Minua vähän huvitti huomatessani, että tämäkin kirja oli Partasen parhaiden kirjojen listalla. Muistin kyllä sen tehneen minuun nuorena vaikutuksen, mutta tuntuihan se vähän nololta.. Jaa että sen lukemisesta olisi oikein jotain hyötyä Tiimimestari -opinnoissa?
Kirja sattui kuitenkin sitten eteeni kirjastossa, ja koska Tartt on yksi lempikirjailijoistani, päätin lukea sen uudelleen. Yllättäen löysinkin siitä aika paljon ajatuksen juurta tiimivalmentamiseen.
Muistan yhä, miten palavasti olisin nuorena halunnut päästä osalliseksi kirjassa kuvatun kaltaisesta maagisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, ja juuri älylliseen kilvoitteluun liittyvästä. Kun sitten kirjan jo luettuani menin yliopistoon, oli se meininki aika kaukana Jumalien tunnelmasta. Olin koko ajan irtonainen ja irrallinen, nimetön, melkein kasvotonkin vaeltaja luentosalien vaiheilla. Jotenkin merkityksetön. Onneksi jotkut lehtoreista ja professoreista onnistuivat karismallaan ja opiskelijoista kiinnostumalla tuomaan lämpöä ja jonkinlaista kollegiaalisuutta yliopisto-opintoihin.
Jumalat juhlivat öisin -kirjassa sisäpiiriin pääseminen ja kuuluminen on minusta keskeisiä teemoja. Kirjassa yhteisyys ajaa päähenkilöt tekemään pahaa niin sivullisille kuin itselleen. Tiimioppimisessa tietysti pyritään ohjaamaan prosessia myönteiseen suuntaan. Kirjassa ryhmään kuuluvien välille syntyy jonkinlainen hurmoshenki, vahingollinen johtava ajatus, joka vie ryhmän jäseniä kuin pässiä narussa. Oman "tiimin" jäsenet vaikuttavat päähenkilöstä täysin poikkeuksellisen hohdokkailta ja nerokkailta ja hän on valmis tekemään kyseenalaisiakin tekoja saadakseen olla heille läheinen. Vähitellen ryhmä rappeutuu päähenkilöiden heikkouksien ottaessa vallan.
Olen tunnistavinani omissa tiimioppijoissani joitain samoja pyrkimyksiä kuin Jumalissa. Joskus tuntuu, että yksi osa tiimioppimisen viehätystä on juuri eksklusiivisuus, se, että tämä on harvojen etuoikeus ja tässä ollaan isosti edelläkävijöitä koko Suomessa. Osa tiimioppimisen haasteista ja raskaudesta voidaan kuitata sillä hohdolla, joka jonkin ainutlaatuisen tekijöiden kutreilla kimaltelee. On hienoa kuulua tähän porukkaan. Oikeastikin se on tietysti hienoa, mutta koettaisiinko tämä ihan yhtä myönteisesti, jos tiimioppiminen olisikin mainstreamia?
Jumalissa kuvataan oivaltavasti yhden ryhmän syntyä ja vaiheita sen hajoamiseen (tässä tapauksessa tuhoutumiseen) asti. Tiimioppimisen yhteydessä olen tunnistanut vastaavia piirteitä esim. siinä, miten oma käsitys tiimin jäsenistä elää jatkuvasti. Alussa saatu kuva voi olla täysin virheellinen, tai henkilöstä avautuu luottamuksen syntymisen ja erilaisten haasteiden kohtaamisen kautta täysin uusia puolia. Toisaalta ihmiset ovat erilaisia, tai ainakin käyttäytyvät eri tavoin eri henkilöiden seurassa. Päähenkilökin huomaa kirjassa moneen otteeseen eläneensä toisia koskeneiden oletusten varassa, kunnes nämä henkilöt sitten paljastavat todellisen minänsä. Tai mikä nyt sitten todellista on. Kenties kaikki ihmisen luonteen puolet ovat yhtä todellisia, ne vain ovat tilanne- ja ryhmäsidonnaisia (tulevat esiin tietyssä tilanteessa tai tietyssä seurassa).
Kirjassa esiintyy myös mystinen "valmentaja" Julian. Hän toimii edustamassaan koulutusorganisaatiossa täysin omavaltaisesti ja poikkeuksellisesti. Tässä mielessä Julian on vähän niinkuin "meidän miehiä". Hänellä on opiskelijoihin erittäin vahva ote, hän on toisaalta auktoriteetti, jota ei kyseenalaisteta, toisaalta suuri innoittaja. Hänen huomiostaan ja esim. päivällisseurastaan kilpaillaan. Toisaalta hän pitää opiskelijoihin etäisyyttä, ei halua olla tietoinen heidän elämänsä koko todellisuudesta. Ei ehkä pysty sitä käsittelemään. Hän on valo, jonka ympärillä ryhmä pyörii, mutta pian ryhmän sisäinen, keskinäinen innostus mytologiaan alkaa elää omaa elämäänsä muodollisten opintojen ohella. Mietin, millaista vastuuta opettaja tarinassa kantaa. Hän ei välttämättä ole hyväntahtoinen, tavoitteellinen taustavaikuttaja vaan jonkinlainen profeetta, jota seurataan. Julian paljastuu kuitenkin hyvin inhimilliseksi ja puutteelliseksi, jolloin hänen rakentamansa järjestelmä murenee.
Toivoisin voivani tuoda tiimioppimiseen vastaavaa syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin Jumalissa. Että tiimit pääsisivät vaiheeseen, jossa jäsenet tuntevat toisensa syvällisesti mutta näkevät yhä toisensa hohdokkaina. Ja että syntyisi yhtä vahva tarkoitus, tavoite kuin Jumalissa. Mielellään kuitenkin vähän harmittomampi. Eksklusiivisuutta, salailua ja muiden kuin oman ryhmän jäsenten vähättelyä/halveksimista pitää kuitenkin pyrkiä välttämään. Avoimuus, yhteisöllisyys ja toisilta oppiminen ovat meillä tärkeitä periaatteita - hippiringin tulee minusta jatkossakin aina olla avoin vaikka satunnaisille säkkituoliin rojahtajille. Haluan uskoa menetelmään, en joidenkin yksilöiden ylivertaisiin kykyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti