Ammattina oppimismaisema-arkkitehti

Yksi tiimivalmentajan keskeisistä tehtävistä on mielestäni rikkaan oppimismaiseman rakentaminen. Vähän kuin opettajallakin. Mutta mitä eroa taitavan opettajan monipuolisilla, erilaiset oppimistyylit huomioivilla ja oppimisen imua luovilla oppitunneilla ja tiimioppimisen oppimismaisemalla sitten on?

1. JOT eli Juuri Oikeaan Tarpeeseen

Uskon siihen, että tarpeeseen oppiminen on tehokkaampaa kuin varastoon oppiminen. Tiimioppimisen oppimismaisemassa pitää olla tarjolla mahdollisuuksia oppia asioita silloin, kun niitä tarvitaan. Vähän kuin kotikokki keittiössään. Vappu ja vieraita tulossa, mitenkäs munkkeja tehtiinkään? Tiedon etsiminen johtaa suoraan toimintaan ja oppimiseen. Sokerisiin huuliin. Tai ensisammutusharjoitukseen. Tiimioppimisessa oppijoiden pitää pystyä hankkimaan tietoa, kokemusta ja pätevyyksiäkin silloin, kun niitä käytännön tekemisessä tarvitaan. Ja yksi tapa hankkia näitä tietysti on se sama käytännön tekeminen. 

Eräsuksihiihdon treenaaminen kiinnostaa kuin kilo kiviä, jos ei aio ikinä treenin jälkeen niillä hiihtää. Kun seuraavalla viikolla on tiedossa parin yön talvivaellus, hiihtogurun tekniikkavinkit uppoavat syvälle ja turvaan. Vaelluksella niitä pääsee heti soveltamaan ja kehittämään mieleisikseen. Elintarvikkeiden ulkomyynnin säädökset eivät ole ihan mukaansatempaavinta luettavaa. Vaan kun tiimin rahat ovat kiinni ulkoilmatapahtumaan hankituissa raaka-aineissa, jokaista kiinnostaa, miten terveystarkastajalle kelpaava myyntipiste pystytetään ja järjestellään. Kun on todellinen tarve sille tiedolle. 

Ei paisteta taivasalla. Mitään ei säilytetä maata vasten. Kannet kaikissa astioissa :)

2. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Oppitunnit ja yleensäkin opettajavetoinen toiminta on usein suunniteltu lineaarisesti eteneviksi. Se on usein vedenpitävästi perusteltua. Tiedot ja taidot rakentuvat aiemmin opittujen varaan. Integrointia ei opi ennen peruslaskutoimitusten ymmärtämistä. Asioilla on oma, sisäinen logiikkansa, joka kannattaa oppimismaisemankin rakentelussa huomioida. Jos retkeilyn perustaitoja ei ole, ei kannata lähteä suoraan extreme-vaellukselle. 

Tiimioppimisen oppimismaisema jää kuitenkin reikäiseksi, jos tietyn asian oppimiseen on vain yksi, ainutkertainen tilaisuus. Olitko asiakaskeikalla silloin, kun taulan valmistus opetettiin? Sori, se oli siinä. Vai voivatko tiedot ja taidot asua koko yhteisössä, yhteisessä tekemisessä ja osaamisessa? Tiimioppimisessa valmentaja ei ole suurimman tai laadukkaimman tiedon ja osaamisen haltija, saati vartija. On häntä parempia osaajia ja tietäjiä, eikä se ole uhka vaan rikkaus. 

Jo oppineet jakamassa oppia eteenpäin

Kun tiedot ja taidot elävät ja jalostuvat yhteisön arjessa, oppimismahdollisuudet moninkertaistuvat. Sellaiset taidot, jotka luonto-ohjaajan ammatissa tai opiskelussa ovat oikeasti tärkeitä, tulevat arjessa vastaan useita kertoja, jos vain oppija on kiinnostunut niihin tarttumaan. Kaikkea ei tietysti tapahdu koko ajan, mutta jokainen tivolilainen voi herätellä henkiin sellaista tekemistä, jota haluaa oppia. Esim. jos haluaisi oppia ohjaamaan erityisryhmiä, voi kerätä kokoon muut samasta kiinnostuneet ja hankkia asiakkaaksi erityisryhmiä. Oppimismahdollisuudet toistuvat, eri vuosikurssien ja toisten koulutusalojen juttuihin saa hyppiä mukaan. Uusia juttuja versoo. 

Tiimioppijoilta itseltään ja tietysti myös henkilökunnalta tämä edellyttää, että jokainen Iloisen oppimisen tivolin jäsen toivotetaan tervetulleeksi mukaan oppimaan, vaikka se omaa tekemistä ehkä hidastaisikin. Yhteinen tietotaitomme lisääntyy, kun sitä jaetaan. 

3. Kohti tuntematonta päämäärää

Tutkinnon perusteessa kerrotaan, millaista osaamista esimerkiksi luonto-ohjaajalla tulisi valmistuttuaan olla. Meille se ei ole sitova eikä kaiken kattava manuaali. Näytöissä sitä luetaan, ja osaamisen pitää siinä kohdassa tietysti täyttää tutkinnon perusteen osaamisvaatimukset. Ihmisen kokonainen elämä haaveineen ja vastoinkäymisineen ei kuitenkaan mahdu tutkinnon perusteisiin, ei edes rivien väliin. Meillä saa oppia ja haluta muutakin kuin tutkinnon perusteessa vaaditaan. Esimerkiksi klubeille saa tulla oppimaan sellaisiakin asioita, joista ei aio ikinä suorittaa ammattiosaamisen näyttöä. 

Vähän alustavampi suunnitelma

Iloisen oppimisen tivolin oppimismaisemassa on vähän raja-aitoja. Eri tutkinnon osiin liittyvä osaaminen ei tosielämässä saavu oppijan luokse siisteissä nipuissa tai ranskalaisin viivoin koristeltuna. Osaamista kerätään ja sitä kertyy välillä kuin itsestään, välillä kantapään kautta, toisinaan hauskasti, joskus pakon edessä. Suunnitelmat muuttuvat usein, eikä suunnanvaihdoksissa yleensä pelata tutkinnon osilla vaan innostuksella. Toisinaan uuden oppimisen äärelle päädytään vaikka kaveria auttaessa. Yksi asia johtaa usein toiseen - retkeilyinnostus voi sytyttää halun oppia lisää luonnosta tai päästä parempaan kuntoon. 

4. Tee se itse

Tekevä oppii. Itse tekemistään suunnitteleva vielä enemmän. Tiimioppimisessa pätee Andy McCoyn legendaarinen lausahdus: "Sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen." Ja joudut vielä tekemään sen itse. Haluatko yöretkelle lähikansallispuistoon? Toki. Mutta saat järjestää sen itse. Saat sen retken, lisäksi opit monenlaista ihmisistä, itsestäsi, retken järjestämisestä, turvallisuus- ja reittisuunnittelusta. 

Tekeminen ei mitenkään välttämättä synnytä timanttista osaamista. On ihan mahdollista tehdä väärin, vaarallisesti tai huonoa laatua vaikka vuosien ajan, ellei kukaan auta hiomaan sitä tekemisen tapaa paremmaksi. Siksi tiimioppimisessa käytetään erinäisiä työkaluja ja -tapoja, esim. treenejä ja motorola -palautetta. "Onks tää oikeesti tällasta että me vaan arvaillaan, mikä olisi oikein?" kysyi yksi aloitteleva tiimioppija eilen. Ei ole. Kuuluu prosessiin sitä arvailuakin, mutta se päättyy varmistettuun tietoon ja koeteltuun osaamiseen. 

Tiimioppimisen oppimismaisemassa valmentaja luopuu (muun muassa) parhaiten tietämisen oikeudesta ja suuresta osasta määräysvaltaansa. Kun oppijat saavat aidosti ja oikeasti tehdä valinnat ja päätökset itse (toki turvallisuuden ja järjen rajoissa), lopputulos on usein toisenlainen, kuin valmentaja olisi ajatellut. Joskus huonompi, usein parempi. Hämmentävän usein juuri sopiva. Opettajana oppimisen tulos oli usein "osaat tehdä näitä hommia kun käsketään." Valmentamisen tuloksena on usein "haluat tehdä näitä hommia ja osaat koko prosessin suunnittelusta reflektointiin." 

Mitäs sieltä oikein on tulossa?

Mikä sitten on oppimismaisema-arkkitehdin eli valmentajan hommaa? Varmistaa, että se oppimismaisema on olemassa, säilyy ja kehittyy. Maalailla siitä kuvia, jotka auttavat oppijoita huomaamaan maiseman mahdollisuudet. Visioida, mitä kaikkea hienoa maiseman ulkopuolelta voisi löytyä. Elää siinä maisemassa oppijoiden kanssa. 

Millaisen sinä teet minusta?

Yksi omista tiimivalmentamisen ikuisuuskysymyksistäni on, miksei homma toimi kaikkien kanssa. Kun meitä vielä oli kaksi valmentajaa, pystyimme "vaihtelemaan" valmennettavia. Kummallekin sattui joskus tiimiläisiä, joiden kanssa yhteistä säveltä ei tuntunut löytyvän. Ei ollut riittävästi luottamusta, ei syntynyt yhteisymmärrystä tai jotenkin vain ei saanut otetta. Usein pelkkä ihmisen vaihto auttoi näissä tilanteissa. Toinen valmentaja löysi uuden näkökulman tilanteeseen/valmennettavaan ja hommat nytkähtivät eteenpäin.

Nyt, ollessani ainakin tilapäisesti luontoalan ainoa valmentaja, tällaista väistömahdollisuutta ei ole. Paitsi ettei meillä ole "Rajakatua", jonne voisi mennä oppimaan luontoalaa jotenkin muuten kuin tiimioppimisen keinoin, ei juuri nyt ole muita valmentajia kuin minä. Jos ei tule toimeen minun kanssani eikä uskalla luottaa minuun, tie nousee äkkiä pystyyn.

Hirveä haahka vai kivoin ope ikinä?

Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, miten pystyisin tukemaan niitäkin oppijoita, joiden kanssa hyvä yhteistyö ei synny "luonnostaan" eikä edes kovalla yrittämisellä.

Miksi olen joillekin oppijoille voimaannuttava tukija ja toisille nipottava ankeuttaja? Kun kuitenkin olen sama ihminen ja toimin samojen olettamusten ja filosofioiden varassa?

