Yritin muistaakseni lukea tätä kirjaa Tiimimestarit -valmennuksen alussa. Selailuksi jäi - en jaksanut keskittyä puolifiktiiviseen kerrontaan. Tiimiakatemian tapa toimia hahmottui vain yhtenä tiimioppimisen sovelluksena oman työmaan kiinnostaessa huomattavasti enemmän. Ajattelin, ettei Tiimiakatemian mallissa kenties ole kovin paljon kopioitavaa toiselle asteelle.
Edelleen minua ärsyttää, jos esim. työkaverini haluaisi tuoda toimintatapoja tai vaikkapa termistöä meille suoraan Tiimiakatemialta apinoiden. On kova tarve soveltaa, muokata tästä kaikesta jotain omaa, ainutkertaista. Kuitenkin huomasin syksyn mittaan kaipaavani tätä kirjaa. Halusin tarkistaa, miten asiat Tiimiakatemialla tehtiinkään ja verrata tapoja meille muodostuneisiin käytäntöihin.
Tämä oli hyvä järjestys ja ajoitus omalle käytännön kokeilulle ja kirjan lukemiselle. Kuten kirjassa verrataan Tiimiakatemiaa organisaationa enemmänkin kasviin kuin koneeseen, samoin olen kokenut hyväksi ratkaisuksi antaa tiimioppimisen "kasvaa" paikoilleen. Emme suunnitelleet tai mallintaneet etukäteen kovinkaan paljon, vaan meille tällä hetkellä keskeiset oppimisen elementit ovat syntyneet täyttämään jotakin tarvetta. Treenit ja dialogi toki otettiin käyttöön Tiimiakatemian mallin mukaisesti. Sen sijaan esimerkiksi kirjassakin kuvatut lukuohjelma ja laaja taitoprofiili odottavat edelleen meille sopivan toteutustavan syntymistä. Pelkkä kopioiminen ilman ymmärrystä kunkin elementin tarkoituksesta sekä merkityksestä kokonaisuudelle tuskin olisi johtanut hyvään lopputulokseen. Iloisen oppimisen tivoli on Asikkalaan mittatilaustyönä kasvatettu.
Lehtosen kuvaama Tiimiakatemian organisaatio ja toimintakulttuuri ovat syntyneet vuosikymmenten kuluessa, meillä tiimioppimisen taivalta on takana pari vuotta. Jos Tiimiakatemiakin edelleen "kasvaa ja kukoistaa, kasvattaa rönsyjä ja kukintoja, sitten osa kasvista kuihtuu, mutta aina syntyy kuihtuneen tilalle uutta kasvustoa", tuskinpa meidänkään Iloisen oppimisen tivolimme on viimeistä piirtoaan myöten valmis.
Oli kiinnostavaa lukea perusteluja Tiimiakatemialla tehdyille ratkaisuille, esimerkiksi Johannes Partasen pohdintaa tiimeistä ja niiden vaihtoehdoksi esitetyistä, tiettyjen asioiden ympärille muodostuvista areenoista. Meillä jokaisella vuosikurssilla on olemassa oma kotitiiminsä, mutta lisäksi joitakin projekteja (esim. suuritöiset oppimistapahtumat Päijänne päästä päähän -retken tapaan) toteutetaan ns. pilvitiimin voimin. Pilvitiimi muodostuu jostakin asiasta, tapahtumasta tai hankkeesta kiinnostuneista ihmisistä, jotka voivat olla henkilöstön jäseniä, eri alojen opiskelijoita, meiltä jo valmistuneita opiskelijoita tai kokonaan ulkopuolisiakin henkilöitä. Hyvä esimerkki pilvitiimeistä ovat meille syntyneet oppimisklubit, jotka keräävät yhteen esimerkiksi erätaidoista ja vaeltamisesta kiinnostuneita ihmisiä. Klubien toiminta on jotakin harrastamisen ja opiskelun välimaastosta - opiskelijoiden johtamaa, vapaaehtoista ja hauskaa.
Kirja sai minut pohtimaan, miksi tällaisia pilvitiimejä on meille syntynyt. Yksi syy on varmasti se, että meillä opiskellaan ammatillista perustutkintoa, johon sisältyy paljon hyvin konkreettista ammatillista substanssia. Kaiken sen oppiminen asiakaskeikkojen kautta on hieman epävarmaa - klubit ja tapahtumat auttavat kohtaamaan ne asiat, joista tarvitsee lisää osaamista. Klubit tarjoavat hyvän mahdollisuuden oppia esimerkiksi luontoaktiviteettien perustaitoja, joiden harjoitteluvaiheessa ei oikein vielä pysty asiakkaita näissä aktiviteeteissa ohjaamaan.
