Entiset lupaavat

Aina kevätjuhlan ja valmistumispäivän lähestyessä minua mietityttää se, miksi joistakin tulee jotain suurta ja toisista ei sen kummempaa. Jotkut tulevat meillekin opiskelemaan kirkkain silmin ja tuntuvat olevan täynnä lupausta. Joskus heidän valmistuessaan tulee tunne, etteivät he olekaan juuri muuttuneet opiskeluaikana. He ovat yhä täynnä lunastamattomia lupauksia.

Minusta tulisi maailman surkein kykyjenetsijä, jos siihen hommaan joutuisin. Yliarvioin yleensä kaikki ihmiset ensi kohtaamisella. Uudet opiskelijatkin ovat minusta aina supertaitavia huipputekijöitä koko jengi. Vähitellen arvioon tulee tietysti realismia, kun kyvyt testataan oikealla työllä. 

Moni kokka päältä kaunis

Valmennettavina nämä hitaasti kehittyvät "lupaavat" opiskelijat ovat melkeinpä vaikeimpia tapauksia. On helppoa tukea aloittelijaa, jolle jokainen kokemus on uusi ja täynnä opittavaa. On myös palkitsevaa kannustaa ja kehua niitä huipputyyppejä, joita mikään ei tunnu pidättelevän. He tekevät yleensä valtavasti töitä kehittyäkseen ja haastavat itseään päivästä toiseen. Mutta nämä lupaavat. Mistä kahvasta heitä pitäisi tarttua, jotta saisi väännettyä heihin virtaa?

Tutustumisen alussa "lupaavan" luonto-ohjaajaopiskelijan face value eli nimellisarvo on suuri. Hänestä ikään kuin uhkuu potentiaalia. "Lupaava" tyyppi ei yleensä ole ihan aloittelija vaan hän on jo saattanut kokeilla monenlaista. On harrastustaustaa tai vaikka työkokemusta. Hän on yleensä melko aktiivinen ja sosiaalinen ja saattaa jopa erottua porukasta osaamisensa kautta. Tulee hyviä aloitteita. Ei kuitenkaan tule yhtä hyviä lopputuloksia. 

Rehevä naatti, kitukasvuinen sato

"Lupaavat" tyypit jäävät monesti junnaamaan paikoilleen. Oikeasti lupaavat tyypit ovat sellaisia, jotka eivät edes voi kehittymiselleen mitään. He ovat uteliaita ja ainakin hetkittäin rohkeita. Kokeilunhalu ja kyky laittaa itsensä likoon vievät heitä vaivihkaa eteenpäin. He sietävät myös takaiskuja ja epämiellyttäviäkin asioita, koska näkevät ikävien asioiden yli. 

"Lupaavien" opiskelijoiden floppaaminen on yksi haasteista, joita ryhdyn syksyllä mielenkiinnolla selvittämään. Mitä yhtälöstä puuttuu? Mitä voin siihen itse lisätä?

Rajankäyntiä

Kulunut kevät on mennyt ailahtelevissa tunnelmissa. Samalla kun on pyöritty oppijoiden kanssa Iloisen oppimisen tivolissa, on soudettu ammatillisen koulutuksen kurjistumisen vuolaita ja kylmiä vesiä. Välillä sen kaiken kurjuuden ja ankeuden unohtaa ihan täysin ja yhtäkkiä jysähtää: syksyllä tilanne tulee olemaan aika vaikea.

Mutta en minä loppujen lopuksi kovin kauan jaksanut tätä märehtiä ja murehtia. Miettiköön hevonen, sillä on iso pää. Ei sillä ettei minullakin olisi. Mutta jos tästä jotenkin selvitään, veikkaisin että vähän naivilla, iloisella tulevaisuudenuskolla. Nyt kun on jo vuosia surtu ja huolestuttu yhä uudelleen, ei oikeasti enää jaksa olla masentunut. Voi olla ettei tämä työ enää kanna. Voi olla, ettei koulutus enää näillä resursseilla onnistu. Mutta en minä aio ruveta sammuttelemaan valoja etukäteen.

Tämä on kivinen ja juurakkoinen tie

Olen miettinyt paljon sitä, mitkä ovat omat rajani. Miten pienellä palkalla suostun tätä urakkaa tekemään? Entä miten paljon aikaa ja voimia kannattaa tälle kiehtovalle työlle antaa? Jos haluan, minulla on mahdollisuus venyttää omalla innollani ja osaamisellani "riittävän hyvän" koulutuksen rajaa aika paljonkin. Voin tehdä enemmän kuin mistä minulle maksetaan. Voin tehdä pieniä ihmeitä. Luulen, että ne riittävyyden rajat löytyvät kuitenkin opiskelijoiden avulla. He kertovat kyllä, milloin meillä on heille liian vähän tarjottavaa.

Kokkisota. Uusi kesäkeittiö käyttöön kertarysäyksellä,
hauskasti ja hullusti

Tänään keskustelin yhden tiimioppijamme kanssa näistä rajoista. Tiimioppiminen tarjoaa todella paljon joustonvaraa. Jos itseohjautuva, yhteisöllinen oppiminen saadaan oikeasti vetämään, ei opettajan nuorille aikuisille tarjoamia päivähoitopalveluja enää tarvita. Innostuneet oppijat voivat pyörittää monia sellaisia toimintoja, joihin koulutusorganisaatioilla ennen oli varaa palkata tekijöitä. Jossain tällaisenkin järkkäilyn raja silti kulkee.

Kiinnostava ajatusleikki: entä jos koulutuksesta poistettaisiin kokonaan palkattu henkilökunta. Annettaisiin koulutustehtävä oppijoista muodostuneille yhteisöille, jotka saisivat käyttöönsä ne resurssit, joilla koulutus tällä hetkellä rahoitetaan. Yhteisöt ottaisivat huolehtiakseen ammattitaidon rakentamisesta, yhteen hiileen puhaltamalla. Demokraattisesti ratkoisivat kiistakysymykset. Yhdessä kantaisivat vastuun.

Missä kohdissa kokeilu karahtaisi kiville? Luulen, että alamme säästöjen jatkuessa saada näitä vastauksia.

Kevät ja uudet mahdollisuudet versovat

Meillä Asikkalassa on koettu todella hienoja yhteisöllisyyden ja yhdessä innostumisen hetkiä. Vastapainoksi on koettu myös ankeampia hetkiä, kun into herpaantuu ja ote tekemisestä kirpoaa. Kun innoissaan ovat enää ne palkatut työntekijät, jotka puhaltelevat harmaaseen hiillokseen kunnes pieni liekki taas viriää.

Monesti on käynyt niin, että oppijat ovat hoitaneet järjettömän hienosti juuri oikeita asioita. Toisinaan olen taas itse juossut asioita kasaan pahoin mielin, kun ketään ei ole sattunut kiinnostamaan auttaa.

Joskus kaikki on rullannut niin hyvin, ettei minulla ole ollut muuta virkaa kuin autojen varailu. Välillä taas tuntuu, että kaikki tukeutuvat minuun eivätkä selviä mistään ilman minun läsnäoloani. Vaikken mitään ihmeellistä tekisikään.

Ihan rehellisesti, kriittisesti ja avoimesti: mielestäni minua tarvitaan juuri tässä tehtävässä ja aika lailla sen verran kuin olen nytkin tehnyt. Aika paljon saa taikoa, jos tämän tivolin pitää pyöriä vähemmällä panostuksella. Mutta aion yrittää :).

Naps

Kävi niin, että minulta loppui motivaatio. En aiemmin tiennyt, että se voi tapahtua niin lyhyessä ajassa.

Organisaatiossamme on ollut yt-tilanne enemmän tai vähemmän päällä jo pitkään. On roikuttu löysässä hirressä, oman työn ja monen kohdalla oman elämäntyön puolesta peläten. Surtu kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, saatu siipeen, mutta selvitty. Katseltu Asikkalan vanhoja rakennuksia nostalgisella silmällä. Mietitty, mitä kaikkea tänäkin vuonna mahdetaan tehdä viimeistä kertaa.

On rohkaistuttu ja yritetty luoda uutta. On kuunneltu erilaisia iskulauseita ja mantroja (”pitää tehdä rohkeasti eri tavalla ja miettiä, mitä jätetään kokonaan tekemättä”). Tilastot ikäluokkien pienenemisestä ja ammatillisen koulutuksen rahoitusleikkauksista ovat vaikuttaneet lohduttomilta, mutteivät vielä kertaakaan mahdottomilta. Työkaveri sanoi uskovansa, että tämä on nyt ydintalvi, mutta että me olemme niitä torakoita, jotka selviävät.

Ainahan se kanavakin aukeaa keväisin

Itse en ole koskaan ollut aktiivinen ammattiyhdistystoiminnassa. Olen viimeiset n. 18 vuotta ollut sellaisissa työtehtävissä, joissa minulla on ollut suuri vapaus vaikuttaa työn toteuttamistapaan ja siten tekemisen laatuun. Sellaisessa työssä syntyy helposti tunne omistajuudesta: tämä työ on oma luomukseni, sen jokainen ulottuvuus on minulle merkityksellinen ja siksi olen siihen erittäin vahvasti sitoutunut. Työnantajan etu ja oma etu kävelevät aurinkoista metsäpolkua käsi kädessä. Ne ovat oikeastaan sama asia, toisiinsa kietoutuneet.

Vain pari viikkoa sitten olin vielä ymmälläni erään kollegan asenteesta. Hän oli yhteiselle työnantajallemme todella vihainen. Meidän oli mietittävä yhdessä, miten jakaisimme opettajien ja koulutusalojen kesken yhä niukemmaksi käyneen tuntiresurssin. Kollega ei enää jaksanut kiinnostua. Hänen mielestään oli ihan sama heittää asia esimiehen ratkaistavaksi, antaa hänen työstettäväkseen tämä lähes mahdoton ratkaisu. En ihan oikeasti voinut käsittää tätä asennetta. Eihän rahoituksen kutistuminen ole meidän esimiehemme aikaansaannosta. Olemme saman organisaation jäseniä, samassa veneessä, yhteisessä liemessä. Miksemme sitten yhdessä ratkaisisi tätäkin asiaa, etsisi pienintä mahdollista pahaa?

Tuli kuitenkin vielä lisää huonoja uutisia. Oli sattunut laskuvirhe ja meidän pitäisikin säästää vielä monta sataa tuntia vuodessa. Silloin löysin jotain uutta itsestäni. Löysin rajan, jonka jälkeen en enää jaksanut uskoa.

Motivaatio on kyllä kiehtova asia. Se on poltellut ja ravinnut minua tässä työpaikassa jo kahdeksan vuoden ajan. Olen usein miettinyt, miksi olen kokenut juuri tämän työn niin motivoivaksi. Yksi tekijä on tietysti tavoitteellisuus. Yhdessä työparini kanssa olemme jatkuvasti visioineet ja kehitelleet parempia ratkaisuja, pohtineet syitä ja seurauksia, yrittäneet uteliaina päästä kurkistamaan seuraavan kulman taakse, tehneet kokeiluja ja koettaneet rakentaa jotain parempaa. Epäkohdat ja heikkoudet ovat muuttuneet motivaation polttoaineeksi, kun niitä on koetettu poistaa tai vahvistaa.

Uuden ajan symbolit. 

Toisaalta motivaatio on syntynyt mielekkyyden kokemuksesta. Pelkkä luonto-ohjaajien kouluttaminen huonohkosti työllistävälle alalle tuskin olisi tuonut kovin syvällistä tyydytystä. Vaativalle alalle kouluttamisen eettisyys on itse asiassa mietityttänyt minua vuosien varrella kovasti. Uuden pedagogiikkamme mukanaan tuoma yksilön unelmien tukeminen ja tiimissä toimimisen taitojen oppiminen ovat lisänneet koulutustyön mielekkyyttä valtavasti. Vaikkei oppija työllistyisikään juuri luonto-ohjaajan hommiin, hän saa mielestäni tästä tärkeitä eväitä niin työ- kuin yksityiselämäänsäkin. On hienoa auttaa ihmisiä pääsemään elämässään eteenpäin, edes vähän.

Työn hauskuus on tietysti tärkeää motivaatiolle. Työni on ollut täynnä myös henkilökohtaista iloa ja elämyksiä sekä omaa kehittymistä. Olen saanut esim. olla mukana monilla unohtumattomilla maastoretkillä ja kokeilla itselleni täysin uusia asioita. Olen päässyt osalliseksi sellaisista elämän osa-alueista, jotka muuten olisivat jääneet minulle vieraiksi. Joka ainoa päivä on ollut elämisen arvoinen.

Ohikiitävää

Silti mikään edellä mainituista tekijöistä ei merkitse mitään, ellei toivoa enää ole. Tällä hetkellä minusta tuntuu juuri siltä. Meille tarjotaan nyt mahdollisuutta tehdä ensi lukuvuonna täsmälleen sama työ kuin tänäkin vuonna, mutta noin kolmanneksen pienemmällä tuntiresurssilla (ja siten myös palkalla). Teen tällä hetkellä työtä arviolta 120 –prosenttisesti (verrattuna tämänhetkiseen tuntiresurssiin). Motivaatio on remponut minua ja ajatuksiani työn pariin paljon pakollisia tehtäviä enemmän. Siihen nähden pudotus n. 70-prosenttiseen palkkaan on aika suuri.

Jos toivoa ei enää ole, katkeaa jänne nykyisyyden ja tulevaisuuden väliltä. Niitä yhdistävä silta sortuu. Näköyhteys peittyy sakeaan sumuun. Suunta katoaa ja kompassineula alkaa pyöriä. Sen aiemmin mielessä kirkkaana hehkuneen vision saavuttaminen ei enää tunnu mahdolliselta, ei ollenkaan. So what´s the point?

Yhtäkkiä sitä saa myös vähän etäisyyttä itsensä ja organisaation välille. Näkee, että se työnantajan käsi omassa kädessä on kylmennyt tai irrottanut kokonaan otteensa. Eipä tässä yhtä oltukaan. Omiani puuhasin, itse tein valintani. Olin koko ajan täysin tietoinen siitä, että tein kaikki ne ylimääräiset ilta-, loma- ja viikonlopputyöt oma-aloitteisesti, ilman työnantajan pyyntöä tai määräystä. Omalla vastuullani. Rakkaudesta lajiin. Koska se oli niin kiehtovaa, haastavaa, merkityksellistä, hauskaa. Koska se oli tärkeää.

Rakkaudesta lajiin

Mutta silti. Tiimimestarikollegan sanoin: ”Miten tässä näin on käynyt, että opettajista on tullut yhteiskunnassa painolastia, joka pitää ”lankuttaa” mereen?” Ehkä pitäisi jopa olla pahoillaan siitä, että on tästä kaikesta ihan palkkaakin nostanut?

Minua lohduttaa ajatus siitä, että motivoivasta työstä saa palkinnon jo sitä tehdessään. Ei tarvitse katkeroitua, sillä olen antanut panokseni ilolla, sitä ei ole minulta riistetty. Voi tuntea puhdasta, rauhallista surua siitä, ettei tämä tarina ehkä enää jatku. Ja alkaa kuunnella sisintään: mistä suunnasta alkaa seuraavaksi tuntua motivaation magneettikenttä. 

Hyvien ihmisten selkänahka

Kukkaroon työnnetty käsi on tavannut pohjan. Liian tyhjää. Sydän on lyönyt tyhjää. On nielaistu tyhjää. Sitten on ryhdytty säästämään.

Kun rahaa ei ole tarpeeksi kaikille pyytäjille, on tehtävä valintoja. On tultava toimeen vähemmällä ja tehtävä asioita uudella tavalla. Kuten omassa koulutusorganisaatiossanikin on jo kauan hoettu. Säästökohteita etsittäessä ei miellyttäviä ratkaisuja yleensä löydy. Ammatillinen koulutus on tainnut nyt tulla tilanteeseen, jossa esim. vanhustenhuolto on ollut jo jonkin aikaa. Työhön annetut resurssit ovat siellä usein riittämättömät, ainakin inhimillisestä näkökulmasta. Työtä ei ehdi tehdä kunnolla, ellei sitä tee oman jaksamisen kustannuksella, mm. kahvi- ja vessatauoista luopuen. Eikä sittenkään välttämättä ehdi. Moni vaihtaa alaa, koska ei kestä hoitotyön todellisuutta. Ei ole aikaa kohdata ihmistä, kuunnella, kunnioittaa, lohduttaa, koskea hellästi hoitaessaan.

Puuseppää aina tarvitaan

Ammatillisen koulutuksen resurssit vähenevät ratkaisevasti. Omassa organisaatiossani kustannuksista on säästettävä 30 % parissa vuodessa. Opettajan duuni on tietysti erilaista kuin vaikkapa kehitysvammaisten hoitajan tai lasten päivähoitajan. Moni nuori kyllä keksii ajalleen muutakin käyttöä, jos opetusta ei ole tarjolla joka päivälle. Ovat ehkä ilahtuneitakin vapaapäivistä.

Ehkäpä juuri tämä selittää sen, etteivät iltapäivälehdet vielä ole päässeet revittelemään ammatillisen koulutuksen laiminlyönneillä. Ei ole ollut niitä pöyristyneitä opiskelijoita, jotka olisivat käräyttäneet oppilaitoksen medialle, kun opettajia ei ole näkynyt mailla halmeilla. Ei ole ollut hätääntyneitä omaisia, jotka vaatisivat nuorille parempaa koulutusta. Työpaikkaohjaajien huoli osaamattomista työssäoppijoista ei vielä ole kantautunut kuin työssäoppimisia ohjaavien opettajien korviin.

Someone to watch over me

Henkilöstöleikkaukset eivät suoraan vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä. On vain vähennettävä vaarallisten töiden harjoittelua, jos ei ole valvojaa tarjota. Opettelevat sitten työpaikoilla. Sinnehän ammatillinen koulutus taitaaa muutenkin olla valumassa.

Työelämä ei liene tästä kehityssuunnasta kovin ilahtunut. Ammatillinen koulutus on puutteistaan huolimatta tuottanut suomalaisille yrityksille ja muille työpaikoille varsin osaavaa työvoimaa, jonka avulla kilpailukykymme on pysynyt korkealla tasolla. Mahtaako suomalaisilla työpaikoilla oikeasti olla niin paljon joutilasta henkilöstöä, että heidän ohjaustyöllään voidaan korvata ammatilliseen koulutukseen nyt kohdistetut leikkaukset? On ammatillisessa koulutuksessa varmasti ollut tehottomuuttakin, mutta 30 % on aika suuri leikkaus, vaikka vähän tehottomastakin toiminnasta. Miten suuren osan leikkausten myötä mahdollisesti syntyvästä osaamisen laskusta työelämä on valmis kompensoimaan ottamalla enemmän vastuuta koulutuksesta?

Pelkään, että leikkausten aiheuttamia vahinkoja ehkäistään ja paikkaillaan sillä tutulla luonnonvaralla, jota hoitoalalla jo menestyksekkäästi hyödynnetään. Hyvien ihmisten selkänahalla.

Kuka ohjaa paikannusvälineiden käytön harjoittelua?
Entä jos ohjaaja ei itsekään osaa?

Juuri tähän murrosvaiheeseen tarvittaisiin aikalisä, resursseja uuden toimintatavan suunnitteluun, kaikkien koulutuksen konkareiden osaamista ja rauhallisia liikkeitä. Sen sijaan pälyilemme ahdistuneina ympärillemme, hämmästellen työkavereiden yhä harvenevaa rivistöä. Jäljelle jäävien on hoidettava irtisanottujen ja osa-aikaistettujen työt. Kun säästöjä on hankittava henkilöstöä vähentämällä, leikkaukset eivät voi täydellisesti kohdistua niihin "turhiin" töihin, jotka voitaisiin vähin vahingoin jättää tekemättä. Siirrytään selviytymistilaan, jossa yritetään saada keskeisimmät hommat hoidettua liian lyhyessä ajassa ja ehkä puutteellisella osaamisellakin - irtisanottujen henkilöiden mukana kun lähtee myös valtavasti asiantuntemusta ja taitoa. Ei ehditä miettiä, miten työ järjestettäisiin uudella tavalla, olennaiseen keskittyen. Sammutellaan vain tulipaloja. Eikä se ole hyvä asia, ellei sitten palomiehiä kouluteta.

Selviytymistilassa hyödynnetään hyvien ihmisten selkänahkaa. Sitä, ettei työstään ylpeä opettaja, opintosihteeri tai ohjaaja pysty päästämään käsistään sellaista jälkeä, jonka tekemisen hänelle annettu työaikaresurssi riittäisi. Opiskelijoiden viestit ja tarpeet tulevat suoraan meille. "Etkö voisi auttaa? Ehtisitkö tehdä nyt sen sopimuksen? Mitä minun kannattaisi tehdä? Ehditkö jutella? Näyttäisitkö vielä kerran?" Lisäresurssi otetaan silloin omasta selkänahasta. Tehdään palkattomia ylitöitä. Soitetaan kotiin, etten ehdikään vielä tulla. Valvotaan öitä opiskelijoiden asioita murehtien. Tehdään ihmeitä tukea ja apua tarvitsevien opiskelijoiden eteen.

Asiat eivät yleensä ratkea itsestään, tai jos ratkeavat, harvoin miellyttävällä tavalla. Paremmat, tehokkaammat toimintatavat eivät synny vahingossa. Luovien, innovatiivisten ratkaisujen keksimiseen tarvitaan yhteistä, rauhallista aikaa eri alojen koulutusta ymmärtäville. Hyvien ihmisten selkänahka kestää aikansa, sitten hekin lopulta pelastavat itsensä ja siirtyvät muualle. Miten saisimme rakennettua jotakin parempaa ennen kuin homma hajoaa käsiin?

Kaiken huolen ja toivottomuuden keskellä olen onnellinen siitä, että ehdimme omalla alallani tehdä suuria ratkaisuja jo ennen näitä synkimpiä hetkiä. Oli edes jonkin verran väljyyttä käytettävissä uuden suunnittelemiseen ja rakentamiseen. Itseohjautuva oppiminen tuntuu monella muulla alalla täydeltä utopialta, mutta meillä se toimii koko ajan paremmin. Uskon, ettei peli luontoalan osalta ole vielä ollenkaan menetetty, näistäkään leikkauksista huolimatta. Tiimioppiminen on ratkaissut monta ongelmaa, jotka nyt ovat muilla edessä. Oman alan ratkaisut eivät kuitenkaan vielä riitä, ellemme halua upota esim. oman toimipisteemme mukana. Työtä on valtavasti - toivottavasti löytyy vielä voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Näytön paikka

Luontopolkuretkellä näytössä

Ammattiosaamisen näytöt ovat ihan mahtava työkalu koulutuksen laadun ja opiskelijan ammatillisen osaamisen varmistamisessa. Vaikka itse oppimisprosessi on tiimioppimisessa vapaa ja opiskelija saa aika pitkälle päättää esim. ajankäytöstään ja tavoitteistaan, on osaamista kuitenkin jossain vaiheessa mitattava. Saadakseen tutkintotodistuksen opiskelijan on täytettävä tutkinnossa asetetut osaamisvaatimukset. Ja vaikka tutkinnon perusteet saattaa olla kirjoitettu vaikeaselkoisella kapulakielellä, järkeviä asioita niissä oikeastaan vaaditaan.

Opelle on valittu helppo ratsu näyttöön

Näytön lähestymisellä on myös taipumus aiheuttaa huomattavaa ryhdistäytymistä ja kasvua. Tietoisuus siitä, että omaa työskentelyä pian arvioidaan, kannustaa kummasti kehittämään työtään. Joskus käy niinkin, että ennen näyttöä tulee ensimmäistä kertaa selvitettyä tai kokeiltua jokin näyttöön sisältyvä asia. Jokainen luontoalan opiskelija on taatusti lukenut ja noudattanut turvallisuussuunnitelmia, mutta toisinaan sen laatiminen itse onkin aiemmin jäänyt väliin. Toinen saattaa ohjata ensimmäistä kertaa itselleen täysin vierasta asiakasryhmää ja joutuu selvittämään ryhmän ennakkotiedot. Jollekin kirjallisen suunnitelman tekeminen keikasta saattaa olla uutta.

Ennen näyttöä jokainen joutuu pohtimaan, onko oma osaaminen riittävän hyvää. Keskustelemme oppijoiden kanssa usein siitä, että tutkinnon perusteen vaatimukset arvosanalle T1 ovat monessa tutkinnon osassa melkeinpä naurettavat. Oikeasti on vaikeaa mokata näyttöä siten, että se kokonaan hylättäisiin. Silti näyttö jännittää. Entä jos tekee ratkaisevan virheen? Tai rangaistaanko arvosanassa, jos oma suunnitelma ei toteudukaan? Entä jos ei osaa olla luontevasti asiakkaiden edessä kun opettaja tuijottaa ja tekee muistiinpanoja?

Hiljattain kävi ilmi, että näytöt tuntuivat valmentamistani tiimioppijoista hyvin ahdistavilta. En ollut ymmärtää, miksi. Näytöissähän ei ole kyse sen kummemmasta työstä kuin se, mitä he tekevät asiakasryhmien kanssa muutenkin. "Näytössä pitää sopia jonkun muun asettamiin raameihin. Keikoilla on itse isäntänä", kiteytti eräs oppijoista. Niinhän se on. Usein näyttö on kuitenkin jopa voimaannuttava kokemus: kun valmistelut on tehty hyvin, saa itsekin nauttia hyvin tehdyn työn tuomasta kaikkivoipaisuuden tunteesta. On ihanaa tuntea olevansa hyvä. Huomata, että osaa.

Kuulkaa näin valmistaudutaan
näyttöön

Olen huomenna menossa arvioimaan maastossa ruokailemisen näyttöä Asikkalaan. Tiedän, että näytön suorittaja on vähän raatanut siellä tänään. On tuskaillut ja ollut epävarma. On innostunut ja saanut inspiraation. Vetänyt vähän överiksi ja tehnyt ihan viimeisen päälle. Kaikki yksityiskohdat on viilattu. Voi katsoa vaikka viereisestä kuvasta.

Uskon, että ihmiset tarvitsevat tiukkoja paikkoja. Niin näyttöjä kuin muitakin kiristyskeinoja. Tiimioppiminenkaan ei voi olla pelkkää vapaata höllymistä. Deadlinet tuovat ahdistusta, mutta myös tehoa. Riman voi ylittää vain silloin, jos sen on joku paikoilleen nostanut. Paine kypsyttää. Pitää kannustaa, mutta myös vaatia.

Kenties sama pätee koko ammatilliseen koulutukseen. Ehkä tämän rahoitusmullistuksen ja tutkintouudistusten paineessa kehitymme ja syntyy jotain uutta, parempaa. Ellemme sitten haihdu höyrynä ilmaan.

Mitä minä tästä saan?

Aina ei ole niin altruistinen olo, että jaksaisi visioida ja rakentaa tulevaisuuden koulua pelkästään siksi, että uskoo sen olevan opiskelijoille parempi ja mielekkäämpi tapa oppia. Onhan tässä omakin lehmä ojassa, ihan takuulla on. Tiimivalmentajaksi ryhtyminen on paitsi parantanut oman työni mielekkyyttä ja työssä viihtymistäni, myös kehittänyt minua ihmisenä. Noo, ainakin työminää. Katsellaan esim. sitä vaimona kehittymistä vaikka joskus syssymmällä.

Selkeä kehityksen suunta

Tarkoitus

Tiimioppimisen myötä olen löytänyt punaisen langan tälle työlleni. Teen työtä jolla on tarkoitus - en ole tutkintojen tuottaja ja oppituntien suoltaja, vaan uskon tekeväni tärkeitä asioita.

Haluan oppijoille hyvää, kuten aina ennenkin tavallista opettajan työtä tehdessäni. Nyt minulla kuitenkin on enemmän työkaluja ja paremmat mahdollisuudet onnistua siinä hyvän tuottamisessa. Minulla on selkeä näkemys siitä, millaista haluan oppimisen olevan ja millaisia tuloksia haluan tällä koulutuksella saavuttaa.

 Ei tarvitse todistella

Valmentajan työhön liittyy paljon positiivista kilvoittelua. Rohkaisevista tai häikäisevistä tuloksista syntyy positiivinen kierre, joka synnyttää halun yrittää kehittää ja kehittyä jatkuvasti. Työn tullessaan tuomat haasteet ajavat kirjojen ääreen ja keskusteluihin kollegojen kanssa, pyrkimyksenä löytää ratkaisuja ja selityksiä työssä koetuille ilmiöille.

Opettajan työssä koin jatkuvasti olevani arvioitavana (kuten tietysti opiskelijoiden silmissä olinkin). KAIKKI oli minun vastuullani opiskelijoiden motivaatiosta ja kouluun tulemisesta lähtien. Joka ilta piti kärvistellä epätietoisuudessa, pohtia, onko valmistellut riittävän hyvin, ovatko omat tiedot ajan tasalla, onko havaintomateriaali riittävän mielenkiintoista, toimiiko tekniikka, kestävätkö omat hermot. Salpauksen vararehtori Seija Katajisto ilmaisee asian erinomaisesti omassa blogitekstissään:

Aukkojahan sitä itse kullakin on osaamisessa. Silti
kokonaisuus voi toimia.

".. suljettu oppimisympäristö on määritelty ajan, paikan, menetelmien ja toteutustapojen sekä opittavien sisältöjen suhteen. Tämä muistuttaa minua opettajakoulutuksen tuntisuunnitelmista, jossa tein minuuttiaikataulun oppitunnille ja suunnittelin etenemisen draaman kaaren. Opiskelijoilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa eikä toteutukseni reagoinut hetkeen vaan rakensin huolellisen roolituksen ja lavastuksen tunnille. Kaikki poikkeava oli häiriö, jonka minä opettajana helposti näin omana epäonnistumisenani – en ollut osannut suunnitella tai valmistella tuntiani! Toki urani varrella havahduin usein myös ajatukseen, että epäonnistumisen syy on kurittomissa, ymmärtämättömissä tai laiskoissa opiskelijoissa. Emme kohdanneet. Minä esitin käsikirjoituksen mukaisen ohjelmanumeroni ja odotin bravo-huudahduksia tai pelkäsin buuauksia ja uloskävelyjä väliajalla."

Valmentajan työ on täysin erilaista. Hetkeen tarttuminen on kaiken ytimessä. Epäonnistuneita oppitunteja ei enää tarvitse pelätä. Toki esim. treenitkin saattavat joskus epäonnistua. Se ei kuitenkaan (yleensä) johdu suoritukseni huonoudesta, vaan esim. siitä, että jokin ulkopuolinen tekijä tuli väliin. Esimerkiksi tiimin keskinäiset ihmissuhteet saattavat joskus estää asiaan paneutumisen. Jokin muu asia olisi saattanut olla ajankohtaisempi tai tiimin työskentelytaidot eivät vielä olleet riittävällä tasolla ja huomaan, että niihin pitää vielä panostaa ennen kyseisen asian käsittelyä. Tavallaan on laitettava kaikki osaamisensa ja koko persoonansa peliin, mutta se riittää. Itselleen voi olla paljon armollisempi. Tiimioppimista ei voi suorittaa, vaan prosessia eletään läpi. Sen ehdoilla.

Hei miten niin Hanna ei ole
melontatiimin kippari? Hä?

Nyt on sinun vuorosi loistaa

Kun työ ei ole jatkuvaa suorittamista, on ollut mahdollista myös luopua omaa egoa hivelevästä parhaaksi ja tärkeimmäksi pyrkimisestä. Olen tietoisesti (ja joskus huonolla menestyksellä) koettanut jättäytyä monessa asiassa taka-alalle ja antaa toisille tilaa kasvaa haastavaan rooliin.

Tänään suunnittelimme kevään suurta oppimistapahtumaamme, seikkailua Saimaalla.
No hei tietysti minä olen mukana melomassa ja muodollisesti vastuussa melonnan turvallisuudesta, mutta ei minun tarvitse olla melontatiimin vetäjä. Vetäjäksi valitaan melontaohjaajaksi itsensä kovalla työllä ja hyvällä asenteella kehittänyt Iska, joka haluaa nyt kasvaa melontaoppaaksi. Minustakin olisi hauskaa päteä (tässä melkein ainoassa luontoaktiviteetissa, jossa olen hyvä) ja paistatella parrasvaloissa. Opettajana saisin ilman muuta tämän roolin, minulla olisi jopa velvollisuus ottaa se itselleni. Nyt on kuitenkin minun vuoroni toistaa se, mitä itselleni on aikanaan tehty: antaa toisen ottaa vastaan se suuri, kehitystä luova haaste. Kyllä minäkin tässä kehityn, mutta eri asioissa kuin melontaretken vetämisessä. Kehityn oppimisen tukijana ja siitä iloitsemisessa. Kehityn valmentajana.

Jos minä saisin päättää, oltaisiin koko ajan melomassa.
Päättäähän minä en saa, mutta manipulointi
on aina mahdollisuus :)

Vastuusta vapautta

Kukapa voisi uskoa, että palkkatyössä voi toteutua tämä: ottamalla runsaasti vastuuta saa myös runsaasti vapautta. Koen työni kokonaisuudeksi, jonka olen luvannut hoitaa. Niin myötä- kuin vastamäessäkin. Luonto-ohjaajien koulutukseen ei liity asioita, jotka eivät kuuluisi minun toimenkuvaani, toki yhdessä valmentajaparini Jarnon kanssa. Välillä se tarkoittaa valvottuja iltaöitä töiden parissa tai hienoista katkeruutta siitä, että toisille samat hommat saattavat olla erikseen resurssoitavaa lisätyötä.

Vastuu on kuitenkin kevyempi kantaa, kun se on itse valittu ja omannäköiseksi muokattu. Omien valintojensa seuraukset on helpompi hyväksyä. Minua ei tarvitse johtaa pelolla tai sanktioilla (eikä johdetakaan) - miksi tarvitsisi, minähän työskentelen itse valitsemallani tavalla tärkeiksi kokemieni tavoitteiden hyväksi.

