Ihmellisyyden äärellä

Takana on ensimmäinen varsinainen tiimimestarivalmennussessioni Jämsänkosken Morvan majatalossa. Ah niitä itseleivottuja leipiä.

Aika monessa tiimioppimiseen tutustuvassa taitaa herätä sekä hämmennystä että vastustusta.

Hämmennys syntyy ehkä siitä, että tiimioppiminen on niin kovin kaukana monen arkisesta opetustyöstä. Tosiaalta siinä on paljon samoja elementtejä, joita moni on käyttänyt pitkään hyvällä menestyksellä. Miten tämä nyt sitten eroaa siitä, mitä olen aina ennenkin tehnyt? Mitä vikaa on vanhassa, miksi pitää muuttua, miksi pitää hypätä pimeään veteen, mitä takeita on siitä, että tämä yleensä toimii. Mistä tässä edes on kyse? Tiimioppimiseen ei kuulu valmiiden vastausten antaminen. Sitä periaatetta ei ole helppo nielaista.

Pesukone myllää

Vastustus taas syntyy milloin mistäkin syystä. Ei ole kiva myöntää, että vaikka on parhaansa tehnyt, paremminkin voisi mennä. Vai onko tämä sittenkin liian hihhulointia minulle? Onko tässä joku koira haudattuna? Miksi tämä on niin tehotonta, miksi käytetään niin omituisia termejä (ristipölytys, synnytys, team leader jne.), miksi minä en saisi opettaa? Pitäähän sitä nyt saatana OPETTAA!

Tiimimestarivalmennus ahdisti minua tosi paljon etukäteen. 48 tunnin valmennussessioille ei ole helppoa järjestää aikaa kiireisen työn ja kolmen lapsen kuhinasta. Alkukesästä työpaikallani järjestettiin vielä ns. kipinäpäiviä, joiden tarkoituksena oli tehdä tiimioppimista tutuksi ja innostaa tarttumaan siihen kiinni. Minulle kävi melkein päinvastoin. Koko touhu ärsytti, tuntui yltiöpositiiviselta tyhjänjauhamiselta ja - no, tehottomalta. Yritin etsiä tekosyytä, jonka varjolla olisin voinut jättäytyä pois koko kuviosta.

Jotain on tapahtunut. Olen antautunut.

Minua ei enää ärsytä. Juuri mikään tiimioppimisessa. Saapumishalit ovat ihan jees enkä tunne tarvetta etsiä vaihtoehtoista sisäänkäyntiä ne välttääkseni. Dialogiringissä on hyvä istua. En tunne tarvetta puuhata muuta tai tehdä päässäni listoja siitä, minkä voisi tehdä paremminkin. Osaan rauhoittua tämän asian äärelle. En pidä täysin mahdottomana, että saattaisin joskus, tosin pitkän ajan päästä, huudahtaa vaikka "jes" tai "hyvä". Ehkä. Voin myös puhua treeneistä ja dialogista ja vauhtipyöristä ilman silmien pyörittelyä.

Valmennuksessa valittiin heti ensimmäisen päivän aluksi neljä valmentajaa, jotka saivat session ajaksi omat tiimit valmennettavikseen. Lattiaan tuijottelu ei tuottanut menestystä, vaan päädyin yhdeksi valituista. Päävalmentajien saatesanojen jälkeen oli mentävä valmistautumattomana valmentajana viiden vieraan ihmisen sekaan.

Valmentajan hommassa olin kiitollinen kaikista välähdyksistä ja murusista, joita olin tiimivalmentamisesta ehtinyt kerätä. Ei ole helppoa hommaa. Kiinnostavaa ja mielekästä on. Aiempien kokemusteni perusteella osasin kyllä sitä odottaakin, mutta on se vaan niin hienoa, kun tiimiläisten erilaisuus alkaa kehkeytyä yhteiseksi voimaksi.

Venyttely kannattaa aina

Valmentajaa leikkiessään saa kokea, millaista on olla tiimivalmentajan saappaissa. Samalla tapahtuu jännittävä ilmiö: huomaa olevansa "niiden" puolella. On vaikea kyseenalaistaa tai kritisoida, kun yrittää parhaansa mukaan soveltaa ja ymmärtää. Nerokas systeemi. Huomasin perustelevani ja selittäväni tiimioppimista, vaikken siitä niin hirveän perillä olekaan. Monet itseäkin askarruttaneet asiat tuntuivatkin järkeenkäyviltä ja perustelluilta. Kun kerran ne itse järkeilin ja perustelin. Olin osa järjestelmää, asiaan vihkiytyneiden joukkoa.

Samalla huomasin muissa tiimimestarikokelaissa ihan samoja mietteitä ja huolia, joita itsellänikin on aikaisemmin ollut. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että olin itse jo ajatellut ne läpi ja siirtynyt eteenpäin. Se olikin vain vaihe. Toisaalta ymmärsin osan ärsyttävistä asioista johtuneen minusta itsestäni. Voin ja saan vaikuttaa siihen, miten hyvin tiimi toimii.

Näennäisen tehottomuuden alta paljastuikin monisyinen ja -tahoinen prosessi, jossa valinnoilla oli tarkoitus. Samalla kun ratkaistaan tiimissä yhdessä sovittua tehtävää, saadaan kokemusta siitä, miltä tiimioppiminen tiimin jäsenestä tuntuu. Valmentajana toimiva oivaltaa isoja asioita omasta valmentajuudestaan. Yhdessä havainnoidaan tiimin toimintaa ja siitä nousevia ilmiöitä. Yhteinen tehtävä pakottaa tiimin jäsenet tiedostamaan omat roolinsa ja toimintatapansa. Samalla pyörii suurempi tiimimestarivalmennuksen kuvio, jossa kaikki tiimissä koettu tulee lopulta öljyksi isomman ryhmän rattaisiin. ¨

Aion jankata tätä listaa, kunnes se tulee selkäytimestä

Miksi niitä vastauksia sitten ei voi antaa suoraan? Miksei meille voida kertoa tyhjentävästi ja kattavasti, mitä se tiimivalmentaminen on? Miksi tarvitaan tällainen tuskastuttavan pitkä, kallis ja laaja prosessi? Tekisi mieli kertoa. Paitsi että nyt kun luulen tietäväni vastauksen, en ehkä haluakaan kertoa sitä.

Kilvoittelutehtävä: luonto-ohjaajan osaamispassi

Tiimimestarikoulutukseen kuuluu ns. kilvoittelutehtävä eli käytännön kehitystyö omassa työympäristössä. Kun työkaverini on jo käynnistellyt tiimioppimista luonto-ohjaajien koulutuksessa, moniakin kiinnostavia käytännön haasteita olisi tarjolla.

Itse olen vasta ihan vähän kokeillut jotain tiimioppimisen tyyppistä. Olemme tavanneet muutaman kerran ensimmäisen vuoden luonto-ohjaajaopiskelijoiden kanssa käsitelläksemme tutkinnon perusteisiin kuuluvia elinikäisen oppimisen avaintaitoja dialogin kautta. Tämän luontoalan etiikaksi ristityn opintojakson ideana on ajaa tiimioppimista menetelmänä sisään uusille opiskelijoille samalla kun keskustellaan näistä älyttömän tärkeistä asioista. Elinikäisen oppimisen avaintaitojen salaperäinen käsite tarkoittaa työelämässä aivan keskeisiä asioita kuten yhteistyötaitoja, turvallisuudesta ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä vaikkapa lunnosta ja eläimistä huolehtimista. Tekisi mieleni tarttua tähän tiimioppimisen sisäänajoon, mutta eräs toinen haaste vaatii huomiota vielä kovemmin kitisten.

Tässä lentää yksi Koulutuskeskus Salpauksen pulpeteista Päijänteeseen

Jos oppimisprosessi annetaan oppijoiden käsiin, miten pysymme selvillä eri polkuja eri tahdissa kulkevien opiskelijoiden osaamisen tasosta? Miten voimme muistaa, ketkä kaikki osaavat jo tehdä turvallisuussuunnitelman tai arvioida, onko tietyllä opiskelijalla jo hallussa kaikki ammattiosaamisen näytössä tarvittavat taidot? Aiemmin oli mahdollista näyttää vaikka omia merkintöjään sähköisestä päiväkirjasta: katsopas, toukokuun ensimmäisenä tiistai-iltapäivänä käytiin tämä asia läpi ja paikalla olivat nämä opiskelijat. Miten tämä paketti pysyy naruissaan, jos opiskelijat valitsevat itse, mitä haasteita missäkin vaiheessa ottavat vastaan?

Ei tässäkään tietysti pidä mennä vanhaan vipuun. Jos kerran oppimisprosessi on oppijoiden käsissä, tokihan he voivat tätä seurantaakin tehdä itse. Ongelmana onkin se, tietävätkö oppijat, mitä heidän tulisi osata? Tutkinnon perusteet ovat tähän käsittämättömän huono työkalu. Itse olin mukana opetussuunnitelmatyössä vuonna 2009 tutkinnon perusteiden uusiutuessa. Kirjoitin siis oppilaitokseni opetussuunnitelmaa luonto-ohjaajien koulutuksen osalta. Olen käyttänyt niitä siitä lähtien aktiivisesti. Silti yllätyn joka kerta jotain tutkinnon osaa tutkiessani - ai sanotaanko täällä tosiaan näin? On turha kuvitella opiskelijoiden voivan osata tulkita tutkinnon perusteita.

Olemmekin ryhtyneet hahmottelemaan luonto-ohjaajan koulutuksen osaamispassia. Siinä vaadittava osaaminen olisi kuvattu selkeästi, mahdollisimman yksinkertaisesti ja mielellään oikeina työtehtävinä. Passin avulla opiskelija voisi arvioida, millaista (mahdollisesti myös "minkä arvosanan tasoista") osaamista hänellä jo on sekä suunnitella, miten täydentää osaamistaan. Eli vaikkapa luonnossa ohjaamisen tutkinnon osan yksi taito "osaan ohjata pieniä ryhmiä itsenäisesti". Ykkösen tasoista osaamista olisi vaikka lumikenkäretken peräpään valvojana toimiminen kokeneen oppaan ohjauksessa. Kakkosen tasoista olisi helpon lumikenkäretken ohjaaminen itse. Kolmosen tasoista olisi sitten helppojen lumikenkäretken soveltaminen erilaisille ryhmille ja eri olosuhteissa, itsenäisesti ja omia sovelluksia kehitellen. Tutkinnon perusteissa sama asia on ilmaistu niin kryptisesti, että mitään ei periaatteessa sanota.

Siis:
1. Osaamispassiprojektin tavoitteet: Koulutuskeskus Salpauksen luontoalan koulutukseen kehitetään osaamispassi -työkalu, joka auttaa sekä tiimioppijoita että valmentajia osaamisen todentamisessa ja seurannassa. Prosessin aikana opin itse ymmärtämään ja avaamaan paremmin kyseisen tutkinnon perusteita. Samalla opin suunnittelemaan tiimioppijoiden osaamisen hankkimista.

2. Asiakkaan ja tiimini rooli projektissa: Luontoalan opiskelijat ovat mukana suunnittelemassa ja kenties toteuttamassakin osaamispassia. Osaamispassia kokeillaan syksyllä 2014 aloittaneen luonto-ohjaajaryhmän kanssa.

3. Sovellettavat teoriatiedot: tiimioppimisen teoria.. vaikea nimetä vielä tässä vaiheessa.

4. Projektissa harjoiteltavat taidot: henkilökohtaistaminen, opiskelijan ohjaaminen, havainnollistaminen, sopivan työkalun käyttäminen (excel tms..)

5. Miten projekti vie kohti visiota ja päämäärää: Opettajan ei tarvitse enää suodattaa ja tulkita tutkinnon perusteita opiskelijalle, vaan tämä ymmärtää ne ja pystyy suunnittelemaan itse omaa oppimistaan. Oppimisprosessi putoaa oppijan käsiin kypsän päärynän lailla. On helpompi asettaa tavoitteita ja seurata niiden saavuttamista.

Tiimivalmentajafilosofiani, versio 1.0

Lähdin tänä syksynä mukaan Tiimimestari -valmennukseen. Tavoitteenani on ottaa tiimioppiminen haltuun ja alkaa jo tässä koulutuksen aikana soveltaa sitä omassa työssäni luonto-ohjaajien kouluttajana. Tai kohta siis valmentajana.

Ensimmäinen tapaaminen oli 7.10.2014 Jyväskylän Tiimiakatemialla. Paikka ja sen toiminta oli minulle jo ennestään tutuhko. Jännitystä päivään toi tämän ison prosessin käynnistyminen ja koulutuskavereiden tapaaminen. Päivästä jäi helpottunut olo - uskon, että tiimioppimiskuvio sopii sittenkin minulle ja että valmennus on hyödyllinen. Ja että se tulee sopivaan vaiheeseen.

Ensimmäisenä valmistautumistehtävänä kirjoitan tähän ensimmäisen version tiimivalmentajafilosofiastani.

1. Tässä ei ole kyse minusta
Olkaa hyvä. Tässä se on. Suurieleisen dramaattisesti ojennan pois paikkani kaiken keskipisteessä, parrasvalojen loisteessa. Tai no, ainakin datatykin kajossa. Se kirpaisee. Minusta on kiva olla se, jota katsotaan ja kuunnellaan. On kiva osata ja päteä, olla paras, olla esikuva. Mutta jos oikeasti pengon pohjia myöten opettajan perustehtävän, oma pätemisen tarpeeni on mitätön sivuseikka.

Haluan toimia oikein ja tehdä hyvää. Jos kerran uskon, että tiimioppiminen on opiskelijoille oikeasti hyväksi ja että se tuottaa syvempää ja relevantimpaa osaamista, voin luopua opettajan kivasta perinneroolista saadakseni kokea tätä syvempää mielekkyyttä.

Tiimioppimisessa keskeisimpiä ja aktiivisimpia ovat oppijat itse. Haluan oppia antamaan heille tilaa ja mahdollisuuden kokeilla siipiensä kantavuutta turvallisesti, mutta ilman turhaa holhoamista, nujertamista tai nitistämistä. Haluan oppia tunnistamaan ne tilanteet, jolloin puuttumistani oikeasti tarvitaan ja jättää muulloin puuttumatta.

Lisäksi haluan oppia arvostamaan oppijoita enemmän. Haluan unohtaa kaiken sen, mitä "tiedän" ihmisten mahdollisuuksista, valmiuksista ja motivaatiosta heidät vasta hetken tunnettuani. Haluan ymmrtää, että se, mitä olen kokemuksieni kautta huomannut, liittyy aivan toiseen opettamisen ja oppimisen tapaan. Se ei päde tiimioppimisessa. Kun ei se usein päde tavallisessakaan koulutuksessa. Ihmiset yllättävät ja he kasvavat. Haluan uskoa inhimilliseen potentiaaliin.


2. Tässä on kyse juuri minusta
Minulla on kiva työ. Seikkaillaan metsässä, melotaan auringonlaskuun, ihmetellään luonnon ihmeitä. Pitkät lomat ja suuri oman työn suunnittelemisen vapaus. Silti olen jonkinlaisessa ammatillisessa kriisissä.

Luonto-ohjaajan ammatti työllistää aika harvat linjalta valmistuneista. Työpaikkoja on aika turha etsiä mol.fi -sivustolta. Omasta osaamisesta on osattava rakentaa napakka, omaleimainen, myyvä paketti. Työ sopii itsenäisille, ihmisten kanssa viihtyville, ongelmia sujuvasti ratkoville ahkerille ulkoilmaihmisille. Kun hakijoita on vähän, osa opiskelijoiksi valittavista onkin ihan erilaisia. Minä en haluaisi kouluttaa huonoja luonto-ohjaajia. Enkä työttömiä luonto-ohjaajia. Haluaisin, että jokainen meille opiskelemaan tuleva saa koulutuksesta paitsi luonto-ohjaajan työssä tarvittavat tiedot ja taidot, myös sellaisen asenteen ja työelämätaidot, joilla oikeasti työllistyy. Jos ei luonto-ohjaajaksi, ehkä johonkin muuhun itselle sopivampaan työhön. Uskon ja toivon, että tiimioppimisen kautta voin tehdä tästä totta.

Haluan siis tehdä työtä, jolla on tarkoitus ja joka tuottaa hyvää yhteiskuntaan. Tarvitsen siihen kipeästi työkaluja ja näkemystä. Tätä tyhjiötä ei täytetä uusilla, entistä paremmilla PowerPointeilla.

Olen myös kokenut, että ammatillisen opettajan työ jotenkin tyhmistää ihmistä. Aluksi opin itsekin paljon uutta ja olin täynnä ideoita. Vähitellen tuli rajoja vastaan joka suunnassa. Uusia mahdollisuuksia aukeaa edelleen silloin tällöin, mutta nyt epäuskon rajoja asetankin usein minä itse. Kaikki koetut pettymykset ja epäonnistumiset omissa kokeiluissa jäytävät intoani tehdä paremmin tai edes eri tavalla. Ihan liian usein sorrun ajattelemaan "tämä riittää" tai "menetteli tämä viimeksikin". Sekin, mitä toivoisin opiskelijoiden osaavan tai oppivan, näivettyy koko ajan pienemmäksi. Kunhan nyt jotain. Koen, että ellei tähän tule muutosta, tuskin viihdyn opettajan työssä enää kovinkaan kauan. Haluan itse kasvaa ja kehittyä. Haluan olla hyvä työssäni ja kokea, että tarjoan koulutusta, johon kenen tahansa kannattaa ehdottomasti osallistua.


3. On tässä kyse yhteisestä tulevaisuudestammekin
Uskon, että tulevaisuudessa ammattien rajat hämärtyvät ja ihmisten urapolut versovat yhä ihmeellisempiä haaroja. On hyvä, että ammatillinen peruskoulutus tarjoaa jonkin ammatin, mutta paljon tärkeämpää olisi valmistaa koulutukseen tulevia tulevaan, todennäköisesti hyvin polveilevaan urapolkuunsa. Auttaa heitä löytämään usko itseensä, tulemaan toimeen ja työskentelemään tuloksekkaasti yhdessä toisten kanssa. Harjoittaa työelämätaitoja, avata silmiä omille mahdollisuuksille, luoda verkostoja ja tuupata eteenpäin elämässä. Sytyttää innostus oppimiseen ja kehittymiseen. Uskon, että tiimioppiminen on hyödyksi kaikessa tässä.