Jos sais ite päättää

Olo on kuin jääkarhulla sulavan jäälautan päällä. Työelämä muuttuu vauhdilla, joka tuntuu aika hallitsemattomalta. Omakin ammattini on todennäköisesti sulamassa alta. Opetustyö haihtuu höyrynä taivaalle - kai se sataa sieltä sitten pieninä pisaroina joidenkin muiden niskoihin.

Viereisillä jäälautoilla seisoo kengät ja lahkeet jo märkinä muita "vanhan ajan" ammattilaisia. Yritämme huudella toisillemme ja ymmärtää yhdessä, mihin suuntaan tässä oikein ollaan menossa. Tai kauanko aikaa mahtaa olla jäljellä ennen kuin jäämme tyhjän päälle. Itse yritän tähyillä, mistä löytyisi kiinteää maata, jonne voisin opiskelijani lähettää. Mistä tulevaisuuden työ löytyy, ja miten siihen pääsee käsiksi?

Elämme hämmentäviä aikoja. Suuria koulutuslaitoksia, työläistehtaita, ajetaan vauhdilla alas. Ammatinopettajien arki on nyt sitä, että opetussuunnitelmasta vedellään isolla kädellä ja paksulla kynällä yli asioita, joita ei enää pystytä opettamaan. Ihan yhtäkkiä hävisi valtava määrä resursseja. Niin palkallista työaikaa kuin osaavia työkavereitakin. Humahdus vain kuului.  Ammattikoulun arki on nyt myös sitä, että yksi opettaja yrittää huolehtia kahdesta eri vuosikurssin ryhmästä yhtä aikaa. Tehkööt toiset tehtäviä sillä aikaa kun yhdet pääsevät opettajan kanssa vesille. Minkäs teet, kun ei muuhun aika riitä?

Ehkä ammatillinen koulutus kerta kaikkiaan on vain vietävä työpaikoille. Opitaan siellä sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsee osata. Yhtäkkiä muinainen mestari-kisälli -malli alkaakin tuntua nerokkaalta ja kustannustehokkaalta. Työelämän tarpeisiin vastaavalta. Miten sitä ikinä mentiinkään mukaan tällaiseen hullutukseen, jossa kulutellaan kolme vuotta koulun penkkiä ennen kuin pääsee vaikkapa tarjoilijaksi? Kuin suomukset olisivat äkkiä pudonneet päättäjien silmiltä. Hulluutta! Silkkaa hulluutta! Laitetaan ne töihin sieltä kouluista lorvimasta.

Tämä ammatillisen koulutuksen reformi ei ole mikään tilapäinen notkahdus, joka kohta tasaantuisi. Jälleenrakennuskautta tai isojen ammattikoulujen uutta kukoistusta ei taida tulla. Sen sijaan tehdään vielä lisää mullistuksia. Pengotaan ammatilliset tutkinnot läpi, heitetään vanhentuneet romukoppaan ja yhdistellään muista uusia, yleispätevämpiä, joustavampia. Hylätään ajatus siitä, että kouluttaisimme täällä täsmäammattilaisia vakiintuneisiin, samanlaisina pysyviin työpaikkoihin. Ei ammatillinen koulutus ole enää mikään varaosaveistämö, jossa tehtäisiin varamiehiä eläkkeelle lähteville työläisille. Mutta mitä sitten, jos mitään?

Kysyin kerran yhdeltä opiskelijaltani, miksi hän teki hommia niin hyvällä sykkeellä ja motivaatiolla. "Se on se, kun saa ite päättää", hän vastasi. Olenkin miettinyt, mitä minä haluaisin tehdä, jos saisin vapaasti päättää.

Tiimioppiminen on kasvanut meille Asikkalaan palvelemaan lähinnä luonto-ohjaajien koulutusta. Siihen on varmaan yhtenä syynä se, että tutkintomme on kuin luotu tällaista hippeilyä varten. Valinnaisuutta on erittäin paljon. Oikeastaan kaiken voi oppia tekemällä oikeita asiakastöitä. Yrittäjyys istuu erinomaisesti tälle alalle. Varsinaisesti vaarallisia töitä on vähän. Yhdessä tekeminen on suuri etu asiakasryhmien palvelemisessa. Suuri osa ammatin harjoittelusta on hauskaa - esim. maastossa retkeily, vesillä liikkuminen, omien lajitaitojen treenaaminen, hyvien ruokien kokkailu nuotiolla.

Silti on asioita, jotka minusta jotenkin tökkivät tässä oppimisprosessissa. Jos ei tarvitsisi välittää mistään, haluaisin tehdä muutamia muutoksia.

Ensinnäkään en haluaisi arvioida. Opiskelijan osaamisen numeroarviointi on ammatillisissa perustutkinnoissa kovin keskeisessä roolissa. Siitä tehdään ehkä tärkeämpi asia kuin se todellisuudessa on (esim. työpaikan saannin kannalta). Kaipa niitä numeroita tarvitaan esim. jatko-opintoihin hakemiseen, mutta onko oikeasti järkevää, että esim. opiskelijan ammattikorkeakoulu-ura voi jäädä kiinni siitä, miten hyvän eräsuksihiihtoretken hän on onnistunut vetämään? On hirveän tärkeää saada palautetta kehittymisestään ja osaamisestaan, mutta näyttöjen arvioiminen on usein tympeää hommaa, pahimmillaan saivartelua ja pikkuasioiden penkomista. Näytössä yritetään kaivaa oppijasta esiin niitä tietoja, taitoja ja ominaisuuksia, jotka joku kiireinen työryhmä on huonolla suomen kielellä johonkin ruudukkoon kirjanut, Ei näin.

Toiseksi haluaisin aikaa suunnitella tätä kuviota yhdessä työkavereideni ja oppijoiden kanssa. Että tähän voisi ja jaksaisi sitoutua. Että sovittaisiin yhteiset pelisäännöt ja elettäisiin niiden mukaan. Että olisi yhteiset, vahvat arvot, jotka olisi kudottu mukaan kaikkeen tekemiseen. Että meillä olisi mahdollisuus olla oikeasti toistemme tukena ja toisiltamme oppimassa. Haluaisin pedagogisen rauhan ja työrauhan. Aallonmurtajan meidän ja maailman väliin.

Viimeiseksi haluaisin vapauttaa oppijat tietyn ammatin kahleista. Vaikka luonto-ohjaajan koulutuksessa tosiaan riittää valinnaisuutta, miksi jokaisesta pitää väen väkisin muokata juuri luonto-ohjaaja? Osa tulee meille opiskelemaan, koska ei muualle pääse. Harvan ammatilliset ym. haaveet noudattavat muutenkaan pilkuntarkasti tutkinnon perustetta. Voisiko meillä olla tarjolla jonkinlainen kasvun aikakausi, jonka aikana oppijat kehittäisivät osaamistaan heille mielekkääseen suuntaan - asettaisivat itse tavoitteensa, oppisivat sitä, mistä on heille hyötyä tavoitteisiinsa pääsemiseksi ja lähtisivät, kun tavoitteet on saavutettu? Onko pakko valmistua joksikin? Voisimmeko tarjota tutkintoon johtavan koulutuksen sijasta valmennusta, joka johtaa parempaan elämään ja itselle mielekkääseen duuniin? Hyvän ohjauksen ja rikkaiden oppimismahdollisuuksien avulla.

Täällä minä punon juoniani yön pimetessä ikkunan takana. Koska tiedän, kenen mielipide yleensä voittaa. Sen, jolla on edes jonkinlainen visio.

Vapaapäivä

Vietän tänään vapaapäivää. On perjantai, eikä minulle ole merkitty lukujärjestykseen opetusta. Perjantaisin uusilla opiskelijoilla on yhteisiä tutkinnon osia, eli istuvat siellä äidinkielen, enkun tai matikan tunnilla. Kai.

Tämä on minulle uutta. Kahdeksan vuoden ajan olen tehnyt opettajan tai viime aikoina valmentajan työtä sillä mentaliteetilla, että arkipäivät ovat työpäiviä ja tekemistä kyllä riittää opetuksettomillekin päiville. Tällaiset vapaapäivät ovat ihan normaali käytäntö ammatillisessa koulutuksessa. Työpaikalle saapumista ei välttämättä opetuksettomina päivinä edellytetä, sillä valmistelutöitä voi tehdä etänäkin. Tänään en kuitenkaan aio tehdä edes niitä. En, vaikka valmistumassa olevan opiskelijan näyttö pitäisi pikaisesti arvioida ja opintokortissakin on selvittelemistä. Vaikka juuri aloittanut opiskelija olisi tarvinnut keskusteluajan. Vaikka mieleen tuli lapsia kouluun kyyditessäni sata kiinnostavaa ideaa, joita olisin voinut ruveta työstämään.

Lukuvuosi alkoi sekavissa ja jotenkin pahaenteisissä tunnelmissa. Suuri osa tutuista työkavereista on poissa kevään irtisanomisten jälkeen. Monen työ on muuttunut. Irtisanottujen tuntiresursseja ei todellakaan ole jaettu meille jäljelle jääneille, mutta heidän työnsä on. Varmaan kaikkien työaikaa on samalla leikattu. Entistä suurempaan työmäärään on käytettävissä paljon vähemmän palkallista työaikaa.

Ainahan työehdoista kitistään, ja usein se on ulkopuolisten mielestä turhaa. Onhan opettajilla hei pitkät lomat. Ja kutsumusammattihan se tämäkin on. Kutsumus on kuitenkin kovalla koetuksella esim. niillä, jotka ovat muutamassa vuodessa tipahtaneet kovapalkkaisesta aikuiskouluttajasta osa-aikatyöttömäksi tuntiopettajaksi muutenkin huonommin palkatulle nuorisoasteelle. Jotka ovat ryhtyneet pelkäämään asuntolainan lyhennyksiä. Tai sillä, joka kantaa päävastuuta koulutusalasta yrittäen tehdä parhaansa ihan kohtuuttoman työtaakan alla. Tai sillä, jonka sielu ei meinaa kestää heitteille jääneiden opiskelijoiden kohtaloita, kun he putoavat tästä kolisevasta kyydistä, jossa turvavöitä ei ole. On minustakin melkein 20 prosentin leikkaus palkasta aika kova juttu, kun työ ei pelkästään pysy samana vaan vaikeutuu työtiimin pienentyessä. Yhtäkkiä tästä kasvatus- ja koulutustyöstä on tullut paskaduuni.

On aika kuumottavaa työskennellä tässä "asiakasrajapinnassa". Uudet opiskelijat ovat saapuneet. Jotkut ovat ihan liekeissä ja kihisevät kengissään, kun eivät malta odottaa syksyn seikkailuja. Toiset painivat tukiviidakossa ja yrittävät ommella uutta opiskeluelämäänsä viranomaisille kelpaavaan kuosiin. Jotkut ovat henkisesti tai fyysisesti rikki tai hukassa elämänsä kanssa. Opetuksen lisäksi tässä tilanteessa tarvitaan intensiivistä ohjausta, läsnäoloa, perehtymistä, lämpöä, välittämistä ja osaamista.

Mitä meillä sitten on tarjota? Peruskoulusta tulleille on perjantaisin niitä yhteisiä tutkinnon osia. Muille on tarjolla ammatillisia aineita kolmena päivänä viikossa. Uudet opiskelijat eivät meinaa uskoa sitä. Siis kolmena päivänä viikossa? Mutta muuhun eivät resurssit riitä.

Asikkalassa olemme jo pitkään rakentaneet erilaista, oppijoiden omaan aktiivisuuteen ja yhdessä tekemiseen perustuvaa tapaa oppia. Tilanteemme ei siis ole ihan yhtä lohduton. Kunhan opiskelu lähtee käyntiin, ei ollenkaan kaikkeen tarvita opettajaa. On oppimisklubeja, joiden retket ja muu toiminta ovat oikeasti mielekäs tapa oppia. Voi hankkia asiakkaita ja oppia keikkoja tekemällä. Voi harjoitella omia lajitaitoja ja muita kikkoja koulun kalustolla ja tiloissa. Voi lukea, retkeillä, tehdä verkkokursseja.. Silti ohjauksen tarve on valtavan suuri, etenkin tällaisessa itseohjautuvassa ja valtavasti vaihtoehtoja tarjoavassa mallissa. Oman jaksamisen takia on pakko vetää sille rajaa.

Ammatillista koulutusta tekevät ihmiset. Monet aika hyvät ihmiset. He taipuvat, joustavat, välittävät, tekevät ylimääräistä. Yritättävät olla ajattelematta, miten monesta kohtaa virkaehtosopimusta tässä venytelläänkään. Ajattelevat, ettei ole opiskelijoiden syy, että resurssit ovat nyt niin vähissä. Yrittävät toteuttaa koulutusorganisaation ja opetushallituksen antamia asiakaslupauksia. Tuntevat vastuuta oppijoiden tulevaisuudesta ja koettavat tukea heitä kohti hyvää elämää. Pitelevät toisella kädellä miten kuten kasassa murenevaa työyhteisöä. Koettavat virkata kaikkia lämmittävää peittoa. Ompelulangasta. Hammastikuilla.

Silti minä tunnen myös käsittämätöntä keveyttä. Iloakin. Sen tuovat ja tuottavat oppijat. Uudet ja vanhat. Oivalluksillaan, voimallaan, elämänilollaan, sinnikkyydellään, huumorillaan ja kasvamisellaan. Tämä on sitä kutsumusta. Jota ei voisi tuplapalkallakaan keinotekoisesti luoda.

Entiset lupaavat

Aina kevätjuhlan ja valmistumispäivän lähestyessä minua mietityttää se, miksi joistakin tulee jotain suurta ja toisista ei sen kummempaa. Jotkut tulevat meillekin opiskelemaan kirkkain silmin ja tuntuvat olevan täynnä lupausta. Joskus heidän valmistuessaan tulee tunne, etteivät he olekaan juuri muuttuneet opiskeluaikana. He ovat yhä täynnä lunastamattomia lupauksia.

Minusta tulisi maailman surkein kykyjenetsijä, jos siihen hommaan joutuisin. Yliarvioin yleensä kaikki ihmiset ensi kohtaamisella. Uudet opiskelijatkin ovat minusta aina supertaitavia huipputekijöitä koko jengi. Vähitellen arvioon tulee tietysti realismia, kun kyvyt testataan oikealla työllä. 

Moni kokka päältä kaunis

Valmennettavina nämä hitaasti kehittyvät "lupaavat" opiskelijat ovat melkeinpä vaikeimpia tapauksia. On helppoa tukea aloittelijaa, jolle jokainen kokemus on uusi ja täynnä opittavaa. On myös palkitsevaa kannustaa ja kehua niitä huipputyyppejä, joita mikään ei tunnu pidättelevän. He tekevät yleensä valtavasti töitä kehittyäkseen ja haastavat itseään päivästä toiseen. Mutta nämä lupaavat. Mistä kahvasta heitä pitäisi tarttua, jotta saisi väännettyä heihin virtaa?

Tutustumisen alussa "lupaavan" luonto-ohjaajaopiskelijan face value eli nimellisarvo on suuri. Hänestä ikään kuin uhkuu potentiaalia. "Lupaava" tyyppi ei yleensä ole ihan aloittelija vaan hän on jo saattanut kokeilla monenlaista. On harrastustaustaa tai vaikka työkokemusta. Hän on yleensä melko aktiivinen ja sosiaalinen ja saattaa jopa erottua porukasta osaamisensa kautta. Tulee hyviä aloitteita. Ei kuitenkaan tule yhtä hyviä lopputuloksia. 

Rehevä naatti, kitukasvuinen sato

"Lupaavat" tyypit jäävät monesti junnaamaan paikoilleen. Oikeasti lupaavat tyypit ovat sellaisia, jotka eivät edes voi kehittymiselleen mitään. He ovat uteliaita ja ainakin hetkittäin rohkeita. Kokeilunhalu ja kyky laittaa itsensä likoon vievät heitä vaivihkaa eteenpäin. He sietävät myös takaiskuja ja epämiellyttäviäkin asioita, koska näkevät ikävien asioiden yli. 

"Lupaavien" opiskelijoiden floppaaminen on yksi haasteista, joita ryhdyn syksyllä mielenkiinnolla selvittämään. Mitä yhtälöstä puuttuu? Mitä voin siihen itse lisätä?

Rajankäyntiä

Kulunut kevät on mennyt ailahtelevissa tunnelmissa. Samalla kun on pyöritty oppijoiden kanssa Iloisen oppimisen tivolissa, on soudettu ammatillisen koulutuksen kurjistumisen vuolaita ja kylmiä vesiä. Välillä sen kaiken kurjuuden ja ankeuden unohtaa ihan täysin ja yhtäkkiä jysähtää: syksyllä tilanne tulee olemaan aika vaikea.

Mutta en minä loppujen lopuksi kovin kauan jaksanut tätä märehtiä ja murehtia. Miettiköön hevonen, sillä on iso pää. Ei sillä ettei minullakin olisi. Mutta jos tästä jotenkin selvitään, veikkaisin että vähän naivilla, iloisella tulevaisuudenuskolla. Nyt kun on jo vuosia surtu ja huolestuttu yhä uudelleen, ei oikeasti enää jaksa olla masentunut. Voi olla ettei tämä työ enää kanna. Voi olla, ettei koulutus enää näillä resursseilla onnistu. Mutta en minä aio ruveta sammuttelemaan valoja etukäteen.

Tämä on kivinen ja juurakkoinen tie

Olen miettinyt paljon sitä, mitkä ovat omat rajani. Miten pienellä palkalla suostun tätä urakkaa tekemään? Entä miten paljon aikaa ja voimia kannattaa tälle kiehtovalle työlle antaa? Jos haluan, minulla on mahdollisuus venyttää omalla innollani ja osaamisellani "riittävän hyvän" koulutuksen rajaa aika paljonkin. Voin tehdä enemmän kuin mistä minulle maksetaan. Voin tehdä pieniä ihmeitä. Luulen, että ne riittävyyden rajat löytyvät kuitenkin opiskelijoiden avulla. He kertovat kyllä, milloin meillä on heille liian vähän tarjottavaa.

Kokkisota. Uusi kesäkeittiö käyttöön kertarysäyksellä,
hauskasti ja hullusti

Tänään keskustelin yhden tiimioppijamme kanssa näistä rajoista. Tiimioppiminen tarjoaa todella paljon joustonvaraa. Jos itseohjautuva, yhteisöllinen oppiminen saadaan oikeasti vetämään, ei opettajan nuorille aikuisille tarjoamia päivähoitopalveluja enää tarvita. Innostuneet oppijat voivat pyörittää monia sellaisia toimintoja, joihin koulutusorganisaatioilla ennen oli varaa palkata tekijöitä. Jossain tällaisenkin järkkäilyn raja silti kulkee.

Kiinnostava ajatusleikki: entä jos koulutuksesta poistettaisiin kokonaan palkattu henkilökunta. Annettaisiin koulutustehtävä oppijoista muodostuneille yhteisöille, jotka saisivat käyttöönsä ne resurssit, joilla koulutus tällä hetkellä rahoitetaan. Yhteisöt ottaisivat huolehtiakseen ammattitaidon rakentamisesta, yhteen hiileen puhaltamalla. Demokraattisesti ratkoisivat kiistakysymykset. Yhdessä kantaisivat vastuun.

Missä kohdissa kokeilu karahtaisi kiville? Luulen, että alamme säästöjen jatkuessa saada näitä vastauksia.

Kevät ja uudet mahdollisuudet versovat

Meillä Asikkalassa on koettu todella hienoja yhteisöllisyyden ja yhdessä innostumisen hetkiä. Vastapainoksi on koettu myös ankeampia hetkiä, kun into herpaantuu ja ote tekemisestä kirpoaa. Kun innoissaan ovat enää ne palkatut työntekijät, jotka puhaltelevat harmaaseen hiillokseen kunnes pieni liekki taas viriää.

Monesti on käynyt niin, että oppijat ovat hoitaneet järjettömän hienosti juuri oikeita asioita. Toisinaan olen taas itse juossut asioita kasaan pahoin mielin, kun ketään ei ole sattunut kiinnostamaan auttaa.

Joskus kaikki on rullannut niin hyvin, ettei minulla ole ollut muuta virkaa kuin autojen varailu. Välillä taas tuntuu, että kaikki tukeutuvat minuun eivätkä selviä mistään ilman minun läsnäoloani. Vaikken mitään ihmeellistä tekisikään.

Ihan rehellisesti, kriittisesti ja avoimesti: mielestäni minua tarvitaan juuri tässä tehtävässä ja aika lailla sen verran kuin olen nytkin tehnyt. Aika paljon saa taikoa, jos tämän tivolin pitää pyöriä vähemmällä panostuksella. Mutta aion yrittää :).

Naps

Kävi niin, että minulta loppui motivaatio. En aiemmin tiennyt, että se voi tapahtua niin lyhyessä ajassa.

Organisaatiossamme on ollut yt-tilanne enemmän tai vähemmän päällä jo pitkään. On roikuttu löysässä hirressä, oman työn ja monen kohdalla oman elämäntyön puolesta peläten. Surtu kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, saatu siipeen, mutta selvitty. Katseltu Asikkalan vanhoja rakennuksia nostalgisella silmällä. Mietitty, mitä kaikkea tänäkin vuonna mahdetaan tehdä viimeistä kertaa.

On rohkaistuttu ja yritetty luoda uutta. On kuunneltu erilaisia iskulauseita ja mantroja (”pitää tehdä rohkeasti eri tavalla ja miettiä, mitä jätetään kokonaan tekemättä”). Tilastot ikäluokkien pienenemisestä ja ammatillisen koulutuksen rahoitusleikkauksista ovat vaikuttaneet lohduttomilta, mutteivät vielä kertaakaan mahdottomilta. Työkaveri sanoi uskovansa, että tämä on nyt ydintalvi, mutta että me olemme niitä torakoita, jotka selviävät.

Ainahan se kanavakin aukeaa keväisin

Itse en ole koskaan ollut aktiivinen ammattiyhdistystoiminnassa. Olen viimeiset n. 18 vuotta ollut sellaisissa työtehtävissä, joissa minulla on ollut suuri vapaus vaikuttaa työn toteuttamistapaan ja siten tekemisen laatuun. Sellaisessa työssä syntyy helposti tunne omistajuudesta: tämä työ on oma luomukseni, sen jokainen ulottuvuus on minulle merkityksellinen ja siksi olen siihen erittäin vahvasti sitoutunut. Työnantajan etu ja oma etu kävelevät aurinkoista metsäpolkua käsi kädessä. Ne ovat oikeastaan sama asia, toisiinsa kietoutuneet.

Vain pari viikkoa sitten olin vielä ymmälläni erään kollegan asenteesta. Hän oli yhteiselle työnantajallemme todella vihainen. Meidän oli mietittävä yhdessä, miten jakaisimme opettajien ja koulutusalojen kesken yhä niukemmaksi käyneen tuntiresurssin. Kollega ei enää jaksanut kiinnostua. Hänen mielestään oli ihan sama heittää asia esimiehen ratkaistavaksi, antaa hänen työstettäväkseen tämä lähes mahdoton ratkaisu. En ihan oikeasti voinut käsittää tätä asennetta. Eihän rahoituksen kutistuminen ole meidän esimiehemme aikaansaannosta. Olemme saman organisaation jäseniä, samassa veneessä, yhteisessä liemessä. Miksemme sitten yhdessä ratkaisisi tätäkin asiaa, etsisi pienintä mahdollista pahaa?

Tuli kuitenkin vielä lisää huonoja uutisia. Oli sattunut laskuvirhe ja meidän pitäisikin säästää vielä monta sataa tuntia vuodessa. Silloin löysin jotain uutta itsestäni. Löysin rajan, jonka jälkeen en enää jaksanut uskoa.

Motivaatio on kyllä kiehtova asia. Se on poltellut ja ravinnut minua tässä työpaikassa jo kahdeksan vuoden ajan. Olen usein miettinyt, miksi olen kokenut juuri tämän työn niin motivoivaksi. Yksi tekijä on tietysti tavoitteellisuus. Yhdessä työparini kanssa olemme jatkuvasti visioineet ja kehitelleet parempia ratkaisuja, pohtineet syitä ja seurauksia, yrittäneet uteliaina päästä kurkistamaan seuraavan kulman taakse, tehneet kokeiluja ja koettaneet rakentaa jotain parempaa. Epäkohdat ja heikkoudet ovat muuttuneet motivaation polttoaineeksi, kun niitä on koetettu poistaa tai vahvistaa.

Uuden ajan symbolit. 

Toisaalta motivaatio on syntynyt mielekkyyden kokemuksesta. Pelkkä luonto-ohjaajien kouluttaminen huonohkosti työllistävälle alalle tuskin olisi tuonut kovin syvällistä tyydytystä. Vaativalle alalle kouluttamisen eettisyys on itse asiassa mietityttänyt minua vuosien varrella kovasti. Uuden pedagogiikkamme mukanaan tuoma yksilön unelmien tukeminen ja tiimissä toimimisen taitojen oppiminen ovat lisänneet koulutustyön mielekkyyttä valtavasti. Vaikkei oppija työllistyisikään juuri luonto-ohjaajan hommiin, hän saa mielestäni tästä tärkeitä eväitä niin työ- kuin yksityiselämäänsäkin. On hienoa auttaa ihmisiä pääsemään elämässään eteenpäin, edes vähän.

Työn hauskuus on tietysti tärkeää motivaatiolle. Työni on ollut täynnä myös henkilökohtaista iloa ja elämyksiä sekä omaa kehittymistä. Olen saanut esim. olla mukana monilla unohtumattomilla maastoretkillä ja kokeilla itselleni täysin uusia asioita. Olen päässyt osalliseksi sellaisista elämän osa-alueista, jotka muuten olisivat jääneet minulle vieraiksi. Joka ainoa päivä on ollut elämisen arvoinen.

Ohikiitävää

Silti mikään edellä mainituista tekijöistä ei merkitse mitään, ellei toivoa enää ole. Tällä hetkellä minusta tuntuu juuri siltä. Meille tarjotaan nyt mahdollisuutta tehdä ensi lukuvuonna täsmälleen sama työ kuin tänäkin vuonna, mutta noin kolmanneksen pienemmällä tuntiresurssilla (ja siten myös palkalla). Teen tällä hetkellä työtä arviolta 120 –prosenttisesti (verrattuna tämänhetkiseen tuntiresurssiin). Motivaatio on remponut minua ja ajatuksiani työn pariin paljon pakollisia tehtäviä enemmän. Siihen nähden pudotus n. 70-prosenttiseen palkkaan on aika suuri.

Jos toivoa ei enää ole, katkeaa jänne nykyisyyden ja tulevaisuuden väliltä. Niitä yhdistävä silta sortuu. Näköyhteys peittyy sakeaan sumuun. Suunta katoaa ja kompassineula alkaa pyöriä. Sen aiemmin mielessä kirkkaana hehkuneen vision saavuttaminen ei enää tunnu mahdolliselta, ei ollenkaan. So what´s the point?

Yhtäkkiä sitä saa myös vähän etäisyyttä itsensä ja organisaation välille. Näkee, että se työnantajan käsi omassa kädessä on kylmennyt tai irrottanut kokonaan otteensa. Eipä tässä yhtä oltukaan. Omiani puuhasin, itse tein valintani. Olin koko ajan täysin tietoinen siitä, että tein kaikki ne ylimääräiset ilta-, loma- ja viikonlopputyöt oma-aloitteisesti, ilman työnantajan pyyntöä tai määräystä. Omalla vastuullani. Rakkaudesta lajiin. Koska se oli niin kiehtovaa, haastavaa, merkityksellistä, hauskaa. Koska se oli tärkeää.

Rakkaudesta lajiin

Mutta silti. Tiimimestarikollegan sanoin: ”Miten tässä näin on käynyt, että opettajista on tullut yhteiskunnassa painolastia, joka pitää ”lankuttaa” mereen?” Ehkä pitäisi jopa olla pahoillaan siitä, että on tästä kaikesta ihan palkkaakin nostanut?

Minua lohduttaa ajatus siitä, että motivoivasta työstä saa palkinnon jo sitä tehdessään. Ei tarvitse katkeroitua, sillä olen antanut panokseni ilolla, sitä ei ole minulta riistetty. Voi tuntea puhdasta, rauhallista surua siitä, ettei tämä tarina ehkä enää jatku. Ja alkaa kuunnella sisintään: mistä suunnasta alkaa seuraavaksi tuntua motivaation magneettikenttä. 

Hyvien ihmisten selkänahka

Kukkaroon työnnetty käsi on tavannut pohjan. Liian tyhjää. Sydän on lyönyt tyhjää. On nielaistu tyhjää. Sitten on ryhdytty säästämään.

Kun rahaa ei ole tarpeeksi kaikille pyytäjille, on tehtävä valintoja. On tultava toimeen vähemmällä ja tehtävä asioita uudella tavalla. Kuten omassa koulutusorganisaatiossanikin on jo kauan hoettu. Säästökohteita etsittäessä ei miellyttäviä ratkaisuja yleensä löydy. Ammatillinen koulutus on tainnut nyt tulla tilanteeseen, jossa esim. vanhustenhuolto on ollut jo jonkin aikaa. Työhön annetut resurssit ovat siellä usein riittämättömät, ainakin inhimillisestä näkökulmasta. Työtä ei ehdi tehdä kunnolla, ellei sitä tee oman jaksamisen kustannuksella, mm. kahvi- ja vessatauoista luopuen. Eikä sittenkään välttämättä ehdi. Moni vaihtaa alaa, koska ei kestä hoitotyön todellisuutta. Ei ole aikaa kohdata ihmistä, kuunnella, kunnioittaa, lohduttaa, koskea hellästi hoitaessaan.

Puuseppää aina tarvitaan

Ammatillisen koulutuksen resurssit vähenevät ratkaisevasti. Omassa organisaatiossani kustannuksista on säästettävä 30 % parissa vuodessa. Opettajan duuni on tietysti erilaista kuin vaikkapa kehitysvammaisten hoitajan tai lasten päivähoitajan. Moni nuori kyllä keksii ajalleen muutakin käyttöä, jos opetusta ei ole tarjolla joka päivälle. Ovat ehkä ilahtuneitakin vapaapäivistä.

Ehkäpä juuri tämä selittää sen, etteivät iltapäivälehdet vielä ole päässeet revittelemään ammatillisen koulutuksen laiminlyönneillä. Ei ole ollut niitä pöyristyneitä opiskelijoita, jotka olisivat käräyttäneet oppilaitoksen medialle, kun opettajia ei ole näkynyt mailla halmeilla. Ei ole ollut hätääntyneitä omaisia, jotka vaatisivat nuorille parempaa koulutusta. Työpaikkaohjaajien huoli osaamattomista työssäoppijoista ei vielä ole kantautunut kuin työssäoppimisia ohjaavien opettajien korviin.

Someone to watch over me

Henkilöstöleikkaukset eivät suoraan vaaranna kenenkään henkeä tai terveyttä. On vain vähennettävä vaarallisten töiden harjoittelua, jos ei ole valvojaa tarjota. Opettelevat sitten työpaikoilla. Sinnehän ammatillinen koulutus taitaaa muutenkin olla valumassa.

Työelämä ei liene tästä kehityssuunnasta kovin ilahtunut. Ammatillinen koulutus on puutteistaan huolimatta tuottanut suomalaisille yrityksille ja muille työpaikoille varsin osaavaa työvoimaa, jonka avulla kilpailukykymme on pysynyt korkealla tasolla. Mahtaako suomalaisilla työpaikoilla oikeasti olla niin paljon joutilasta henkilöstöä, että heidän ohjaustyöllään voidaan korvata ammatilliseen koulutukseen nyt kohdistetut leikkaukset? On ammatillisessa koulutuksessa varmasti ollut tehottomuuttakin, mutta 30 % on aika suuri leikkaus, vaikka vähän tehottomastakin toiminnasta. Miten suuren osan leikkausten myötä mahdollisesti syntyvästä osaamisen laskusta työelämä on valmis kompensoimaan ottamalla enemmän vastuuta koulutuksesta?

Pelkään, että leikkausten aiheuttamia vahinkoja ehkäistään ja paikkaillaan sillä tutulla luonnonvaralla, jota hoitoalalla jo menestyksekkäästi hyödynnetään. Hyvien ihmisten selkänahalla.

Kuka ohjaa paikannusvälineiden käytön harjoittelua?
Entä jos ohjaaja ei itsekään osaa?

Juuri tähän murrosvaiheeseen tarvittaisiin aikalisä, resursseja uuden toimintatavan suunnitteluun, kaikkien koulutuksen konkareiden osaamista ja rauhallisia liikkeitä. Sen sijaan pälyilemme ahdistuneina ympärillemme, hämmästellen työkavereiden yhä harvenevaa rivistöä. Jäljelle jäävien on hoidettava irtisanottujen ja osa-aikaistettujen työt. Kun säästöjä on hankittava henkilöstöä vähentämällä, leikkaukset eivät voi täydellisesti kohdistua niihin "turhiin" töihin, jotka voitaisiin vähin vahingoin jättää tekemättä. Siirrytään selviytymistilaan, jossa yritetään saada keskeisimmät hommat hoidettua liian lyhyessä ajassa ja ehkä puutteellisella osaamisellakin - irtisanottujen henkilöiden mukana kun lähtee myös valtavasti asiantuntemusta ja taitoa. Ei ehditä miettiä, miten työ järjestettäisiin uudella tavalla, olennaiseen keskittyen. Sammutellaan vain tulipaloja. Eikä se ole hyvä asia, ellei sitten palomiehiä kouluteta.

Selviytymistilassa hyödynnetään hyvien ihmisten selkänahkaa. Sitä, ettei työstään ylpeä opettaja, opintosihteeri tai ohjaaja pysty päästämään käsistään sellaista jälkeä, jonka tekemisen hänelle annettu työaikaresurssi riittäisi. Opiskelijoiden viestit ja tarpeet tulevat suoraan meille. "Etkö voisi auttaa? Ehtisitkö tehdä nyt sen sopimuksen? Mitä minun kannattaisi tehdä? Ehditkö jutella? Näyttäisitkö vielä kerran?" Lisäresurssi otetaan silloin omasta selkänahasta. Tehdään palkattomia ylitöitä. Soitetaan kotiin, etten ehdikään vielä tulla. Valvotaan öitä opiskelijoiden asioita murehtien. Tehdään ihmeitä tukea ja apua tarvitsevien opiskelijoiden eteen.

Asiat eivät yleensä ratkea itsestään, tai jos ratkeavat, harvoin miellyttävällä tavalla. Paremmat, tehokkaammat toimintatavat eivät synny vahingossa. Luovien, innovatiivisten ratkaisujen keksimiseen tarvitaan yhteistä, rauhallista aikaa eri alojen koulutusta ymmärtäville. Hyvien ihmisten selkänahka kestää aikansa, sitten hekin lopulta pelastavat itsensä ja siirtyvät muualle. Miten saisimme rakennettua jotakin parempaa ennen kuin homma hajoaa käsiin?

