Särkyneiden amis

Tavoite on selkeä, mutta ylitettävänä
on pimeä, kylmä vesi

Joo joo. Onhan se jo kuultu tuhanteen kertaan. Ammatillisen koulutuksen tilanne on kurja eivätkä rahoitusleikkausten haavat ole vielä umpeutuneet. Arvet jäävät joka tapauksessa. Silti haluan vielä kirjoittaa siitä, mitä ammatillisen koulutuksen mullistukset aiheuttavat ns. asiakasrajapinnassa. Siellä, missä opiskelija tarttuu koulun ovenkahvaan. Tai sitten on tarttumatta.

Mikä on ammattikoulujen tehtävä? Pelkään, että amikset ovat muuttumassa osaamisen kehittäjistä pätevyyden myöntäjiksi. Tullaanko ammattikoulusta tulevaisuudessa vain "hakemaan paperit" vai vieläkö amisaika voi olla henkilökohtaisen ja ammatillisen kasvun ja kehittymisen kausi? Pitääkö osaamista olla jo ennestään vai etsitäänkö se työpaikoilta, opitaanko oman leiviskänsä parissa ahertavilta duunareilta? Ja onko ammattikouluilla ehkä muitakin tehtäviä kuin ammattipätevyyden tuottaminen?




"Osaaminen ratkaisee" on muodostunut ammatillisen koulutuksen reformin tunnuslauseeksi. Se onkin erinomainen slogan, johon kiteytyy reformin periaate. Huomio kiinnittyy opiskelijan osaamiseen eikä opintosuorituksiin. Työelämään siirtyminen voi nopeutua, elinikäinen oppiminen alkaa todella hyödyttää jo pidemmän koulutus- tai työelämäpolun kulkeneita oppijoita. Pakkopulla jää pois ja opiskelijat voivat keskittyä tekemään hyödyllisiä ja kiinnostavia asioita. Hienoja uudistuksia.

Samaan aikaan jossain varmaan maalaillaan jo seiniä ja nostellaan kahvikuppeja astiakaappiin. Jossain varmaan valkataan kierrätyskeskuksesta sohvia, joilla voivat kohta istuskella ne, joilta sitä osaamista ei löydy. Eikä ole voimia, kykyä tai halua sitä hankkia. Valkataanhan? Kohta on jo kiire. Suomen ammatillisissa oppilaitoksissa on nimittäin valtavasti opiskelijoita, jotka etsivät sieltä jotain ihan muuta kuin kumileimasimen napsahdusta tutkintotodistukseensa.

"Osaaminen ratkaisee" -periaate on armoton hauraalle ihmiselle. Hänelle, joka on uupunut, epätoivoinen, epävarma, heikko, juureton, rahaton, väärille poluille eksynyt, riippuvainen aineista tai ihmisistä, pelokas tai nujerrettu. Joka on särkynyt tai särjetty ja osa palasista jauhettu välinpitämättömien kantapäiden alla atomeiksi. Sille epätäydelliselle ihmiselle, joka on omien pelkojensa ja taakkojensa keskeltä tullut ammattikouluun. Jonka ajatukset eivät juuri nyt pyöri ammatillisten kysymysten vaan omien kipukohtien ympärillä.

Haluan olla apuna, kun
tie nousee pystyyn

Minä haluan, että amis on myös särkyneiden amis. Haluan, että opiskelijan ihmisarvo on itsestäänselvyys eikä sitä ratkaista osaamisella. Minä haluan, että ammattikouluissa voi etsiä suuntaansa, kerätä voimiaan, tehdä virheitä, oppia niistä, olla muita hitaampi, nopeampi, arempi, vilkkaampi, levottomampi tai mitä nyt sitten onkaan. Minä haluan, että ammatin opiskelu on mahdollista muillekin kuin noheville suorittajille. En halua heittää hauraitten ihmisten elämää ja mahdollisuuksia hukkaan. Minä haluan myös itselleni riittävästi työaikaa heidän tukemiseensa, niin ammattiin kasvamisessa kuin oman
elämänsä suunnan etsimisessä.

Minulle on aivan sama, kuuluuko ihmisen kokonaisvaltainen tukeminen ammattikoulujen saati ammatillisen opettajan perustehtävään. Sitä tärkeämpää työtä ei ole, ei inhimillisyyden eikä yhteiskunnan varojen tehokkaan kohdentamisen näkökulmasta. Kuten uusi laki ammatillisesta koulutuksesta (531/2017) sen kauniisti muotoilee:

"Tässä laissa tarkoitetun koulutuksen tavoitteena on lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja."