Kauppatieteiden tohtori ja tulevaisuudentutkimuksen dosentti Mika Mannermaa oli yksi idoleistani jo nuorena. Hämmästelimme kavereiden kanssa ajatusta tulevaisuuden tutkimisesta. Mannermaa osasi jossain yleisötilaisuudessa selittää asian siten, että parikymppisetkin ymmärsivät.
Mannermaa avaa kirjassaan ubiikin tietoyhteiskunnan käsitettä. Ubiikki (engl. ubiquitous) on peräisin latinankielisestä termistä ubi´ que, joka tarkoittaa "kaikkialla" tai "monessa paikassa" olevaa. Ubiikkiyhteiskunnassa kaikki (tieto, viihde, ihmiset) on siis kaikkialla, aina saatavilla, monessa paikassa samanaikaisesti. Mannermaa puhuu kaikkialla läsnä olevasta älystä.
Moderni teknologia ujuttautuu arkeemme yhä mielikuvituksellisemmin tavoin - tai mehän sitä sinne ujutamme. Ajassamme tapahtuu muutoksia nopeammin kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa. Sukupolvien väliset erot osaamisessa ja esimerkiksi käsityksissä yhteiskunnasta ovat suuremmat kuin koskaan ennen. Ubiikilla tietoyhteiskunnalla on monia parhaillaan voimistuvia piirteitä tai trendejä, jotka on helppo havaita myös koulutusmaailmassa. Uskoisin, että monet näistä ubiikin yhteiskunnan piirteistä selittävät osaltaan esim. ammattikoulutuksen vaikeuksia vastata nykyajan tarpeisiin. Tai siis nykyaikaa elävien opiskelijoiden yksilöllisiin tarpeisiin.
Mannermaa nimeää ajasta ja paikasta riippumattomuuden piirteen John Wayne - yhteiskunnaksi. John Wayne -tyypit (esim. monet akateemiset yrittäjät) aluavat irtautua kiinteistä työajoista, organisaatioista ja hierarkioista ja vaeltaa tehtävästä toiseen oman huilppuosaamisensa turvin. Organisaatioihmiset ovat siis alkaneet korvautua vaeltavilla ammattilaisilla.
Ammatillisen peruskoulutuksen kantava ajatus työntekijöiden kouluttamisesta suorittamaan tietyn työelämän lokeron työtehtäviä on tässä mielessä auttamattomasti vanhentunut. Asiantuntijat voivat yhtiöittää itsensä ja määritellä itse, miten osaamistaan hyödyntävät. Tämä mahdollisuus koskee yhtä lailla luonto-ohjaajia kuin tulevaisuudentutkijoitakin. Vakituisten työpaikkojen löytäminen on yhä harvinaisempaa, ja luontoalan osaajista on tullut jo aikoja sitten nykyajan nomadeja. Työn olemuksen muuttuessa ja teknologian tarjoamien mahdollisuuksien parantuessa ei enää ole millään tavalla olennaista synkronoida yhdessä työskentelevien ajankäyttöä (samat työajat) tai sitoa työn tekemistä tiettyyn paikkaan (yhteinen konttori). Paperikonetta ei voi viedä kotiin iltatöitä varten, mutta läppäri kulkee kainalossa mahdollistaen suunnitteluhommat vaikka mökkilaiturin nokassa. Nykyajan osaajan mukana kulkee monipuolinen, kannettava tieto- ja viestintäkeskus, eikä konttorin kahvihuoneessa sijaitsevaa postilokeroa juuri enää tarvita. Käyn säännöllisesti kurkistamassa omaani - "tapahtumia" siellä on n. 30 kertaa vuodessa. Sähköposti ja Facebook -ryhmät kilahtelevat useita kertoja tunnissa.
Toinen ammatillista koulutusta koskettava ubiikin yhteiskunnan piirre on ns. Woody Allen -yhteiskunta, joka on aina auki. Mannermaan mukaan tulevaisuuden yhteiskunta on kaikilta osin aina auki. Tämä kehityskulku on suurelta osin internetin aikaansaannosta. Ihmiset elävät yhä useammin eri tahdissa, riippumattomina ajasta ja paikasta. He kokevat yhä tärkeämmäksi mahdollisuuden valita oma rytminsä, jota eivät enää sanele aikataulut, standardit ja pakot. Mannermaa pohtii, onko luonnonrytmi ja jokaisen oma biologinen kello ehkä nousemassa keskeisemmälle sijalle ihmisten elämän jaksottamisessa. Katoaako esim. viikonlopun merkitys, voivatko aamuvirkut tulevaisuudessa toteuttaa luonnollista rytmiään paremmin kuin virastoajan kuristuksessa?
Woodyallenismi näkyy jo myös opettajan arjessa. Osaamisperusteisuuden korostaminen ei varmaankaan ole sattumaa. Pakollinen luennoilla istuminen ja harjoitustöiden tekeminen rinta rinnan muiden kanssa ei sovi ubiikkiyksilöille. Eritahtisuus on osalle opiskelijoista jo sydämenasia. Opettajaa/valmentajaa huhuillaan somessa mihin kellonaikaan hyvänsä, ajatus kahdeksasta neljään -opiskelusta on ahdistava ja vieras. Toisaalta viime aikoina myös opiskelijat ovat ryhtyneet työskentelemään oppimisensa eteen muulloinkin kuin koulupäivän aikana.
Toisaalta kuusitoistavuotias saattaa ilmoittaa opettajalle, että hänen oppimistaan vaikeuttavat määräajat ja pakottaminen. Onko se kurittomuutta vai ubiikkia tietoyhteiskuntaa? Yksi ammatillisen koulutuksen perustehtävistä on kasvattaa opiskelijoita noudattamaan työelämän pelisääntöjä. Työaikojen noudattaminen on perinteisesti ollut yksi tärkeimmistä työelämän pelisäännöistä. Onko John Wayne -tyyppisellä ammattilaisella työaikoja tai edes työpistettä? Tulevaisuuden luonto-ohjaaja pitää varmasti kiinni asiakkaiden kanssa sopimistaan ajoista, mutta huolehtii muut työnsä edellyttämät asiat kuntoon silloin kun haluaa, miten ja missä haluaa. Oman ajankäytön hallitseminen, tavoitteiden asettaminen, työn reflektointi ja jatkuva kehittyminen nousevat ubiikissa yhteiskunnassa merkityksellisemmiksi kuin työnjohtajan määräysten totteleminen.
Mannermaa pohtii myös siirtymää monokronologisesta aikakäsityksestä polykronologiaan eli moniaikaan. Asiat ja työtehtävät eivät enää seuraa toisiaan lineaarisesti, vaan asioita prosessoidaan paralleelisesti, samanaikaisesti. Uppoutuminen ja keskittyminen vain yhteen työtehtävään tai -vaiheeseen on yhä harvinaisempaa - siitä on tullut luksusta, jota esim. harrastusten piirissä voidaan tavoitella (vrt. mindfulness). Teknologia ja esimerkiksi sosiaalinen media vääntävät kehitystä voimakkaasti moniaikaisuuden suuntaan.
Omassa työssäni olemme parhaillaan heittäytymässä ilman pelastusrengasta osaamisperusteisuuden virtaan. Kun oppimista ei ole aikataulutettu ja lukkaroitu (merkitty lukujärjestykseen), miten prosessia hallitaan? Valmentajan tärkeimmäksi tehtäväksi saattaa nousta oppimisprosessin, tai oikeammin oppimisprosessien jäsentäminen ja tietoisuuteen tuominen. Enää emme voi katsoa edellisen viikon sähköisestä päiväkirjasta, mitä ryhmä oppi tiistaina klo 12 - 14. Kokemukset ja oivallukset on keiteltävä koko tiimin oppimiseksi dialogin tulella.
Viikko sitten sain vieraan, joka tuli tutustumaan tiimioppimiskuvioihini. Kun hän tiedusteli, missä opiskelijat olivat, jouduin hetken miettimään. Osa oli kalliolla kertaamassa köysitoiminnanohjaajan taitoja. Osa oli konehallilla oppimassa perämoottorin huoltoa. Pari oli suunnittelemassa tulevia asiakaskeikkoja. Jotkut olivat jäällä harjoittelemassa talvinuottaamista, osa heistä ohjaamassa toisia. Jotkut olivat talvivaelluksella Evon metsissä. Ollaan tultu aika kauas monokronologiasta. Kaiken tämän kokemusmateriaalin kääntäminen oppimiseksi edellyttää aika järjestelmällistä oppimisprosessin ohjaamista ja tukemista, esim. säännöllisiä treenejä.
Myös instantismi on ubiikin tietoyhteiskunnan piirre. Nykyajan oppijat eivät enää juuri jonottele tai odottele sopivaa tilaisuutta. On totuttu siihen, että asiat pitää pystyä ratkaisemaan välittömästi. Miten "erätaidot" käännetään englanniksi? Ei puhettakaan, että odotettaisiin huhtikuulle ja kysyttäisiin asiantuntijalta. Google kertoo saman asian välittömästi. Aamun sanomalehdestä luetaan vanhentuneita uutisia - jokainen on kohdannut ainakin itseään kiinnostavat tarinat sosiaalisen median tai muiden, nopeampien viestimien kautta jo ajat sitten. Ihmiset ovat Mannermaan mukaan tottuneita ajattelemaan, että heillä on aina kaikki mukanaan, koko maailma taskussaan. Opettajankaan on turha olettaa, että oppijat jäävät jostain aiheesta innostuttuaan odottelemaan hetkeä, jolloin kiinnostava asia olisi opettajan laatimien kurssisuunnitelmien mukaan opetusvuorossa. He saavat sen halutessaan itsekin kaivettua esiin.
Yhä monimutkaisemmassa maailmassa tarvitsemme Mannermaan mukaan kahdenlaista osaamista: yhä pidemmälle menevää erikoisosaamista (esim. erityistieteenaloista), toisaalta entistä parempaa ymmärrystä kokonaisuuksista. Systeemien ymmärtäminen edellyttää systeemiälyä, esim. kykyä hahmottaa oma roolinsa kokonaisuuden syntymisessä tai systeemiälykkään käyttäytymisen edistämistä. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa tarvitaan systeemiälyn lisäksi simplismiä, joka kuulostaa mielestäni hauskalta.
Simplismi auttaa tulemaan toimeen yhä syvällisempää erityisosaamista ja toisaalta systeemiälyä edellyttävässä maailmassa. Simplismi on yksinkertaisuuden filosofiaa. Simplismin periaatteita ovat esimerkiksi poisrajaaminen (turhat vaihtoehdot rajataan päätöksentekotilanteessa pois keinolla millä hyvänsä), unohtaminen (esim. ei takerruta menneisiin epäonnistumisiin tai oman ajattelun kypsymättömiin vaiheisiin), loisiminen (hyödytään häpeämättömästi tunnollisempien tai intohimoisempien ihmisten tekemisestä ja osaamisesta niillä aloilla, joihin itsellä ei ole mahdollisuutta syventyä, esim. uusien tuotteiden testaamiseen tai käyttöohjeisiin syventymiseen), keskinkertaisuuden kautta huipuksi tuleminen (tyydytään tekemäään useimmat asiat vain keskinkertaisesti, jotta jäisi voimavaroja todella merkityksellisten asioiden tekemiseen) sekä simppeliyskonsulttien käyttäminen (muiden alojen asiantuntijoiden hyödyntäminen ongelmien ratkaisemisessa, vrt. personal trainerit tai helpdeskit). Esimerkiksi loisiminen ja simppeliyskonsulttien hyödyntäminen soveltuvat hyvin tiimioppimiseen :)
Jokuveli -teoksesta löytyy myös hauska viittaus huippuosaajiin. Mannermaa puhuu eliittiajattelusta konsensuksen luutumana. Keskustelussa vilahtelevat käsitteet "huippuosaaja" ja "eliitti" - yleensä keskustelijat katsovat itse kuuluvansa näiden määritelmien piiriin. Huippuosaajien peräänkuuluttaminen jättää avoimeksi kysymyksen, mitä tehdään sille 99 % kansasta, joka ei tähän eliittiin kuulu. Jos tulevaisuuden menestys on huippuosaajien varassa, mikä merkitys tai arvo muilla on?