Toinen syy pilvitiimien esiinmarssille lienee se, että meillä opiskelijamäärät ovat pieniä. Valmentamassani tiimissä (toisen vuoden opiskelijat) on kaikkiaan 10 tiimiyrittäjää. Ensimmäisen vuoden luonto-ohjaajaopiskelijoita on noin 14, kolmatta vuottaan opiskelevia enää kolme, heistäkin kaksi valmistuu joulun tienoilla. Käytännössä vain toisen vuoden opiskelijoilla on ollut toimiva tiimi. Ristipölytysmahdollisuuksia toisiin tiimeihin ei siis juuri ole ollut. Klubeilla ja tapahtumien puitteissa pääsemme luontevasti tekemään yhteistyötä myös niiden kanssa, jotka eivät ole minkään tiimin jäseniä. Jo valmistuneiden ja ulkopuolisten mukanaolon kautta saamme mukaan aivan uusia voimavaroja, kun meitä muuten on niin vähän.
Kolmas syy pilvitiimien tarpeeseen voi olla se, että tällä maan- ja ihmisläheisellä koulutusalalla bisneksen tekemisellä on pienempi merkitys kuin liiketalouden opinnoissa. Meillä yrityspohjana toimivat toistaiseksi NY-yritykset, joiden pyörittäminen on yksinkertaisempaa kuin osuuskuntien. Johtoryhmätoiminnasta voisi olla paljonkin iloa, mutta kun muiden alojen NY-toiminnassa ei vielä hyödynnetä tiimioppimista, ei mahdollisuutta esim. markkinointiryhmän perustamiseen oikein ole.
Syy Tiimiakatemia -kirjan esiin kaivamiselle oli se, että tunsin tarvetta palata tiimin kehitysvaiheisiin. Oma tiimini on selkeästi valetiimivaiheessa - illuusio upeasta tiimityöskentelystä on romahtanut ja hidas matka kohti todellista tiimityöskentelyä on alkanut. Vaivattoman ja innostuneen alkuvaiheen jälkeen tiimissä painitaan parhaillaan motivaatio- ja johtamisongelmien kanssa. Ihmiset rakentavat omia pikku nuotioitaan sen sijaan, että poltettaisiin yhteistä, suurta kokkoa.
Luettuani Tiimiakatemia -kirjaa olen pohtinut tiimioppimisprosessia toisella asteella. Useimmilla opiskelijoistamme kuluu ammatillisen perustutkinnon suorittamiseen vain kaksi vuotta, sillä alalle hakeutuvista vain muutama tulee vuosittain suoraan peruskoulusta. Kolme vuotta on ehdoton katto opiskeluajan kestolle. Riittääkö aika, kun suurin osa tiimistä valmistuu varmasti jatkossakin toisen vuoden keväällä?
Ensimmäinen tiimioppimiskokeilumme kesti 12 viikkoa ja jätti hienot muistot - kenties juuri siksi, ettei siinä ennätetty päästä juuri työryhmä-vaihetta pidemmälle. Alun hurmos erilaisesta tavasta oppia kannatteli ja synnytti tuloksiakin. Toinen tiimi opiskeli koko toisen vuotensa tiimioppimisen keinoin. Tulokset olivat heikkoja - emme ehkä osanneet vielä tukea prosessia riittävästi ja toimintakulttuuri oli aivan kesken. Nyt valmentamani kolmas tiimi aloitti tiimioppimiseen siirtymisen jo ensimmäisen opiskeluvuotensa kevättalvella ja on huomattavasti paremmassa vauhdissa. Silti tuntuu siltä, että toukokuu lähestyy aivan liian nopeasti, jotta tiimi ehtisi kehittyä täyteen potentiaaliinsa. Ammatillisessa perustutkinnossa pakolliset työssäoppimisjaksot vielä rikkovat prosessia.
Olen pohtinut paljon sitä, onko prosessia mahdollista nopeuttaa oikeanlaisilla herätteillä ja tukitoimenpiteillä? Pitääkö tiimien oppia kaikki kantapään kautta, vai voidaanko esim. käyttää vuokratiimileadereiden kaltaisia tukihenkilöitä ja tarjota "koulun puolesta" prosessia tehostavia oppimismahdollisuuksia (esim. juuri nämä yhteiset, yhdessä toteutetut oppimistapahtumat)? Tällä hetkellä emme ole vielä osanneet tai rohjenneet rakentaa kovin rikasta yhteistä kulttuuria, johon kuuluisi oppimiselle ryhtiä ja jännitettä luovia yhteisiä tilaisuuksia ja tapahtumia. Meiltä puuttuvat vielä väestönlaskennan tyyliset check-pointit ja esimerkiksi juhlat.
Yritämme viritellä yhteisöllistä oppimista toisten koulutusalojen kanssa, mutta välillä se tuntuu taakalta. Kun muilla aloilla opiskellaan edelleen perinteisen opettajavetoisesti, yhteisen toimintakulttuurin luominen ei kaikilta osin onnistu. Onneksi näillä perinteisemmin opettavilla on kuitenkin hyvää tahtoa ja esim. koulutusaloja yhdistävä kalastusklubi saa tukea kalatalouden opettajilta. Kun luontoalalla on kaikkiaan alle kolmekymmentä kirjoilla olevaa opiskelijaa kolmella vuosikurssilla, ei tästä kovin kummoista tapahtumakalenteria saa aikaiseksi. Kaksi tiimivalmentajaa on tietysti parempi kuin yksi tai nolla, mutta ei sekään varsinainen yhteisö vielä ole.
Ihailen Tiimiakatemia -kirjassa esiteltyä periyttämisen kulttuuria (esim. vuokratiimileaderit) ja sitä runsasta rakennetta, joka Tiimiakatemian toiminnalle on muodostunut. On valmennusohjelmia, piinaviikkoja, vierailupäälliköitä.. Kun tiimioppijoita on meillä määrällisesti vähän, ei tehtäviäkään voi samoille ihmisille määrättömästi kasata.
Omaan systeemiimme verrattuna Tiimiakatemian malli tuntuisi olevan enemmän tiimiyrittäjien varassa. Oma kokemukseni on, että tiimioppiminen toisella asteella saattaa edellyttää valmentajalta enemmän läsnäoloa ja "sekaantumista" yhteiseen toimintakulttuuriin. Pienessä yhteisössä valmentajan pitää hyppiä roolista toiseen - välillä ollaan ryhmänohjaajan roolissa selvittelemässä opiskelijan vaikeaa elämäntilannetta opiskelijahuollon kanssa, välillä valmentajan treenejä vetämässä, sitten kohta melontaa opettamassa kädet kyynärpäitä myöten substanssissa. Tiedä sitten, johtuuko tämä opettajan/valmentajan tiiviimpi osallistuminen esim. alojen erilaisuudesta (täällä on esim. opittava käyttämään joitakin vaarallisia koneita ja muutenkin turvallisuustaidot korostuvat) vai johtuuko se vain siitä, etten osaa irrottautua opettajan roolista. Voihan se olla, että tässä hyvää tarkoittaen kampitankin oppijoita juuri kun ovat oppiin törmäämäisillään. Tai sitten tämä onkin jonkinlaista "light"-tiimioppimista, jossa tukea on hieman enemmän saatavilla. Äh huomaan itsekin, että selittelyähän tämä.
Joissain kohdin tarvitaan vaatimista, toisissa kohdin kannattelua. Meillä ehkä painopistettä olisi varaa siirtää sinne vaatimisen suuntaan. Lisää kylmää vettä ja viimaa - se opettaa varustautumaan haasteisiin. Yksi oma sovellus, jonka olemme valmentajaparini kanssa juuri keksineet on uudenlainen jaksopalaveri. Nykyisin jaksopalavereissa käydään kaikkien opettajien ja opiskelijahuollon edustajien läsnäollessa opetusalapäällikön johdolla läpi kaikkien ryhmien opiskelijoiden opintosuoritukset ja poissaolot. Ryhmänohjaajat koettavat selitellä parhain päin, miksi Jalmarilla on kuusisataa tuntia poissaoloja ja vain kolme osaamispistettä suoritettuna. Yrittävät löytää sellaisen ratkaisun, etteivät koulumatka- tai opintotuki vain katkeaisi ja opiskelu tyssäisi siihen.
Ajattelimme, että meidän on ihan hölmöä istua siellä kaunistelemassa ja selittelemässä aikuisten ihmisten (tai niiden kuusitoistakesäistenkään) elämää ja asioita ihmisille, jotka eivät kyseisiä opiskelijoita ole välttämättä koskaan tavanneetkaan. Aiomme yrittää muuttaa jaksopalavereita sellaisiksi, että opiskelijat tulisivat itse tapaamaan päällikköä ja opiskelijahuoltotiimiä ja kertomaan, miten heidän opintonsa etenevät ja minkä verran ovat opintoihinsa viime aikoina sitoutuneet. Opiskelijoillahan on velvollisuus itse ilmoittaa, jos opiskeluun tulee sellaisia muutoksia, jotka voivat vaikuttaa opintososiaalisiin etuihin. Turhaanhan me ryhmänohjaajat siinä välissä kiemurtelemme - mikseivät he voisi tulla itse suoraan kertomaan, miten heidän asiansa ovat. Tämä varmaan on "liikehdintää kohti kuria ja järjestystä", josta Tiimiakatemia -kirjassakin kerrotaan.
Ja hei - onhan se hienoa, että kirja päättyy mystiseen tarinaan, joka sijoittuu melontaretkelle :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti