Sitä, mikä sinua kiinnostaa

Koulussa opitaan. Siellä joku tietää ja osaa enemmän kuin sinä, ja se tieto ja osaaminen sitten siirtyy sinulle. Sinun käyttöösi. Ihanasti. Joku tietää, mitä ne asiat ovat, joista sinun pitää oppia lisää. Joku on suunnitellut, missä järjestyksessä ja miten sinä ne asiat opit.

Ai että se kirpaisee, kun näin ei olekaan.

Luulisin, että oppijoita ärsyttää meillä eniten se, että kaikki aina käy. Voinko mennä aikaisemmin työssäoppimaan? Voit. Voiko luonto-ohjaaja mennä perinnemaisemien hoitohommiin? Voi. Voisko näytössä olla asiakkaina mun kavereita? Voi. Voisinko mä vetää vaelluksen ohjaamisen näytön melontaretkellä? Ilman muuta voit. Voinko mä olla poissa keikoilta ja lukea sillä aikaa kirjoja? Hei todellakin voit.

Aina voi, jos jokin oikeasti kiinnostaa ja vie kohti omia ammatillisia tavoitteita. Voimisen nurja puoli on sitten se, että meiltä ei saa valmiita raameja, joihin saisi itsensä kehystää.

On meillä valmentajilla tietysti aika vahva ja perusteellisesti sisäistetty käsitys siitä, mitä tutkinnon peruste luonto-ohjaajien osaamiselta vaatii. Aiemmin raahasimme kuitenkin opetuksessa mukana myös aika isoa kasaa itse keksittyjä vaatimuksia. Vaikka että luonto-ohjaajaksi ei voisi valmistua, jos ei ole oppinut melomaan tai nukkunut meidän valvonnassamme teltassa maastossa. Näitä asioita ei vaadita tutkinnon perusteessa. Siellä edellytetään, että luonto-ohjaajat osaavat selviytyä luonnossa ja rakennetussa ympäristössä ja mm. varustautua tilanteen mukaisesti. Ei kaikkien työhön tule kuulumaan telttailua tai melontaa. Se luonnossa selviytyminen voi tarkoittaa vaikkapa paikannustaitoja, säänmukaisten työvaatteiden ja -jalkineiden valintaa, riittävää fyysistä kuntoa ja sopivien eväiden ottamista mukaan työpäiväksi. Luonnossa ohjaaminen voi olla yhtä hyvin pikkulasten retkiä lähimetsään kuin viiden päivän melontaretkiä. Molempia voi.

Minne sinun polkusi johtaa?

Kun on antanut pikkusormen lähteä naputtelemaan yksilöllisiä oppimispolkuja, sitä on kyllä vaikea vetää takaisin. Tuntuu ihan mahdottomalta opettaa heterogeenistä ryhmää, samaako tosiaan kaikille, samalla tavalla ja samaan aikaan? Tulee mietittyä tosi tarkkaan, mitkä oikeasti ovat niitä ammattialan perustaitoja, joita kaikkien pitää hallita. Ja mikä taas on enemmänkin tapa kuluttaa aikaa, opettajan omasta mielestä kiinnostavaa tarinaa, toissijaista näpertelyä tai vaikkapa syventäviin opintoihin kuuluvaa asiaa.

Tänä syksynä olen pääasiassa vain opettanut, olosuhteiden pakosta. Luonto-ohjaajat ja ympäristönhoitajat on resurssien säästämiseksi yhdistetty yhdeksi ryhmäksi koko syksyksi. Monella oppijoista on kiinnostuksen kohteita, joita tekisi mieli päästä heti tutkimaan tarkemmin, mutta opetuksen lomassa sitä on aivan käsittämättömän vaikeaa tukea.

Saatuani viime vuoden keskittyä etupäässä tiimivalmentamiseen huomaan opettamisen haasteet entistä selvemmin. Olipa opetusmenetelmä mikä hyvänsä (en siis puhu pelkästä luennoinnista), opettajan etukäteen ohjelmoima tekeminen nielaisee kuitenkin ihan koko käytettävissä olevan ajan. Ehdin kyllä ohjata esim. oppimistehtävien tekemistä, mutten ihmisiä. Kun oppitunnista on tauko, opetusjärjestelyt ja opetuksen suunnittelu vievät aikani. Oppijat istuvat pihalla tai käytävällä odottamassa, että show alkaisi. Kuten joskus aikoina
ennen tiimioppimista.

Opetuksen eriyttämisessä on tehty ansiokasta työtä esim. peruskoulun puolella. Kun kyse ei enää ole vain tehtävien vaikeustason valitsemisesta tai sisältöjen hienoisesta painottamisesta, on järkevämpää siirtyä opettamisesta valmentamiseen. Auttaa oppijoita löytämään tapoja, joilla he oppivat sen, mikä heitä kiinnostaa. Toki luonto-ohjaajan tai ympäristönhoitajan työn viitekehyksessä. Tietoisena siitä, ettei minun käsitykseni esim. luonto-ohjaajan välttämättömistä ominaisuuksista tai työnkuvasta ole ainoa oikea. Tai välttämättä mitenkään oikea.

Pitää uskaltaa antaa toisen kasvaa myös ohi itsestään.
Ja silti ylettyä häntä tukemaan

Miksi meillä saa ja pitää oppia ja tehdä juuri sitä, mikä itseä kiinnostaa? No. Monesta syystä. Ensinnäkin ne omat kiinnostuksen kohteet ovat yleensä vain polun alku. Kun niitä lähtee seuraamaan, niistä haarautuu ja levenee usein paljon muutakin. Kun lähtee kulkemaan edes johonkin suuntaan, vastaan alkaa tulla paljon muutakin kuin aluksi odotti. 

Toiseksi omien kiinnostuksen kohteiden pitäminen oppimisen keskiössä synnyttää ja ylläpitää oppimisen motivaatiota. Jos voi esimerkiksi oppia asiakkaiden ja ryhmien ohjaamista jonkin itselle tärkeän lajin kautta, ajatukset pyörivät saatujen kokemusten ympärillä kuin itsestään. Energiaa ei kulu tuskailuun tai "koska tää hiihtäminen loppuu" -pohdintoihin. Kun perustekeminen on itselle mielekästä, resursseja riittää myös ohjaamiseen liittyvien ilmiöiden pohtimiseen. 

Joskus koko koulunkäynti on oppijalla aivan hiuskarvan varassa. Joka aamu tehdään tärkeitä ratkaisuja hämärissä makuuhuoneissa. Jäänkö nukkumaan vai nousenko aamubussiin? Kun päivä lupaa jotain itseä kiinnostavaa, vaakakuppi kallistuu usein bussiin raahustamisen puolelle. Puuduttavammatkin pakolliset kuviot jaksaa paremmin, kun saa tehdä myös kivoja juttuja. 

Tärkein syy omien kiinnostuksen kohteiden varaan rakentamiselle on ehkä se, että ne auttavat rakentamaan jokaiselle heidän omiin kykyihinsä ja kiinnostuksen kohteisiinsa perustuvaa ammattitaitoa. Väkisin opituilla käppäisillä hiihtotaidoilla ei työllisty. Jos taas on pannut koko sielunsa vaikkapa luonnonmateriaaleista askarteluun, se voi olla jonkin alku. Yksilölliset oppimispolut tuottavat onnistuessaan yksilöllisiä osaajia, joilla on jotain työelämässä relevanttia osaamista, johon heillä on myös palavaa innostusta. Minusta se on paljon tärkeämpää kuin että kaikki meiltä valmistuneet osaisivat loimuttaa lohta. 

Ja vielä: minä en saa tarpeekseni siitä tuikkeesta, joka syttyy innostuvan ihmisen silmiin.