Läsnä oleminen työssä ihmisenä, omalla persoonallisuudellaan on toisaalta suuri voimavara, toisaalta riski. Ihminen reagoi vastapeluriinsa, siihen valmennettavaan oppijaan tai koko tiimiin. Vaikka pyrkisin objektiivisuuteen ja jotenkin koherenttiin ammatillisuuteen, olen erilainen eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa.

Valmentajuus on oikeasti olemassa vain vuorovaikutustilanteissa. Jokainen valmennettava ja jokainen tiimi vaikuttaa siihen, millainen valmentaja juuri silloin olen. Voin pyristellä vastaan, mutta lienee mahdotonta kokonaan eliminoida toisten vaikutusta omiin tunteisiinsa tai toimintaansa. Itse esimerkiksi inhoan valehtelua. Kuulen paljon mielummin rehellisen selityksen esim. tärkeästä jutusta pois jäämiselle kuin kaunistellun tekosyyn. Vaikka valehtelemiselle varmaan on aina joku syy, kestää silti aina aikansa päästä yli sen aiheuttamasta loukkaantumisesta.

Kotisohvalla on helppoa olla hyvä tiimivalmentaja. Mikään ei ärsytä, kukaan ei vedätä, sopimukset pitävät ja itse löytää täydelliset sanat joka tilanteeseen. Tositilanteessa ei sitten keksikään mitään järkevää, aivot räpsivät päältä kuin sähköt talvimyrskyssä ja suusta tulee hölmö vitsi toisensa jälkeen. Hermot menevät, kärsivällisyys loppuu eikä jaksa enää ymmärtää töpeksimistä. Toisaalta joskus tilanteet kehittyvät täydelliseen suuntaan kuin sattumalta, syntyy upeita ideoita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Voi tuntea olevansa osa jotakin suurta. Ihmisten kanssa toimiminen on arvaamatonta.

Tehdessäni syksyllä itselleni uutta oppimissopimusta ja sen toteuttamista ohjaavaa reittikarttaa asetin yhdeksi tavoitteekseni olla sellainen ihminen, joka saa toiset tuntemaan itsensä loistaviksi. Mutta miten se onnistuu sellaisten ihmisten kanssa, jotka saavat minut tuntemaan itseni surkeaksi mitättömyydeksi? Tai ainakin puolihuonoksi? Sellaisiakin oppijoita Iloisen oppimisen tivoliin mahtuu. He tuskin tekevät sitä tietoisesti, mutta en aina pysty näiden omien tuntemusteni ja tulkintojeni vuoksi palvelemaan heitä yhtä hyvin kuin itseäni voimaannuttavia oppijoita.

Ehkäpä tämä onkin koko yhteisön haaste. Miten kohtelisimme toisiamme siten, että vuorovaikutus tuntuisi yhtä hivelevältä kuin rakkaus Aretha Franklinin ja Carole Kingin sanoituksessa:

                                   "(You Make Me Feel Like) A Natural Woman"

Looking out on the morning rain
I used to feel so uninspired
And when I knew I had to face another day
Lord, it made me feel so tired

Before the day I met you, life was so unkind
But you're the key to my peace of mind

'Cause you make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

When my soul was in the lost and found
You came along, to claim it
I didn't know just what was wrong with me
'Til your kiss helped me name it

Now I'm no longer doubtful of what I'm living for
And if I make you happy I don't need to do more

'Cause you make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

Oh, baby, what you done to me?
You make me feel so good inside
And I just wanna be close to you
You make me feel so alive

You make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

You make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

Katkeruuden koukku

Vaikeita asioita kuulkaa riittää. Elämäntilanteita. Tehtäviä päätöksiä. Työhommia. Opittavia asioita. Ihmissuhteita. Laihdutuskuureja. Menetyksiä. Mitä niitä nyt on.

Kun se ikuinen vastavirtaan uiminen alkaa uuvuttaa, ihmisellä on valtavan suuri kiusaus napata kiinni katkeruuden koukkuun. Niitä on runsaasti tarjolla. Minua ei otettu todesta. Minua kiusattiin. Terveys reistaili. Rahat eivät riittäneet. Minulle tehtiin katala temppu. Minua kohdeltiin epäreilusti. Minulle ei annettu mahdollisuutta. Toiset eivät tehneet osuuttaan. Olosuhteet olivat minua vastaan. Trump valittiin presidentiksi.

Jokainen meistä avaa välillä suunsa ja haukkaa hampaisiinsa katkeruuden koukun. Siihen voi ihanasti ripustaa sen taakan, jota olemme jo niin väsyneet raahaamaan itse. Siihen voi ripustautua ja lakata pyristelemästä. Kuule ei tässä enää kannata. Jossain se raja kulkee. En minäkään ihmeisiin pysty. Olisin kyllä vielä, mutta. Katkeruuden kokemus ei ole miellyttävä, mutta se on usein jatkamista helpompi vaihtoehto. Voi jäädä baarin nurkkapöytään tilittämään. Voi tuijotella ikkunasta ulos ja muistella lapsena koettuja vääryyksiä. Voi avautua somessa. Ja lakata yrittämästä.

Tielle osuneisiin kiviin voi kompastua tai heittää ne sivuun.
Voi niistä jotain kaunistakin luoda. 

Katkeruus on kyvyttömyyttä hyväksyä sitä, mitä itselle on tapahtunut. On tapahtunut niin suuri vääryys tai niin julmia seurauksia, ettei niitä voi antaa anteeksi. Katkeruuteen koukuttunut haravoi kaikki vääryydet kasaan ja pöyhii niitä suurella antaumuksella vuodesta toiseen. Niistä vääryyksistä tulee tärkeä osa sitä, millainen hän pohjimmiltaan on. Väärin kohdeltu. Ei koskaan kunnolla anteeksi pyydetty. Pakotettu, poljettu, haavoitettu. Hän ottaa vääryydet aina tilaisuuden tullen esiin ja tarkastelee niitä, kääntelee eri puolia esiin, näyttää muillekin.

Niihin koukkuihin ei kuitenkaan ole pakko tarttua. Oman elämän haasteiden ja ei-toivottujen käänteiden hyväksyminen on minusta yksi arvokkaimmista taidoista, jonka ihminen voi oppia. Katkeruus ei vie eteenpäin vaan syövyttää ihmistä sisältä. Vähitellen sitä uhriutuu. Huomaan esimerkiksi itse välillä vaikeina hetkinä ajattelevani esim: "minä nyt vain en pysty tällaiseen, kun silloin yläasteellakin minua kiusattiin." Niistä katkerista kokemuksista tulee itselle universaali tekosyy huonosti selviytymiselle. Ja yrittämättä jättämiselle. Osa kokemuksista aiheuttaakin ihan oikeita säröjä ja suruja. Minua kiinnostavat kuitenkin ne kokemukset, joista voisi halutessaan toipua ja päästä yli.

Joskus nimesimme työkaverini kanssa työmme tavoitteen "peruskoulun uhrien auttamiseksi." Monella on niin karut kokemukset koulussa huonosti pärjäämisestä, että oppimisen iloa saa kaivella aika syvältä. Siihen katkeruuden koukkuunkin voi kuitenkin tottua ja jopa rakastua niin, ettei siitä enää haluakaan päästä irti. Esimerkiksi omat oppimisvaikeudet saattavat joillekin olla tällainen "vapautus" yrittämisestä. Joku on oppinut syyttämään aina muita omista töppäilyistään. Kolmas odottaa täydellisiä olosuhteita, sitä, ettei olisi yhtään väsynyt, kiireinen tai vähissä rahoissa. Jos se päänsisäinen selittelijä sattuu olemaan kovin sinnikäs ja kovaääninen, sitä on vaikea valmentajan vaientaa.

Jokaisen pitää itse irrottaa itsensä katkeruuden koukusta. Ensin koukku pitää tietysti huomata, jos se on uponnut itselle näkymättömiin. Sitten pitää huomata, että sen saa irti. Sen jälkeen voikin riittää yksi rohkeuden hetki.

Muistan hetken, jolloin eräs omista koukuistani irtosi. Neljäänkymmeneen elinvuoteen oli mahtunut tosi paljon epäonnistumisia liikuntasuorituksissa. Kömpelyydestä ja hitaasta motoristen taitojen oppimisesta oli tullut tekosyy vältellä liian kuumottavia liikunnallisia tilanteita. Joku minut kuitenkin johdatti koskimelontakurssille, jossa tosin olin tuttuun tapaan huonoin ja kastunein. Sitten, ihan odottamatta, koitti kuitenkin eräs kesäpäivä siinä samassa koskessa: laskin sen kaatumatta, useita kertoja. Muistan sen tunteen, kun kosken aallot huuhtoivat kaikki tekosyyt pois. Ja miten niin en pysty tällaiseen? Entä jos muutkin rajoitteeni ovat oikeastaan tekosyitä? Aika tajunnanräjäyttävää.

Eikä siihen koukunpoistoon aina koskia tarvita. Rohkeuden ja itsensä haastamisen hetki voi olla päältäpäin katsottuna aika vaatimaton. Kun uskalsin ottaa vastuuta. Kun jaksoin yrittää vielä kerran. Kun kokeilin tehä toisella tavalla. Kun uskalsin aukaista sen jumin, joka on aina minut pysäyttänyt. Kun huomasin, miten voimakas olenkaan ilman sitä huulesta repivää koukkua.

Tulla lujaksi. Pysyä pehmeänä.

Siinäpä sitä haavetta, tai haastetta on kylliksi koko elämälle, tuumi Tommy Tabermannkin.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, sen oli tarkoitus toimia matkakumppaninani kasvaessani opettajasta tiimivalmentajaksi. Sitä se on toki ollutkin. Samaan aikaan Iloisen oppimisen tivolin rattaiden kanssa on kuitenkin alkanut kääntyä myös ammatillisen koulutuksen iso, raskas pyörä.

Tämän mittaluokan muutokset todella koettelevat omaa muutosjoustavuuttani. Itse luotu muutos on helpompi kestää, vaikka sekin toki stressaa. Kun muutos on jatkuvaa, ulkoisista syistä johtuvaa eivätkä asiat kehity siten kuin itse toivoisi, kummasti se muutosvastarinta nostaa päätään. Tekee mieli kiukutella ja sortua haikailemaan vanhoja, hyviä aikoja. Vaikka olen viime vuosina koettanut aktiivisesti muuttaa paikoilleen jämähtäneitä, aikansa eläneitä toimintatapoja, ei tässä vauhdissa meinaa enää pysyä mukana.

On pakko yrittää kaivaa tästä valtavasta muutoksen vyörystä niitä positiivisia puolia, pitää niitä hengissä ja saada kasvamaan. Istuttaa raunioille uuden siemeniä ja kastella niitä. Yrittää vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuudesta tulee. Pitää toivottaa muutos tervetulleeksi, mutta ohjata sitä oikeaan suuntaan.

Pitää kestää aaltojen ikuinen liike

 Mutta se pehmeänä pysyminen ja lujaksi tuleminen. Kun kaiken epävarmuuden, niskaan hengittävän väsypeikon ja mielessä väikkyvien uhkakuvien paine kasvaa, tekee mieli suojautua siltä kovettamalla itseänsä. Sanomalla itselleen: tämä on liikaa, ei tätä voida minulta enää odottaa, minun on pakko vetää tähän raja. Tällaisissa ihmisläheisissä ammateissa, auttaja-ammateissa jopa, itsensä kovettaminen ja kylmettäminen on kuitenkin väärä tie. Jos tuntuu siltä, että selviytyäkseen on pakko rakentaa itsensä ympärille suojamuureja tai kääntää lämpöä pienemmälle, ollaan menossa väärään suuntaan. Ja vahvasti.

Olen kirjoittanut monia aika pessimistisiä ja synkkiäkin tekstejä. Samalla olen joutunut käymään läpi vaikeita valintoja omalla kohdallani. On pitänyt miettiä, mitä jaksan ja haluan, ja miten paljon voin työn laadusta tinkiä niin että sielu vielä kestää. Saman ovat käyneet läpi varmasti kaikki irtisanomisilta välttyneet ammatilliset opettajat.

Mitä se sielu sitten pehmeänä kestää? Pitää koluta läpi kaikki pimeätkin nurkat ja kopistella nurkkiin unohtuneiden kassien pohjat. Mitä eväitä sieltä löytyy? Riittävätkö ne riittävän hyvään työstä suoriutumiseen? Jonkinlaista ammatillista etäisyyttä kai pitää joka tapauksessa osata pitää, huolehtia itsestään, jotta voi huolehtia toisista. Jossain kulkee kuitenkin näkymätön raja, jonka takana työtä tehdään muista syistä kuin aidosti oppijoiden hyväksi. Sitä rajaa on varmaan vaikea huomata, ennen kuin sen on jo ylittänyt. Sen yli astuttuaan huomaa irrottaneensa otteensa jostain niin olennaisesta, ettei työ enää tunnukaan mielekkäältä. Itselle eikä muille.

Nyt jos koskaan on osattava erottaa ne itselle välttämättömät mielekkyyden palaset kaiken sälän ja silpun seasta. Niistä kootaan jotain kaunista, joka pidetään koko ajan iholla, oman, sisäisen liekin lämmössä. Ettei vain vahingossa hukkaisi sitä, mikä omassa työssä on arvokasta. Sitä, mikä tekee tästä maailmasta hitusen paremman, valoisamman tai pehmeämmän. Ja ettei samalla satuttaisi itseään niihin teräviin turhan ja kuluttavan duunin sirpaleisiin, jotka ympärillämme lojuvat.

Etsi mielekkyys ja kulje sitä kohti.

Because I am planting flowers

Ammatillisen koulutuksen paraikaa todeksi elettävät muutokset ovat vihdoin saaneet aikaan myös keskustelua. Yhtäällä ollaan esim. huolissaan etenkin nuorten miesten syrjäytymisestä koulutuksen säästöjen vuoksi, toisaalla epäillään työelämän kykyä ja valmiutta vastata yhä enemmän työpaikoille siirrettävään ammatilliseen koulutukseen. Esimerkiksi Pohjanmaan kauppakamarin johtaja Paula Erkkilä pohtii mielipidekirjoituksessaan työpaikkojen roolia: "Työpaikkojen kanssa tehtävä koulutussopimus sitoo osapuolet tavoitteelliseen ja ohjattuun oppimiseen työpaikalla. Oppilaitoksilla on oikeus, mutta myös velvollisuus vastata ammatillisesta koulutuksesta, eikä tätä velvollisuutta pidä liikaa siirtää työelämälle. Jatkossa tulee huolehtia, että työpaikoille järjestetään koulutusta opiskelijoiden ohjaamiseen ja osaamisen arviointiin, ja että opetussuunnitelmien tavoitteet ja sisällöt ovat avoimesti saatavilla."

Omat ajatukseni ammatillisen koulutuksen reformista ovat ristiriitaiset. Raskaiden säästöjen ajoittuminen juuri reformin toimeenpanon alle saa aikaan yhtä positiivista kehittämishenkeä kuin "fätistä fitiksi" amputoimalla operoidulla pullukalla. Rampautetaan sut ensin, sitten alat kuule kuntoilemaan oikein tosissas. Kaipa pakko on paras opettaja. Silti olisin toivonut reformin suunnitteluun hieman taitavampaa strategista johtamista.

Kivinen tie

On ihan varmaa, että ammatillinen koulutusjärjestelmä kaipasikin kipeästi uudistamista, ja ihan takuulla kolmivuotinen koulutus on joillain aloilla ja joidenkin opiskelijoiden kohdalla ollut ylimitoitettu ja sisältänyt paljon tyhjäkäyntiä. On silti turha kuvitella, että massiivisten irtisanomisten jäljiltä jäävät jäljelle juuri ne oikeat, nerokkaat ja haluttua tulosta tuottavat toiminnot ja tekijät. Ammatillisen koulutuksen savuavilla työsalien raunioilla seisoo tukka pystyssä muutama osa-aikaistettu ope, jotka varovaisen toiveikkaina tähyilevät yhteishaun porteille: vieläkö joku uskaltautuu ammatilliseen koulutukseen?

AMKE ry:n toimitusjohtaja Petri Lempisen mukaan "ammattiopettajien työ ei lopu, mutta se muuttuu täysin. Tulevaisuuden opettaja ei opeta vaan mahdollistaa oppimisen. - Jatkossa meillä tuskin on resursseja siihen, että opettaja ohjaa ryhmää luokassa. Opettajan ja opiskelijan työviikko siis erkaantuu, ja opettaja kohtaa opiskelijan eri foorumeilla: työpaikalla, verkossa tai simulaatioissa." 

Tähän eräs ammatillinen aikuiskouluttaja kommentoi: "Luokkaopetus ei itsessään takaa oppimista. Mutta ihmetyttää että jokaisen ohjaaminen erikseen tois sitä säästöä. Jos otan 16 opiskelijaa luokkaan ja opetan kaikkia yhtäaikaa, periaatteessa jokainen saa 8 tunnin päivässä 8 tuntia ohjattua oppia.Jos taas jokainen oppii yksilöllisesti 8 tuntia, jokainen saa puoli tuntia ohjausta 8 tunnissa jos open saama työaika säilyy samana. Meillä valmennnus toteutuu simulaatioina, osuuskuntatyönä, ohjattuna toppina, teoreettisina etäopintoina, kehityskeskusteluina ja työn kehittämispäivinä. Ja vie paljon enemmän open aikaa kun jos vaan oltais siellä luokassa. Varsinkin kun niitä ilmaisia työssäoppimisen ohjaajia ei ole paljon tarjolla."

Reformin tarkoituksena on tuottaa "nopeampaa ja joustavampaa vastaamista työ- ja elinkeinoelämän osaamistarpeisiin". Tämän on määrä toteutua samalla, kun tavoitellaan yhteensä 248 miljoonan euron kokonaissäästöjä (+ indeksileikkaukset) (OPH). Ai niin, ja samalla piti muistaa rakentaa opintopolut "yksilön tarpeiden ja edellytysten mukaisesti ottaen huomioon työelämän tarpeet." (OPH) Ja muille kuin peruskouluansa juuri päättäville tulee tarjota mahdollisuus joustavaan siirtymiseen koulutuksen pariin, eli käytännössä koulutukset ovat jatkuvassa haussa.

Tuntuu kovin pikkumaiselta valittaa oman työnsä vaikeutumisesta. Kun vieläpä oikeasti olen sitä mieltä, ettei luokkaopetus ole yksilöllisten oppimispolkujen toteuttamisessa mikään autuaaksi tekevä pedagoginen menetelmä. Olen henkeen ja vereen tekemällä ja tiimeissä oppimisen, yksilöllisten tavoitteiden ja oppimistapojen sekä henkilökohtaisten painotusten kannalla. PEDAGOGISISTA syistä. Säästökeinona valmentava oppimisen ohjaus on kuitenkin about yhtä tehokasta kuin se, että sanomalehden toimittaja jättäisi uutiset julkaisematta ja lähtisi laulamaan niitä arkkiveisuina kauppa-autojen kyydissä. Ja saisi puolet vanhasta palkastaan.

Luovutaan vaan luokkaopetuksesta, jos se ei enää toimivaa ole. Mutta ei luovuta opettajan/valmentajan ja opiskelijaryhmän yhteisestä ajasta. Eikä luovuta kokonaan ammatillisten oppilaitosten hyvistä oppimisympäristöistä.

Emme kouluta osaajia tämän vaan huomispäivän tarpeisiin. Siitä seuraa, ettei työpaikkojen kapasiteetti ottaa opiskelijoita sinne oppimaan vastaa tulevaisuutta ennakoivan koulutuksen volyymiä. Olen myös aika varma, ettei työpaikoilla ole resursseja eikä riittävää pedagogista osaamista ottaa vastaan kaikkia ammatilliseen koulutukseen hakeutuvista opiskelijoista. Mikä oikeus yhteiskunnalla on vastuuttaa työpaikat hoitamaan, kasvattamaan ja opettamaan esim. sellaisia nuoria, joille säännölliset aamuheräämiset ovat täysin mahdottomia tai jotka eivät päihteiden käytön vuoksi ole tykykyisiä? Tai joiden taidot eivät vielä riitä työpaikan työtehtävien tekemiseen? Kuka työpaikoilla opettaa suunnittelu- ja opiskelutaitoja tai auttaa oppimisvaikeuksista kärsivää? Vai pitääkö ammatillisten valmentajien vain vähän terästäytyä, että pystyvät antamaan kaiken tarvittavan sosiaalisen, pedagogisen ja ammatillisen kasvun tuen lyhyillä ohjauskäynneillään työpaikoilla?