Ubiikissa tietoyhteiskunnassa ei kenties olekaan yhtä yksinkertaista määritellä huippuosaamista. Tieto ja osaaminen eivät ole vain harvojen käsissä ja saatavilla vaan eliittiasetelmat saattavat keikahtaa nopeastikin uusien ominaisuuksien ja taitojen noustessa keskiöön. Uusista opetussuunnitelmista löytyvä tutkinnon osa, huippuosaajana toimiminen onkin kauniisti rakennettu paitsi substanssiosaamisen, myös osaajan henkisen vireyden ja kehittymishalun varaan. Osaamisvaatimuksissa edellytetään esimerkiksi sitä, että opiskelija osaa arvioida ja uudistaa omaa osaamistaan, mitoittaa omat henkiset voimavaransa työtehtävän mukaan sekä kehittää työtä ja työympäristöä.
Vaikka ubiikki tietoyhteiskunta elää myös luonnonvara-alan ammatillisessa oppilaitoksessa, tunnistan Mannermaan tekstistä myös osan oppilaistamme. Mannermaa kärjistää, että modernin ajan piirteistä on vielä mahdollista päästä eroon "muuttamalla kalastajaksi korpilammelle, jonne ei johda yksikään tie." Jotkut meillä opiskelevista pyrkivät tietoisesti eroon ubiikista läpinäkyvänä ja aina läsnä olemisen pakosta esim. poistamalla kaikki sosiaalisen median profiilinsa suoritettuaan sosiaalisen median kurssin. Osa ei huoli älykännyköitä edes opiskelukäyttöön. Miten mahtavat nämä ulkoilmajörrikät pärjäillä kaiken tämän ubiikkiuden kanssa?
Mannermaa kuvaa myös näkemystä kriiseistä kehityksen moottoreina, esim. evolutionaarista näkemystä kehityksestä murrosten ja stabiilien vaiheiden vuorotteluna. Uudet yhteiskuntavaiheet synnyttävät aivan uusia ilmiöitä samalla kun ne sisältävät edellisten vaiheiden ydinpiirteet. Tämän emergenssin myötä yhteiskunta monimutkaistuu. Epätasapaino on Mannermaan mukaan luova tila kun taas tasapaino merkitsee veltostumista ja muuttumattomuutta. Osaamisperusteisuuden, koulutuspaikkaleikkausten ja tietoyhteiskunnan tuomien paineiden luoma kriisi on auttanut meitäkin Asikkalassa synnyttämään aivan uudenlaisen tavan toteuttaa luonto-ohjaajien koulutusta. Kaaoksen keskeltä on noussut kirkkaita ajatuksia. Kenties ei olekaan järkevää pyrkiä vakiinnuttamaan tätä mallia ihan kiinni naulaamalla, jotta luova kehitys säilyy.
Mannermaa päättää kirjansa ajatukseen, että jokaisen pitäisi pystyä tuntemaan yhteiskunta myös hänen omakseen. Koulutuksen tarjoajan näkökulmasta tästä syntyy kahdenlaisia paineita. Toisaalta teollisen yhteiskunnan tarpeisiin luodun ammatillisen koulutusjärjestelmän on pystyttävä muuttumaan ubiikin tietoyhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi. Siis vastattava asiakkaiden toiveisiin ja sovittauduttava heidän elämäntapaansa. Toisaalta taas on pystyttävä valmentamaan jokaisesta metsäjörrikästä tai ulkoilmaerakosta aktiivisia kansalaisia tähän alati muuttuvaan yhteiskuntaan. Siis sopeutettava heitä tähän yhteiskuntaan. Kenties tulevaisuudentutkimuksen antaman tiedon ja nykymenon ymmärtämisen avulla siihen pystymmekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti