Tulla lujaksi. Pysyä pehmeänä.

Siinäpä sitä haavetta, tai haastetta on kylliksi koko elämälle, tuumi Tommy Tabermannkin.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, sen oli tarkoitus toimia matkakumppaninani kasvaessani opettajasta tiimivalmentajaksi. Sitä se on toki ollutkin. Samaan aikaan Iloisen oppimisen tivolin rattaiden kanssa on kuitenkin alkanut kääntyä myös ammatillisen koulutuksen iso, raskas pyörä.

Tämän mittaluokan muutokset todella koettelevat omaa muutosjoustavuuttani. Itse luotu muutos on helpompi kestää, vaikka sekin toki stressaa. Kun muutos on jatkuvaa, ulkoisista syistä johtuvaa eivätkä asiat kehity siten kuin itse toivoisi, kummasti se muutosvastarinta nostaa päätään. Tekee mieli kiukutella ja sortua haikailemaan vanhoja, hyviä aikoja. Vaikka olen viime vuosina koettanut aktiivisesti muuttaa paikoilleen jämähtäneitä, aikansa eläneitä toimintatapoja, ei tässä vauhdissa meinaa enää pysyä mukana.

On pakko yrittää kaivaa tästä valtavasta muutoksen vyörystä niitä positiivisia puolia, pitää niitä hengissä ja saada kasvamaan. Istuttaa raunioille uuden siemeniä ja kastella niitä. Yrittää vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuudesta tulee. Pitää toivottaa muutos tervetulleeksi, mutta ohjata sitä oikeaan suuntaan.

Pitää kestää aaltojen ikuinen liike

 Mutta se pehmeänä pysyminen ja lujaksi tuleminen. Kun kaiken epävarmuuden, niskaan hengittävän väsypeikon ja mielessä väikkyvien uhkakuvien paine kasvaa, tekee mieli suojautua siltä kovettamalla itseänsä. Sanomalla itselleen: tämä on liikaa, ei tätä voida minulta enää odottaa, minun on pakko vetää tähän raja. Tällaisissa ihmisläheisissä ammateissa, auttaja-ammateissa jopa, itsensä kovettaminen ja kylmettäminen on kuitenkin väärä tie. Jos tuntuu siltä, että selviytyäkseen on pakko rakentaa itsensä ympärille suojamuureja tai kääntää lämpöä pienemmälle, ollaan menossa väärään suuntaan. Ja vahvasti.

Olen kirjoittanut monia aika pessimistisiä ja synkkiäkin tekstejä. Samalla olen joutunut käymään läpi vaikeita valintoja omalla kohdallani. On pitänyt miettiä, mitä jaksan ja haluan, ja miten paljon voin työn laadusta tinkiä niin että sielu vielä kestää. Saman ovat käyneet läpi varmasti kaikki irtisanomisilta välttyneet ammatilliset opettajat.

Mitä se sielu sitten pehmeänä kestää? Pitää koluta läpi kaikki pimeätkin nurkat ja kopistella nurkkiin unohtuneiden kassien pohjat. Mitä eväitä sieltä löytyy? Riittävätkö ne riittävän hyvään työstä suoriutumiseen? Jonkinlaista ammatillista etäisyyttä kai pitää joka tapauksessa osata pitää, huolehtia itsestään, jotta voi huolehtia toisista. Jossain kulkee kuitenkin näkymätön raja, jonka takana työtä tehdään muista syistä kuin aidosti oppijoiden hyväksi. Sitä rajaa on varmaan vaikea huomata, ennen kuin sen on jo ylittänyt. Sen yli astuttuaan huomaa irrottaneensa otteensa jostain niin olennaisesta, ettei työ enää tunnukaan mielekkäältä. Itselle eikä muille.

Nyt jos koskaan on osattava erottaa ne itselle välttämättömät mielekkyyden palaset kaiken sälän ja silpun seasta. Niistä kootaan jotain kaunista, joka pidetään koko ajan iholla, oman, sisäisen liekin lämmössä. Ettei vain vahingossa hukkaisi sitä, mikä omassa työssä on arvokasta. Sitä, mikä tekee tästä maailmasta hitusen paremman, valoisamman tai pehmeämmän. Ja ettei samalla satuttaisi itseään niihin teräviin turhan ja kuluttavan duunin sirpaleisiin, jotka ympärillämme lojuvat.

Etsi mielekkyys ja kulje sitä kohti.