Ammatillinen peruskoulutus ei ole pelkkää teoriaa tai käytännön työtehtävien harjoittelua. Sen sitkeintä ydintä ovat hyväksi työntekijäksi ja yhteiskunnan jäseneksi kasvaminen, tiimityöskentely- ja vuorovaikutustaitojen oppiminen, elämäntaitojen hallinta, oppimaan oppiminen, ammatti-identiteettiin kasvaminen, omasta terveydestä, turvallisuudesta ja työkyvystä huolehtiminen, omien vahvuuksien ja suunnan löytäminen. Moni näistä taidoista vahvistuu työelämässäkin, mutta harvalla ne ovat myötäsyntyisesti hallussa. Mihin suuntaan ammatillinen koulutus kehittyykään, näistä en halua luopua. En. En myöskään tiedä, mitä nämä myllerrykset tarkoittavat tiimioppimiselle toisella asteella, mutta aion ottaa selvää.

Mutta silti: kyllä elämä kantaa. En tiedä, mistä somen kätköistä löysin tämän kuvan, mutta sen opetusta aion toteuttaa.

Viestikapula

Hän juoksee minua kohti. Askel painaa jo, hän vetää ilmaa keuhkoihinsa puuskuttaen. Viestikapula ojentuu minua kohti. On aika lähteä liikkeelle, alkaa tapailla juoksuaskelia. Ojennan käteni, ja sormeni tapaavat hiestä kostean viestikapulan. Hän antaa vauhtinsa pysähtyä ja nojaa käsillään polviinsa. Käännän katseeni eteenpäin ja vedän keuhkoni täyteen ilmaa. Juoksun rytmi on nyt minun rytmini.

Iloisen oppimisen tivolissa on juuri nyt käynnissä viestikapulan vaihto. Elämäni tärkein työkaveri Jarno on jättämässä pitkän uransa Salpauksessa taakseen. Vaihtoalue on lyhyt, vain kuukauden pituinen. Joskus kauan sitten sovimme, että meillä olisi toisillemme vuoden pituinen irtisanomisaika. Elämä ei kuitenkaan aina mahdu niihin kömpelöihin kehyksiin, joita sille yritämme kyhäillä. "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet." (John Irving: Ihmeiden tie).

Kyyti on nyt kylmää.

Tässä vaihtoalueella, toisen hidastaessa ja toisen kiihdyttäessä, pengotaan pikakelauksella läpi Tivolin syvin olemus. Tämä keskeneräinen kyhäelmämme on kehitysvaiheensa vuoksi syvästi meidän kahden valmentajansa näköinen. Se on meidän unelmiemme, persoonallisuuksiemme ja työtapojemme heijastuma. Se kantaa kahden ihmisen työhistorioita, osaamista, näkemyksiä ja puutteitakin. Siihen on ikuistettu kymmenien oppijoiden kuvat. Illoisen oppimisen tivoli on rakennettu meidän varaamme. Tivoli on prototyyppi, jota vain me osaamme mitenkuten pyörittää. Vain me, yhdessä oppijoiden kanssa, ymmärrämme Tivolin laitteiden sisäisen logiikan ja saamme yleensä korjattua sen yskivät koneet.

Meillä on ollut Tivolin pyörittämisessä erilaiset roolit. Jarno on juossut koko ajan edellä, aina seuraavaa askelta visioiden, suurempia kuvioita ja kangastuksia tavoitellen. Minä olen saanut usein tulla valmiiseen pöytään, tarttua jo leikattuihin aihioihin ja hioa niistä sileämpiä. Toisaalta jäniksenä edellä juoksevalta on saattanut putoilla kaikenlaisia juttuja käsistä. Minä olen keräillyt niitä talteen ja kantanut mukana.

Nyt kun edellä juoksija on osuutensa juossut ja viestikapula yllättäen tyrkätty käteeni, pitää miettiä, mitä kaikkea sen mukana tuli. Tämä ei ole sellainen kapula, jonka voisi suoraan ojentaa jollekin uudelle tyypille. Toisen asteen tiimivalmentaja-eräoppaita ei ihan hirveästi ole tarjolla. Harvinaisen osaamisyhdistelmän lisäksi vaihdossa mullistuvat myös Tivolin henkilökunnan roolit. Kun Tivolin sielu, rohkea visionääri ja uskon valaja lähtee, jäljelle jäävä aukko pitää jotenkin täyttää. Osan omista kantamuksistani joudun pudottamaan maahan tai jakamaan toisille. Onneksi on niitä muita, jotka haluavat lähteä jatkamaan tätä matkaa kanssani. Yksin olisin aika toivoton.

Viestikapulan mukana sain monia keskeneräisiä prosesseja. Jotkut niistä olivat ehkä edellisen juoksijan henkilökohtaisia kasvupolkuja, jotka jatkuvat jossain muualla. Osa ehkä tyssää tähän. Jotkut jatkavat kasvuaan hieman eri suuntaan, toiset taas voimistuvat ja alkavat kukoistaa. Tivolista tulee nyt erilainen, koska sitä visioivat ja hellivät eri ihmiset kuin ennen.

Toivon, että minulla on riittävän vahva näkemys ja osaaminen, jotta pystyn jatkamaan tätä projektia. Toivon, että omat voimani riittävät. Toivon, että osaan pyytää tukea toisilta. Toivon, että oppijat pääsevät yli pettymyksestään ja hyväksyvät minut tuekseen. Toivon, että opin valaisemaan, innostamaan ja lämmittämään oppijoita siten kuin Jarno.

"The future belongs to those who believe in the beauty of their dreams."

~Eleanor Roosevelt

Jarno <3

Huonouden henkilöitymä

Uudella tavalla tekeminen ei totisesti ole helppoa.

Opettamisella ja kouluttamisella on monien vuosisatojen perinteet. Turun katedraalikoulusta se taisi Suomessa alkaa, joskus 1200 -luvulla kaiketi. Siinä edessä seisoi se eniten tietävä ja paukutti tietoa nulikoiden päihin. Siitä alkoi pitkä perinne, joka ajan virrassa hioutuneena jatkuu edelleen.

Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan frontaaliopetuksen perinteen, joka on jatkunut Mikael Agricolan päivistä asti? Luennoivan opetuksen traditio on vahva ja raskas, ja jos siinä haasteita onkin, ne ovat ainakin tuttuja. Sitä toteuttaa valtava määrä kasvattajia, taitavia, osaavia, kokeneita ammattilaisia. Kuten jo heidän edeltäjänsä ties kuinka monessa polvessa. Näin vain kerta kaikkiaan tehdään. Se on toiminut jo satojen vuosien ajan. Ei pidä pyristellä vastaan.

Kun sitten kuitenkin, mielenhäiriössä tai ei, kokeilee tehdä asioita toisin, onkin äkkiä hyvin yksin. Onneksi nykyään ne muutamatkin samoin ajattelevat on helppo löytää esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Omassa työyhteisössä hullun tiedemiehen leiman saa kuitenkin hyvin äkkiä. Omituinen haihattelija, hippi, perinteiden romuttaja, piittaamaton, heitteillejättäjä, hurahtanut, osaamaton, löysäilijä, opiskelijoiden mielistelijä. Ei osaa pitää kuria. Ei osaa vaatia. Ei uskalla ottaa paikkaansa luokan edessä. Riittävän usein kun näitä kuulee (tai on lukevinaan rivien välistä), ei se ole ihme, jos alkaa itsekin uskoa.

Ollapa täydellinen

Hankalinta uuden tekemisessä on kuitenkin ehkä se, miten vahvasti uusi toimintatapa henkilöityy kokeilijaansa. Uuden menetelmän virheet ovat minun henkilökohtaisia virheitäni. Eivätkä edes minun vääriä tekojani, vaan oman persoonallisuuteni syvälle juurtuneita virheitä. Jos joku opiskelijoista ei sitoudu tai onnistu, se johtuu jollain tavalla minun epätäydellisyydestäni. Perinteisessä opetuksessa tämä koetaan herkemmin opiskelijasta itsestään johtuvaksi. Uuden kokeilijan oletetaan pystyvän supervoimillaan luomaan alusta asti lähes täydellisen systeemin, jossa epäonnistumisia ei tapahdu. Muuten ei pidä ruveta sorkkimaan vanhoja systeemejä.

Ehkä tässä piilee syy siihen, miksi moni innokas uudistaja uupuu ja luopuu ajatuksesta oman yhteisön sitkeän vastustuksen tai epäilyn edessä. Täydellisyyttä ei luoda tyhjästä. Eikä oikeasti mitenkään. On raskasta yrittää olla kärsivällinen ja rakentaa arvojensa ja visioidensa mukaista maailmaa puolustaessaan samalla sitä toisten epäilyltä. Epäily tarttuu.

Kylmä vesi ja rantakin kovin kivinen

On vaikeaa olla koko ajan henkilökohtaisesti vastuussa kaikista heikkouksista, jota valitussa toimintatavassa on. Samoin on oltava jatkuvasti varuillaan, etteivät ne omat, oikeat heikkoudet ja virheet ala leimata sitä toimintatapaa. Jos olen sitä ihmislajia, joka pystyy taikomaan paperit kadoksiin liikauttamatta lihastakaan, järjestelmällisyyden puutteesta tulee tiimioppimisen heikkous. Jos myöhästelen, tiimioppiminen ei opeta opiskelijoille työelämän pelisääntöjä.

Kun on jotain luonut tai kehittänyt, sen kanssa ollaan naimisissa hamaan loppuun asti. Ei ole perinnettä tai käytäntöä, jonka taakse piiloutua. Ei ole vakiintuneita toimintatapoja, joihin vedota. Ei ketään, jota syyttää. Ihan itse halusin näin tehdä. Itse sain valita, miten tämän toteutan. Ihan itse kannan myös vastuun.

Millä tätä kärvistelyä sitten jaksaa tai viitsii? Minulle on tärkeää, että prosessiin mahtuu myötämäkiä, saavutettuja vuorenhuippuja, hyviä takatuulia, suojaisia lahdelmia ja lupaavia auringonnousuja. Kaipa uuden tekemiseen aina kuuluu epäuskon, toivon ja riemun ainainen aaltoliike. Hyvistä hetkistä ja onnistumisista pitää muistaa pysähtyä nauttimaan ja palauttaa silloin mieleensä, miksi on tähänkin savottaan aikoinaan ryhtynyt.

Sillä jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana, on se suklaapytty maalareille. Taivaanrannan maalareille.