Tämän ymmärtäminen on valtavan vapauttavaa. Aiemmin tuli ehkä kiellettyä itseltään monia asioita, joita olisi tehnyt mieli toteuttaa. Muistan laskeneeni, montako tuntia minulla vielä oli johonkin kurssiin käytettävissä. Usein opiskelijat joutuivat pettymään, kun jokin heidän toiveensa ei täyttynyt. Koska ope ei olisi enää saanut siitä ylimääräisestä retkestä tms. palkkaa.

Nyt minulla on täysi vapaus priorisoida yhdessä oppijoiden kanssa, miten yhteisen aikamme käytämme. Enkä myöskään laskeskele työhöni käyttämiäni tunteja. Perhe ja omien lasten menot pitävät työpaikalla vietetyn ajan kurissa. Voin kuitenkin esimerkiksi käyttää opiskelijan näytön vastaanottamiseen iloisesti koko päivän, jos se on hänen kehitykselleen tärkeää. Se edellyttää vain sitä, että olen järjestänyt muiden opiskelijoiden ohjauksen ja työskentelyn mielekkäällä tavalla. Tai no okei, että olen tukenut heitä heidän järjestäessään sen itse mielekkäällä tavalla poissaollessani. Olen vapaa. Kunhan vastuuntunto ohjaa minua tekemään tarkoituksenmukaisia valintoja ja olen valmis kantamaan niiden seuraukset.

Syvissä vesissä jne. 

Itsetuntemus ja ymmärrys

Ymmärrän työtäni täysin eri laajuudessa kuin aiemmin. Vaikken oikein mitään siitä ymmärräkään. Ymmärrän myös paljon entistä paremmin omia toimintatapojani ja motiivejani. Siksi pystyn myös paremmin vaikuttamaan niihin (siis nythän tosiaan puhutaan vain työelämästä).

Olen nöyrtynyt tekemään psyykkistä työtä omien haasteideni voittamiseksi. Olen oppinut näkemään itsenikin prosessina, jatkuvana kehityksenä, jossa deadlinet saa asettaa itse. Tunnen olevani tässä työroolissa parempi kuin perinteisenä opettajana. Hallinnan tunne on paljon vahvempi nyt, kun hallinnan tarve on heikentynyt.

Monet asiat, jotka ennen piinasivat minua lähes hulluuteen asti, eivät enää (aina) vaivaa minua. Olen oppinut olemaan syyttämättä itseäni asioista, joihin en voi vaikuttaa. Olen jo hiukan alkanut ymmärtää, etten ole messias, joka pelastaa kaiken ja kaikki. On helpompi päästää irti niistä naruista, joiden päässä ei ole palkintoa.

Tiimivalmentamisen soundtrack

Tiimin valmentaminen on työ, joka tulee uniinkin. Usein aamulla herätessäni mieleeni tulee ensimmäiseksi huoli tai ilo jostain tiimiläisestäni. Illalla viimeiseksi saatan viestitellä jonkun kanssa hänen ajatuksistaan. 

Kun mieli yrittää koko ajan työstää vähän epämääräisiä ja vaikeasti ratkeavia asioita, musiikki tulee usein apuun. Marraskuun pimeässä, aamuruuhkassa auton radiosta. Tiskatessa mieleen pomppaavana ikivanhana, kuluneena biisinä. Melodiana, jota huomaa kävellessään hyräilevänsä. Ehkä rakkauslauluksi tarkoitetun kappaleen kertosäkeestä, joka kertookin yhtäkkiä tismalleen siitä, mikä ajatuksissani pyörii. 

Miten on mahdollista luopua opettamisesta?

Opettajan on viisasta huolehtia selustastaan. Suunnitella kurssit. Käydä aiheet järjestelmällisesti läpi. Dokumentoida käsittely. Sitten jos joku ei osaakaan, voi näyttää päiväkirjasta, että täällä kuule kuun kolmantena torstaina vähän ennen kahvitaukoa tämänkin asian opetin. Oma asias jos et oppinut. Kokeenkin voi pitää. Sen avulla voi löytää aukot kunkin opiskelijan tietämyksessä. Sitten voi monistaa tehtäviä, joiden avulla niitä aukkoja voi yrittää täyttää. Opiskelijan voi lähettää vaikka ohjaajan kanssa korjaamaan puutteitaan. 

Irina Saari: Vastaukset

Irina Saari: Vastaukset

Jos opettamisesta aikoo luopua, on ylitettävä hyvin korkea absurdiuskynnys. Eihän siinä ole mi-tään jär-ke-ä. Siis olla opettamatta. Jos opiskelijoiden kerran pitää oppia. Ihan tuoreena opettajana en varmastikaan olisi uskaltanut kiivetä sen kynnyksen yli kurkkaamaan, mitä toisella puolella on. 

Millainen on koulu ilman opettamista? Sieltä puuttuu tekopyhä "minä olen osuuteni tehnyt" -asenne. Valmentajan tehtävä ei ole opettaa, vaan auttaa oppimaan. Siinä on syvällinen, perusteita järisyttävä ero. 

Opettaminen (ainakin suppeasti ymmärrettynä) on opettajan vastuulla. Hyvät ja motivoituneet opettajat toki yrittävät aktivoida opiskelijoita ja luoda oppimiseen imua. Perusoletus kai kuitenkin yleensä on, että opiskelija on alun alkaen passiivinen, tietämätön oppimisen tavoitteista, motivoitunut pääosin muusta kuin oppimisesta. Opettajan tehtävä on motivoida ja innostaa, tarjoilla opittava asia siten, että se vie opiskelijan mennessään. Tunnolliset opettajat ympäri maailman näkevät valtavasti vaivaa, valvovat pitkälle yöhön oppimateriaaleja valmistellessaan, keksiessään didaktisia kikkoja. Luoja tietää että ainakin minun työni ammattikoulun opettajana oli ennen juuri tällaista. Haluttomien, aivan muusta kiinnostuneiden nuorten ja vähän vanhempienkin luotsaamista läpi tutkinnon osaamisvaatimusten viidakon. Vähintään puoliväkisin. 

Kun opetusta ei ole enää tarjolla, opiskelijat ovat aluksi todella ahdistuneita. Toisaalta innoissaan vapaudesta, toisaalta taas hukassa. Mistä tieto tulee, jos opettaja ei sitä meille annostele? Mihin voi luottaa, mikä on tärkeää, mikä riittää? Opettajasta valmentajaksi pyrkivä ihminen siinä sitten ahdistuu opiskelijoiden ahdistuksesta. Irina sen tietää. 

 Oppimisen suunnittelu

Chris Rea: The Blue Cafe

Tiimioppiminen avaa oppijalle tavallaan rajattomat mahdollisuudet, mutta rajattomuus on toisaalta myös opiskelijan suurimpia haasteita. Kun voi valita mitä hyvänsä, on vaikea sitoutua mihinkään. Kuitenkin on tehtävä valintoja, lähdettävä kulkemaan jotakin polkua, jätettävä jotain pois, sitouduttava joihinkin itselle tärkeisiin juttuihin. Tätä valitsemista ja päätöksentekoa tuetaan tiimioppimisessa mm. työkalulla nimeltä oppimissopimus. Siinä opiskelijan kanssa pohditaan, missä hän on aiemmin ollut, missä on nyt, mihin haluaa päästä, miten sinne pääsee ja mistä tietää olevansa perillä. 

Kun ensimmäiset oppimissopimuskeskustelut olivat tiimini kanssa kesken, kuulin automatkalla Chris Rean kappaleen The Blue Cafe. Siinä puhutaan rohkeudesta hypätä tuntemattomaan, kysellään määränpäästä, halutaan kulkea toisen rinnalla. Kovaa kamaa. Ehkä meidän kahvihuoneemme pitää nimetä Blue Cafe:ksi. 

Luopumisen hetkellä

Välillä valmentajalle tulee kaikkivoipainen olo. Tuntuu, että kaikki toimii paremmin kuin olisi ikinä voinut toivoa. Monet oppijat tekevät sellaisia nousuja tai kasvupyrähdyksiä, että alkaa uskoa omista kyvyistään ihan liikaa.

Laura Närhi: Mä annan sut pois

On hirveän raskasta ja vaikeaa myöntää, ettei kaikkia pysty auttamaan. Tiimioppiminen ei ole mikään taikatemppu, jolla jokaisen ihmisen kaikki ongelmat ratkeaisivat. Monelle se voi olla ratkaisevan tärkeää. Suurin osa ihan varmasti oppii sen kautta suuria, tärkeitä oman elämän herruuteen ja yhdessä oppimiseen liittyviä asioita. Jotkut ovat kuitenkin minun apuni ulottumattomissa. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.

Opettajana oikea luovuttamisen hetki oli ehkä helpompi havaita ja tunnistaa. Pystyi tukemaan oppijoita paljon vähemmän. Keinot loppuivat nopeammin ja oli pakko viheltää peli poikki. Valmentajana voi ajautua roikkumaan liian kauan kiinni epätoivoisissakin tilanteissa, vaikkei toivoa enää oikeasti ole. Laura Närhen Mä annan sut pois ei taida oikeasti kertoa tiimivalmentajan tuskasta, mutta se sanoitti lempeän ymmärtäväisesti sen, ettei ihmistä lopulta voi pelastaa kuin hän itse ja että sitä saa surrakin.  

Kun suunta on hukassa

Voisi kuvitella, että tiimioppiminen olisi helppoa ainakin lahjakkaille - niille, jotka saavat itsestään paljon irti ja jotka tekevät töitä itseohjautuvasti. Suunta ja tavoitteet voivat kuitenkin olla hukassa keneltä tahansa. 

Toni Wirtanen: Valot pimeyksien reunoilla

Arpominen, epäröinti, korjausliikkeet, epäily, uskon horjahtelu ja pelkääminen ovat olennainen osa tiimioppimista. Ne kertovat minusta siitä, että ollaan työstämässä tärkeitä, keskeisiä asioita ja että tehdyillä valinnoilla on oppijalle todellista merkitystä. Mukavuusalueella tehdyt päätökset ovat yhdentekeviä eikä niistä kirjoitella lauluja. Kun astutaan jännän äärelle, ahdistus pyörii aina siinä jaloissa. 

Apulannan Valot pimeyksien reunoilla on auttanut minua uskomaan siihen, etteivät epäröinnin hetket ja tarkoituksettomuuden tunteet ole syy hylätä tiimioppimista. Ne tavallaan kuuluvat tähän - pitää vain uskoa, että niistä päästään yli ja että jälkeenpäin nekin hetket saavat merkityksen kokonaisuudessa. Joskus pitää uskaltaa edetä heikkojen signaalien johdattamana, joskus ihan pimeässä, intuition varassa tai vaikka käsikopelolla. Harva asia elämässä menee kokonaan hukkaan. Tulokset eivät läheskään aina synny tasaisesti kumuloitumalla, vaan joskus kehitykseen kuuluu suvantoja ja alamäkiäkin. 

Valmentaminen on välillä todella palkitsevaa, hetkittäin taas vaikein ja surkein duuni maailmassa. Välillä olen täysin varma siitä, että olen hullu ja harhojen vallassa uskoessani tällaiseen. Suurimman osan ajasta olen tästä varmempi kuin mistään koskaan. Tällaiseen työhön tarvitaan taidetta. Niitä lauluja, jotka laittavat pään ja sydämen järjestykseen ja paikoilleen.