Katkeruuden koukku

Vaikeita asioita kuulkaa riittää. Elämäntilanteita. Tehtäviä päätöksiä. Työhommia. Opittavia asioita. Ihmissuhteita. Laihdutuskuureja. Menetyksiä. Mitä niitä nyt on.

Kun se ikuinen vastavirtaan uiminen alkaa uuvuttaa, ihmisellä on valtavan suuri kiusaus napata kiinni katkeruuden koukkuun. Niitä on runsaasti tarjolla. Minua ei otettu todesta. Minua kiusattiin. Terveys reistaili. Rahat eivät riittäneet. Minulle tehtiin katala temppu. Minua kohdeltiin epäreilusti. Minulle ei annettu mahdollisuutta. Toiset eivät tehneet osuuttaan. Olosuhteet olivat minua vastaan. Trump valittiin presidentiksi.

Jokainen meistä avaa välillä suunsa ja haukkaa hampaisiinsa katkeruuden koukun. Siihen voi ihanasti ripustaa sen taakan, jota olemme jo niin väsyneet raahaamaan itse. Siihen voi ripustautua ja lakata pyristelemästä. Kuule ei tässä enää kannata. Jossain se raja kulkee. En minäkään ihmeisiin pysty. Olisin kyllä vielä, mutta. Katkeruuden kokemus ei ole miellyttävä, mutta se on usein jatkamista helpompi vaihtoehto. Voi jäädä baarin nurkkapöytään tilittämään. Voi tuijotella ikkunasta ulos ja muistella lapsena koettuja vääryyksiä. Voi avautua somessa. Ja lakata yrittämästä.

Tielle osuneisiin kiviin voi kompastua tai heittää ne sivuun.
Voi niistä jotain kaunistakin luoda. 

Katkeruus on kyvyttömyyttä hyväksyä sitä, mitä itselle on tapahtunut. On tapahtunut niin suuri vääryys tai niin julmia seurauksia, ettei niitä voi antaa anteeksi. Katkeruuteen koukuttunut haravoi kaikki vääryydet kasaan ja pöyhii niitä suurella antaumuksella vuodesta toiseen. Niistä vääryyksistä tulee tärkeä osa sitä, millainen hän pohjimmiltaan on. Väärin kohdeltu. Ei koskaan kunnolla anteeksi pyydetty. Pakotettu, poljettu, haavoitettu. Hän ottaa vääryydet aina tilaisuuden tullen esiin ja tarkastelee niitä, kääntelee eri puolia esiin, näyttää muillekin.

Niihin koukkuihin ei kuitenkaan ole pakko tarttua. Oman elämän haasteiden ja ei-toivottujen käänteiden hyväksyminen on minusta yksi arvokkaimmista taidoista, jonka ihminen voi oppia. Katkeruus ei vie eteenpäin vaan syövyttää ihmistä sisältä. Vähitellen sitä uhriutuu. Huomaan esimerkiksi itse välillä vaikeina hetkinä ajattelevani esim: "minä nyt vain en pysty tällaiseen, kun silloin yläasteellakin minua kiusattiin." Niistä katkerista kokemuksista tulee itselle universaali tekosyy huonosti selviytymiselle. Ja yrittämättä jättämiselle. Osa kokemuksista aiheuttaakin ihan oikeita säröjä ja suruja. Minua kiinnostavat kuitenkin ne kokemukset, joista voisi halutessaan toipua ja päästä yli.

Joskus nimesimme työkaverini kanssa työmme tavoitteen "peruskoulun uhrien auttamiseksi." Monella on niin karut kokemukset koulussa huonosti pärjäämisestä, että oppimisen iloa saa kaivella aika syvältä. Siihen katkeruuden koukkuunkin voi kuitenkin tottua ja jopa rakastua niin, ettei siitä enää haluakaan päästä irti. Esimerkiksi omat oppimisvaikeudet saattavat joillekin olla tällainen "vapautus" yrittämisestä. Joku on oppinut syyttämään aina muita omista töppäilyistään. Kolmas odottaa täydellisiä olosuhteita, sitä, ettei olisi yhtään väsynyt, kiireinen tai vähissä rahoissa. Jos se päänsisäinen selittelijä sattuu olemaan kovin sinnikäs ja kovaääninen, sitä on vaikea valmentajan vaientaa.

Jokaisen pitää itse irrottaa itsensä katkeruuden koukusta. Ensin koukku pitää tietysti huomata, jos se on uponnut itselle näkymättömiin. Sitten pitää huomata, että sen saa irti. Sen jälkeen voikin riittää yksi rohkeuden hetki.

Muistan hetken, jolloin eräs omista koukuistani irtosi. Neljäänkymmeneen elinvuoteen oli mahtunut tosi paljon epäonnistumisia liikuntasuorituksissa. Kömpelyydestä ja hitaasta motoristen taitojen oppimisesta oli tullut tekosyy vältellä liian kuumottavia liikunnallisia tilanteita. Joku minut kuitenkin johdatti koskimelontakurssille, jossa tosin olin tuttuun tapaan huonoin ja kastunein. Sitten, ihan odottamatta, koitti kuitenkin eräs kesäpäivä siinä samassa koskessa: laskin sen kaatumatta, useita kertoja. Muistan sen tunteen, kun kosken aallot huuhtoivat kaikki tekosyyt pois. Ja miten niin en pysty tällaiseen? Entä jos muutkin rajoitteeni ovat oikeastaan tekosyitä? Aika tajunnanräjäyttävää.

Eikä siihen koukunpoistoon aina koskia tarvita. Rohkeuden ja itsensä haastamisen hetki voi olla päältäpäin katsottuna aika vaatimaton. Kun uskalsin ottaa vastuuta. Kun jaksoin yrittää vielä kerran. Kun kokeilin tehä toisella tavalla. Kun uskalsin aukaista sen jumin, joka on aina minut pysäyttänyt. Kun huomasin, miten voimakas olenkaan ilman sitä huulesta repivää koukkua.