Valmentajan muotokuva

Olen tässä katsonut peiliin. En sellaiseen tavalliseen. Eipä se enää anna kovin paljon uutta informaatiota "aikuisnäön" pehmentäessä omia piirteitä peilikuvassa. Tällä kertaa peilinäni ovat toimineet opetukseni uhrit, siis entiset ja nykyiset opiskelijani.

Valmistelen valmentajan karaktääri -tuotostani viimeistä Tiimimestari -valmennuskertaa varten. Halusin nähdä selvemmin muutoksen, jonka tiimivalmentaminen on omaan työtapaani ja kenties jopa persoonallisuuteeni tuonut. Siksi pyysin muutamia opiskelijoita kertomaan minulle tekstin tai videoleikkeen avulla, millainen opettaja tai valmentaja olen/olen ollut.

Opettaja Salminen lempiaiheensa mustikanvarvun parissa

Prosessi on herättänyt minussa tosi ristiriitaisia tunteita. Samaan aikaan lukemani kirja Toinen tapa käydä koulua (ks. Kirjamietteitä) ravisteli lujasti käsityksiäni opettajuudesta. On ollut pakko miettiä, miksi toimin siten kuin toimin tai olen toiminut. Mikä minua motivoi, mitkä asiat tässä työssä palkitsevat minua ja kuka tekemistäni ratkaisuista hyötyy?

Olen jo aiemmin pohtinut paljon opettajan työn kiehtovuutta. Moniin muihin töihin verrattuna erittäin vapaat kädet oman työn suunnittelemiseen ja toteuttamiseen. Mahdollisuus olla esillä, huomion keskipisteenä. Jatkuva oma oppiminen ja kehittyminen. Asetelma, jossa opettaja on lähtökohtaisesti aina vahvoilla - osaavampi, tietävämpi, hallitsevampi, organisaation tukema (mahdollisuus päteä). Ihailu ja esikuvana oleminen, jos työnsä tekee hyvin. Mahdollisuus tehdä hyvää vaikuttaessaan "nuoriin mieliin". Hauska käytännönläheisyys - kivat maastopäivät vesuri kädessä tai kajakissa.

Valmentajaksi muuntuessani työ muuttui aika ratkaisevasti. Etenkin se opiskelijoiden edessä päteminen ja esiintyminen väheni murto-osaan. Lisäksi tätä menetelmää käytettäessä on ollut pakko irrottautua substanssista - kiskaista saappaat irti savesta ja laittaa ne hyllyyn. Omat kivat ideat saa ajatella päässään läpi, mutta niitä ei enää voi jyrätä läpi opiskelijoiden toteutettaviksi. Olen luopunut paljosta sellaisesta, mistä olen ennen nauttinut. Toisaalta esimerkiksi oman oppimisen ja kehittymisen, valmentajana kasvamisen maailma on avartunut valtavasti. Oma työ on toisaalta tullut vaikeammin mitattavaksi ja osin näkymättömäksi. Valmentaja työskentelee suurelta osin kulissien takana, hän on ennemminkin ohjaaja kuin show´n tähti. Työni ei enää rakennu "oman lahjakkuuteni esittelyn varaan", kuten yhtä opettajuuden mallia sattuvasti Toinen tapa käydä koulua -teoksessa kuvataan.

Muinainen oppitunti. Minä keksin tehtävät. 

Opettajan rooli on täytynyt pudottaa yltään. Ammattiroolin taakse piiloutuminen ei valmentajana ole yhtä helppoa. Omien ratkaisujensa kanssa pitää pystyä elämään, kun ei voi asettua normiorjaksi. Kun olemme rakentaneet aivan uudenlaisen oppimisprosessin, vanhoja sääntöjä tai toimintatapoja ei juuri ole. Ei ole mitään "meillä on aina tehty näin". Samoin valtaan ja vastuuseen liittyviä rajoja on rikottu. Olen luopunut suuresta osasta "valtaani" tai jakanut sitä, esim. oikeudestani päättää oppituntien sisällöt ja toteutustapa (oikeastaan luopunut koko oppitunneista), vallasta päättää, missä opiskelijat milloinkin ovat ja mitä he tekevät, avainten herruudesta, välineiden ja varusteiden ylipäällikkyydestä. Joskus jopa huomaan, että läppärini on poissa ollessani otettu haltuun ja joudun odottamaan vuoroani.

Toisaalta olen saanut luopua myös suuresta osasta vastuuta. Ei ole minun syyni, jos joku ei opi tiettyä asiaa. Tuen, autan ja kannustan, mutta vastuu oppimisesta on oppijalla. En ole myöskään vastuussa esimerkiksi oppijoiden tiimiyrityksen epäonnistumisista (vaikkapa huonosti suunniteltu ohjelma tai epäonnistunut saunan lämmitys). He vastaavat siitä itse asiakkaan edessä. Paljon noloutta, parhain päin selittelyä ja kärvistelyä on jäänyt tästä syystä työstäni pois. Oppijoiden asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani. Oppijat ovat minun asiakkaitani.

Pitää olla aika nöyrä ja herkkä, etsiä vaiston ja parhaan tietonsa varassa ratkaisuja, edes väliaikaisia. Usein joutuu pudottautumaan toisten (esim. opiskelijoiden ja kollegoiden) hyväntahtoisuuden varaan: minulla ei ole tähän ratkaisua, voitteko rakentaa sen kanssani?

Onnellinen hetki valmistuneen opiskelijan ja omenankukkien parissa

On ollut aika raadollista ottaa vastaan opiskelijoideni palautetta ja peilata sitä omia käsityksiäni vasten. Miten voikin olla niin, että todella myönteinen palaute saa minut tuntemaan itseni aivan surkeaksi esitykseksi? Ainoa selitys, jonka keksin, on että olen tehnyt osittain vääriä asioita onnistuneesti. Tai ainakin vääristä syistä. Toki parhaalla mahdollisella ymmärryksellä silloin aikoinaan.

Erityisesti yhden opiskelijan palautteessa oli kohta, joka osui syvälle: "Ainaki meijän luokan kohdalla välillä auktoriteetti saattoi vähän "lipsua" liiallisen kaveeraamisen takia." Melkein kaikki muutkin tähän mennessä vastanneet mainitsivat sen, etten ole ollut pelkkä opettaja vaan myös kaveri. Toinen tapa käydä koulua -kirjassa pohdittiin opettajuuteen usein liittyvää narsismia ja tarvetta olla esillä. Esillä olon tarpeen olen jo tunnistanut ja osannut siitä aika pitkälti luopua, mutta tämä "kaikkien kaveri" -syndrooma! Kuulkaa tässä ollaan nyt isojen asioiden äärellä. En ole siviilissä mikään erityinen ihmissuhdemestari. Ehkä löysinkin opettajan maailmasta mahdollisuuden saada itselleni helppoja, tilapäisiä ihmissuhteita, "kavereita", joiden on pakko olla kanssani monta tuntia päivässä parin vuoden ajan! Ja kuittasin siitä vielä palkkaa.

Vaikka olen ajatellut läheisten välien muodostamisen olennaiseksi osaksi omaa tapaani olla vuorovaikutuksessa oppijoiden kanssa (ja hei tietysti mestarilliseksi nuorten maailmaan eläytymiseksi), ehkä etsin sillä (tiedostamattomasti) tosielämän "tykkääjiä". On hirveän ihanaa olla tykätty. Saattaa kuitenkin olla, että olen tehnyt sillä kaveeraamisella joillekin karhunpalveluksen, kun en ole pystynyt samalla olemaan sopivalla tavalla tinkimätön. Vähän helpottaa se, että tiedän olleeni arvioijana tiukempi kuin opettajana. Esim. näyttöjä arvioidessani olen mielestäni oikeasti verrannut opiskelijoiden osaamista tutkinnon perusteen osaamistavoitteisiin eikä pärstäkertoimella ole paljon vaikutusta ollut. Mutta olisiko heistä tullut parempia osaajia, jos en olisi ihan niin paljon heittänyt läppää ja ymmärtänyt ja hyysännyt?

Olen perustellut kaveeraamista itselleni mm. sillä, että läheisten, luottamuksellisten välien luominen olisi edellytys hyvälle ohjaamiselle. Huumori ja hauskanpito taas on tarkoitettu myös motivaation lisäämiseksi ja oppimisen imun luomiseksi. Mutta tunnustan, myös itseni viihdyttämiseksi ja esiintymisen tarpeen tyydyttämiseksi. On se silti niinkin, että pääsemällä lähelle opiskelijoita olen monesti päässyt kuulemaan niitä isoja juttuja, joiden kanssa he päivittäin painivat ja jotka ovat monesti vaikeuttaneet opiskeluakin kovasti. On ollut helpompi auttaa ja tukea, kun ymmärtää. Minusta on myös luonnollista, että ihmisten kanssa työskennellessään törmää välillä ihmisiin, jotka jäävät osaksi omaa elämää opettaja-oppilas -suhteen päätyttyäkin. Olen tavannut tässä työssäni upeita tyyppejä - olen löytänyt tätä kautta jotkut nykyisistä suosikki-ihmisistäni. Ei kai se nyt niin väärin ole. Eihän?

Valmentajana minun pitäisi kuitenkin olla entistä enemmän ammattiauttajan roolissa. Empaattinen, jokaisen yksilönä huomioiva, kannustava, innostava, aito ja helposti lähestyttävä sekä välittävä haluan olla edelleen. Mutta oppisinpa loitontamaan itseäni vieläkin enemmän. Olen jo tullut pois substanssin ja oppijan välistä. Pääsisinpä vielä pois oppijan ja tiimin välistä.