Kaiken huolen ja toivottomuuden keskellä olen onnellinen siitä, että ehdimme omalla alallani tehdä suuria ratkaisuja jo ennen näitä synkimpiä hetkiä. Oli edes jonkin verran väljyyttä käytettävissä uuden suunnittelemiseen ja rakentamiseen. Itseohjautuva oppiminen tuntuu monella muulla alalla täydeltä utopialta, mutta meillä se toimii koko ajan paremmin. Uskon, ettei peli luontoalan osalta ole vielä ollenkaan menetetty, näistäkään leikkauksista huolimatta. Tiimioppiminen on ratkaissut monta ongelmaa, jotka nyt ovat muilla edessä. Oman alan ratkaisut eivät kuitenkaan vielä riitä, ellemme halua upota esim. oman toimipisteemme mukana. Työtä on valtavasti - toivottavasti löytyy vielä voimia ja uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Näytön paikka

Luontopolkuretkellä näytössä

Ammattiosaamisen näytöt ovat ihan mahtava työkalu koulutuksen laadun ja opiskelijan ammatillisen osaamisen varmistamisessa. Vaikka itse oppimisprosessi on tiimioppimisessa vapaa ja opiskelija saa aika pitkälle päättää esim. ajankäytöstään ja tavoitteistaan, on osaamista kuitenkin jossain vaiheessa mitattava. Saadakseen tutkintotodistuksen opiskelijan on täytettävä tutkinnossa asetetut osaamisvaatimukset. Ja vaikka tutkinnon perusteet saattaa olla kirjoitettu vaikeaselkoisella kapulakielellä, järkeviä asioita niissä oikeastaan vaaditaan.

Opelle on valittu helppo ratsu näyttöön

Näytön lähestymisellä on myös taipumus aiheuttaa huomattavaa ryhdistäytymistä ja kasvua. Tietoisuus siitä, että omaa työskentelyä pian arvioidaan, kannustaa kummasti kehittämään työtään. Joskus käy niinkin, että ennen näyttöä tulee ensimmäistä kertaa selvitettyä tai kokeiltua jokin näyttöön sisältyvä asia. Jokainen luontoalan opiskelija on taatusti lukenut ja noudattanut turvallisuussuunnitelmia, mutta toisinaan sen laatiminen itse onkin aiemmin jäänyt väliin. Toinen saattaa ohjata ensimmäistä kertaa itselleen täysin vierasta asiakasryhmää ja joutuu selvittämään ryhmän ennakkotiedot. Jollekin kirjallisen suunnitelman tekeminen keikasta saattaa olla uutta.

Ennen näyttöä jokainen joutuu pohtimaan, onko oma osaaminen riittävän hyvää. Keskustelemme oppijoiden kanssa usein siitä, että tutkinnon perusteen vaatimukset arvosanalle T1 ovat monessa tutkinnon osassa melkeinpä naurettavat. Oikeasti on vaikeaa mokata näyttöä siten, että se kokonaan hylättäisiin. Silti näyttö jännittää. Entä jos tekee ratkaisevan virheen? Tai rangaistaanko arvosanassa, jos oma suunnitelma ei toteudukaan? Entä jos ei osaa olla luontevasti asiakkaiden edessä kun opettaja tuijottaa ja tekee muistiinpanoja?

Hiljattain kävi ilmi, että näytöt tuntuivat valmentamistani tiimioppijoista hyvin ahdistavilta. En ollut ymmärtää, miksi. Näytöissähän ei ole kyse sen kummemmasta työstä kuin se, mitä he tekevät asiakasryhmien kanssa muutenkin. "Näytössä pitää sopia jonkun muun asettamiin raameihin. Keikoilla on itse isäntänä", kiteytti eräs oppijoista. Niinhän se on. Usein näyttö on kuitenkin jopa voimaannuttava kokemus: kun valmistelut on tehty hyvin, saa itsekin nauttia hyvin tehdyn työn tuomasta kaikkivoipaisuuden tunteesta. On ihanaa tuntea olevansa hyvä. Huomata, että osaa.

Kuulkaa näin valmistaudutaan
näyttöön

Olen huomenna menossa arvioimaan maastossa ruokailemisen näyttöä Asikkalaan. Tiedän, että näytön suorittaja on vähän raatanut siellä tänään. On tuskaillut ja ollut epävarma. On innostunut ja saanut inspiraation. Vetänyt vähän överiksi ja tehnyt ihan viimeisen päälle. Kaikki yksityiskohdat on viilattu. Voi katsoa vaikka viereisestä kuvasta.

Uskon, että ihmiset tarvitsevat tiukkoja paikkoja. Niin näyttöjä kuin muitakin kiristyskeinoja. Tiimioppiminenkaan ei voi olla pelkkää vapaata höllymistä. Deadlinet tuovat ahdistusta, mutta myös tehoa. Riman voi ylittää vain silloin, jos sen on joku paikoilleen nostanut. Paine kypsyttää. Pitää kannustaa, mutta myös vaatia.

Kenties sama pätee koko ammatilliseen koulutukseen. Ehkä tämän rahoitusmullistuksen ja tutkintouudistusten paineessa kehitymme ja syntyy jotain uutta, parempaa. Ellemme sitten haihdu höyrynä ilmaan.