Paljon enemmän kuin koulu

Osallistuin tänään työpaikkani myynti- ja markkinointityöryhmän kokoukseen. Siellä esiteltiin Salpaukselle luotu uusi visio: Salpaus - enemmän kuin koulu - opiskelijoiden ja työelämän kohtaamispaikka.

Kaiken tiimioppimisen ja muun uudistumisen kautta kokemani jälkeen tämä visio puhuttelee minua kovasti. Enemmän kuin koulu. Todellakin. Koulu on aina enemmän kuin koulu. Kun otamme sen tietoisesti visioksemme, voimme vaikutttaa siihen kaikkeen muuhun.

Pedagogiikan uudistumisessa on minusta suurelta osin kyse siitä, että haluamme olla enemmän kuin koulu. Ei yhdelläkään ihmisellä ole tarvetta omaksua juuri täsmälleen opetussuunnitelman tavoitteita ja vain niitä. Vaikka ne olisivatkin parhaalla mahdollisella tahdolla ja osaamisella laaditut. Uusi pedagogiikka kohtaa oppijat kokonaisina ihmisinä, taakkoineen, kykyineen, haaveineen ja pyrkimyksineen. Vaikka tiedämme, millaisia ammattitaitovaatimuksia kuhunkin ammattiin liittyy, emme tunne meille tulevien oppijoiden onnellisen elämän rakennuspalikoita. Tai heidän yksilöllisiä osaamistarpeitaan, jotka riippuvat heidän tulevista, arvaamattomista urapoluistaan.

Laita mun pää ja sydän paikoilleen

Eräs tiimioppijamme tiivistää mielestäni täydellisesti sen, mitä oppija valmentajaltaan kaipaa: "Pitää tukea meidän hulluja unelmia". No tätäpä ei löydy yhdestäkään tutkinnon perusteesta. Mistä tässä sitten on kyse? Eivätkö oppijat ymmärrä, mikä koulun perustehtävä on? Vai emmekö me sitä käsitä?

Laki ammatillisesta peruskoulutuksesta (21.8.1998/630) määrittelee koulutuksen tavoitteen seuraavasti: "Ammatillisen koulutuksen tarkoituksena on kohottaa väestön ammatillista osaamista, kehittää työelämää ja vastata sen osaamistarpeita sekä edistää työllisyyttä." Tähän tavoitteeseen olemmekin tarttuneet jämäkästi ja määrätietoisesti. On koetettu rakentaa nuorista täsmäosaajia työelämän tarpeisiin. Analysoitu ammatit ja niissä onnistumiselle olennaiset tiedot ja taidot. Yritetty niitä ajaa nuorten selkäytimeen asti.

Mutta sama laki lausuu myös seuraavasti: "Koulutuksen tavoitteena on lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja." Tämä on sen "enemmän kuin koulu" -osaston kovinta ydintä, yhtä lailla kuin se opiskelijoiden ja työelämän kohtaamispaikkana toimiminen. Tämä on myös sitä settiä, jolla on muuttuvassa työelämässä pysyvää merkitystä. Datanomin osaaminen vanhenee melkeinpä yksien perhevapaiden aikana. Hyvät oppimisvalmiudet ja kyky tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa kulkevat mukana läpi elämän, ammatissa kuin ammatissa.

Kuinka peloton seikkailija rakennetaan?

Jos koulu ei enää ole sellainen koulu, jossa istutaan pulpetissa luokkahuoneessa sekä opetellaan ja harjoitellaan asioita opettajan johdolla kahdeksasta neljään, mitä se sitten on? Onko koulu enemmän vai vähemmän kuin ennen? Onko koulu sellainen ajanjakso oppijan elämässä, jolloin hän kasvaa ja kehittyy erityisen suuresti, ammatillisesti ja ihmisenä? Onko koulu edes paikka? Onko se yhteisö, onko se menetelmä, onko se ohjausta ja kannustusta? Onko se rajoja ja tavoitteiden asettamista? Vai onko koulu vain osaamisen virallistaja? Kun oppimista voi tapahtua miten ja missä tahansa ja se ihan oikeasti hyväksytään "viralliseksi" osaamiseksi, vaikkei sitä ole oppilaitoksen ajalla hankittu, mitä tämä kouluksi kutsuttu prosessi sitten pitää sisällään? Takuulla vielä paljon sitä ihan tavallista opetusta, yhdessä harjoittelemista, tulevaisuudessakin. Mutta toivottavasti myös niiden hullujen unelmien tukemista, yksilöllisten tavoitteiden mahdollistamista, omille poluille saattelemista.

Jos ei olla varovaisia, tästä tulee helposti jotain paljon enemmän kuin koulu. Hihi.

Luonto-ohjaaja Tiinan matka kohti unelma-ammattia

ja rohkeaa oppimista

Kun saa ite päättää

Olen yrittänyt pitää taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Itseäkin alkaa ällöttää, kun menee niin ylisanaiseksi hehkutukseksi tämä tiimioppimispohdinta. Muistan, kun epäröin Tiimimestareihin lähtöä mm. siksi, ettei minusta löydy sellaista hihkuvaa ja hurraavaa ylärekisteriä. Hei - kyllä löytyy. Kun on aihetta.

Melkein kaikkien työpäivien jälkeen tekee mieli kirjoittaa aiheesta "mulla oli tiättekste maailman paras duunipäivä". Se tunne tulee mm. siitä, että kokee käyttäneensä aikansa oikeisiin, tärkeisiin asioihin ja saaneensa todistaa pieniä ihmeitä. Ja suuriakin. Tällaista tunnetta ei vain tule parhaistakaan PowerPointeista. En muista ikinä ajaneeni kotiin muistellen pitämäni oppitunnin huippuhetkiä tai tunteneeni tarvetta soittaa työkaverille kertoakseni esitykseni parhaat palat.

Suuret unelmat herättävät suuria tunteita. Melotaanko
ja soudetaanko Päijänne päästä päähän? I don´t see why not

Tänään molemmilla opiskelijaryhmillämme oli omat asiakaskeikkansa. Toisen vuoden oppijat ryhmäyttivät kaikki paikkakuntamme seiskaluokkalaiset erilaisilla rasteilla. Ekan vuoden opiskelijoilla oli yksi ensimmäisistä kunnon keikoistaan, 8 henkilön virkistyspäivä ja maastoruokailu. Itse olin paikalla jonkinlaisena takapäivystäjänä, tein vähän työssäoppimissopimuksia ja kiertelin välillä katselemassa, mitä kampuksella tapahtui.

Opettajuudesta on valovuosien matka valmentajuuteen, jos katsoo omaa rooliaan tällaisina päivinä. Takavuosina tämä olisi ollut minulle yksi vuoden kiireisimmistä päivistä. Olisin juossut ratkomassa ongelmia, todennäköisesti joutunut astumaan kuumeeseen sairastuneen rastinvetäjän saappaisiin, vastaillut koko päivän kiireisiin puheluihin oppilailta, jotka eivät olisi tienneet, miten toimia. Tänään etsin paketillisen keittolusikoita ja puhalsin vähän yhteen nuotioon, siinä se, Se minun annettiin armosta tehdä, kun pyysin. Kaikki sujui kuin rasvattu. Yllättäviä tilanteita tuli, mutten edes ollut niistä tietoinen kuin sattumalta jälkeenpäin. Yritin välillä lähestyä tapahtumapaikkoja, mutta rastia vetävä oppija tuijotti minut ulos. Hyvä vain. Ei pidä mennä oppijan ja oppimisen väliin. Se on kuin seisoisi nuotion ja lämmittelijän välissä. Itseä se tuli lämmittää. Toinen jää katveeseen.

Kun saa itse päättää

Olemme aina tienneet, että oppijoiden tekemisen tason pitäisi olla juuri tällaista, jotta heillä olisi oikea mahdollisuus työllistyä. Hyvin harvoin olemme saaneet tällaista osaamista heissä herätettyä. Emme ole osanneet, vaikka olemme parhaamme tehneet. Olemme yrittäneet tehdä koulunkäynnistä mielekästä ja hauskaa, mutta joutuneet joka tapauksessa vetämään oppijoita perässä, yrittämään täyttää jokaisen opintokorttia.

Tänään juttelin yhden oppijan kanssa rannassa. Oli pakko ihmetellä ääneen, etten tajua, miten kaikki voi sujua niin hyvin. Kun ei tällaista koskaan aikaisemmin ole ollut. "Se on se, kun saa ite päättää", totesi oppija.

Nerokasta. Siinä se on. Kun saa itse päättää, mitä, miten ja milloin tekee,  se tekeminen on mielekästä, kiinnostavaa, hauskaa, sytyttävää. Vaikka se olisi sitä IHAN SAMAA, mitä opettajakin olisi ennen pyytänyt tekemään. Asiakaskeikkoja me ennenkin teimme. Mutta ne olivat opettajien asiakkaita, usein omia tuttavia tai tutun tuttuja, joille tehtiin palvelus ottamalla heidät puoli-ilmaiseksi testiryhmäksi "jotta junnut saavat harjoitella". Nyt ei harjoitella. Nyt tehdään töitä ja opitaan. Yhteistyössä omien asiakkaiden kanssa.

Jollekin tämä on ehdoton no-no. Toiselle ykköshaave

No hei, entäs työelämätaidot? Ei sielläkään saa itse päättää, mitä tekee. Eikö pitäisi kasvattaa kuuliaista, suorittavaa porrasta työelämään? Minusta ei. Työn luonne muuttuu. Vaihetyöläisiä on yhä vähemmän. Kun omassa duunissa tarvitaan laajempia suunnitteluvalmiuksia kuin se, kiristänkö pultin nyt vai hetken kuluttua, sinne alkaa kasvaa yhä enemmän tilaa sille omalle päättämiselle. Kyllä sen pitäisi olla jo ihan yleisesti tiedossa, että vaikutusmahdollisuudet oman työn suunnitteluun parantavat sekä työssä viihtymistä että työn tuottavuutta.

On tietysti totta, ettei työelämässä voi yleensä esimerkiksi päättää, minä päivinä haluaa tehdä töitä tai mitkä keikat itseä kiinnostavat. Yhä useammin kuitenkin voi. Myös luonto-ohjaajien työt ovat usein keikkaluonteisia, epätyypillisten työsuhteiden kautta toteutettavia. Yrittäjämäiseen työtapaan kuuluu myös kyky harkita, mistä töistä kannattaa kieltäytyä tai delegoida ne toisille. Osaamisperustaiseen oppimiseen ja henkilökohtaisiin oppimispolkuihin kuuluu sen oivaltaminen, mitkä työt vievät kohti itselle tärkeää ja työllistävää osaamista. Ja mitkä eivät. Siksi on ihan jees olla liittymättä joidenkin asiakaskeikkojen työryhmiin, kunhan eteneee kohti omia tavoitteitaan muulla tavalla.

Olemme nyt tehneet melkein kaikkien valmentamani tiimin jäsenten kanssa oppimissopimukset ja niiden pohjalta "aarrekartat" tai oppimispolun kartat, joiden viitoittamaa tietä jokaisen on tarkoitus kulkea kohti omia unelmiaan. Häpeän sitä, etten ole aikaisemmin osannut kuunnella ja kysyä niitä oppijoiden unelmia. Että olen sivuuttanut heidän tavoitteensa ja toiveensa, yrittänyt pakkosyöttää opetussuunnitelman ahtaita vaatimuksia tavoitteiksi. Opiskelu ja oppiminen voi olla niin paljon enemmän. Ja silloin hekin ovat. He. Ja minä.