä lennossa jotain. Pyydellään anteeksi ja pahoitellaan. Heräillään öisin murehtimaan tekemättä jääneitä asioita. Yritetään sopeutua ratkeamattomiin ongelmiin. 

Pedagogisista kokeiluista on ainakin omassa
työssäni tullut harvinaista herkkua.
Tässä kokeilemme Seppo-pelialustaa
yrittäjyyden opetuksessa

Ammatillisen koulutuksen reformissa on ymmärtääkseni pyritty vastaamaan työelämän tarpeisiin. Esim. jatkuva haku koulutukseen voi nopeuttaa uuden työuran alkuun pääsemistä ja toisaalta helpottaa reagoimista nopeasti muuttuviin työvoimatarpeisiin. Koulutusaloille ja ryhmiin reformi tuo kuitenkin myös rauhattomuutta. Opinnot voi aloittaa lähes missä vaiheessa vuotta tahansa, jos ryhmässä on tilaa. Eri tahdissa ja eri tavoin etenevän opiskelijajoukon kanssa on vaikea vakiinnuttaa yhteisiä käytäntöjä ja pedagogisia menetelmiä. Esim. tiimioppimisen toteuttamisesta tulee yhä vaikeampaa, kun pitkään yhdessä työskenteleviä tiimejä ei vain ole. Ei synny yhdessä oppimisen kulttuuria, kun ovi käy jatkuvasti opiskelijoiden sitoutuessa parhaimmillaan omiin tavoitteisiinsa ja oman osaamisensa kehittämiseen, ei omaan tiimiin/ryhmään tai ainakaan oppilaitokseen.

Tai voihan olla, että maalailen uhkakuvia ja kaikki sujuu lopulta paremmin kuin osasimme odottaa. Ehkä koen tässä sekundaarista muutosvastarintaa, kun vastustan muutosta, joka uhkaa sitä muutosta, jota itse koetan saada aikaan. Siitä olen kuitenkin aika varma, että pedagoginen rauha edellyttää riittävästi aikaa. Ihmiset eivät kasva tai muutu hetkessä eivätkä tasaista vauhtia. Välillä palataan nöyrästi omia jälkiä takaisinpäin tai eksytään. Ammatillinen kasvu ei tarkoita vain tietojen ja taitojen tankkaamista. Se on aika syvällinen prosessi, jonka pitäisi alkaa jo ennen tietyn alan koulutukseen hakutumista ja jatkua niin kauan kuin henkilö kyseisellä alalla toimii.

Oma kokemukseni on, että opettajan/valmentajan/ryhmänohjaajan on sekä vaikeaa että työlästä ohjata jokaisen yksittäisen opiskelijan henkilökohtaista ammatillisen kasvun prosessia, ellei siihen kuulu tärkeänä osana myös yhdessä oppimista. Pedagoginen rauha on aika kaukana, kun kaikki työaika menee hajallaan ympäri Suomea eri asioita oppimassa olevien opiskelijoiden kyselyihin vastaamiseen tai tavoitteluun ja toisaalta oppimista edistävän tekemisen keksimiseen koululla pyöriville. Työstäni on tullut enemmän opiskelun hallinnointia kuin oppimisprosessin johtamista.

Olkoon oma uudenvuoden lupaukseni se, että yritän löytää työhöni enemmän pedagogista rauhaa. Nähdä hälyn, sekavuuden ja paperitöiden lomasta sen olennaisen: ammatillisen kehittymisen ja kasvun.