Pedagoginen rauha

Työpaikallani toteutettiin vuosina 2013-2016 massiiviset YT-neuvottelut. Omaani ja työkaverin työnkuvaan tuli myös isoja muutoksia, vaikka saimmekin pitää työpaikkamme. Jossain vaiheessa työkaverini pyysi esimieheltämme, että saisimme tiettyihin vaatimuksiin suostumalla "pedagogisen rauhan."

Olen usein miettinyt tuota termiä: pedagoginen rauha. Millaista työni olisi, jos minulla oikeasti olisi pedagoginen rauha tehdä sitä? 

Ennen nykyistä työtäni työskentelin lasten ympäristökasvatuksen parissa Hämeenlinnassa. Silloin ohjasin yleensä itselleni uutta, vierasta lapsiryhmää joka päivä. Kohtaamisten ainutkertaisuus oli toisaalta rikastuttavaa, mutta se myös ahdisti minua. Näin usein painajaisia aikataulujen pettämisestä tai ohjelman epäonnistumisesta muulla tavalla. Amisopettajaksi tultuani koin työni muuttuneen armollisemmaksi siinä mielessä, että sain työskennellä saman ryhmän kanssa pitkään ja jatkaa kesken jääneitä tai huonosti onnistuneita asioita kaikessa rauhassa. Kaikessa rauhassa. Painajaiset loppuivat. 

Ammatillisen koulutuksen murros on kiristänyt paitsi työtahtia, myös vannetta opettajien ja muun henkilöstön pään ympärillä. On ollut pakko sopeutua tekemään jotkut asiat huonommin, hutaisten, kesken jättäen. On raskasta suoriutua työstään huonommin kuin haluaisi, etenkin tällaisessa auttamisammatissa. Jonkin aikaa sitä pärjäsi ihan vain paiskimalla töitä kovemmin ja paikkaillen siten esim. irtisanomisten aiheuttamia reikiä tässä yhteisessä veneessä. Rajan vetäminen suostumisen ja kieltäytymisen välille on vaikeaa, kun pyytäjänä on välttämättä apua tarvitseva tai palavasti innostunut opiskelija. Lopulta ne rajat alkavat jokaiselta löytyä omasta jaksamisesta. Minäkin olen ne jo löytänyt ja kokeillut. 

Mutta se pedagoginen rauha. Sitä nakertaa yllättävän moni arkinen asia. Oppilaitoksista ei ole vähennetty pelkästään opetushenkilöstöä, vaan myös esim. erilaisia tukipalveluita. Äkkiä ei olekaan olemassa tärkeitä ohjeita, järjestelmät eivät välttämättä toimi, tiedonkulku takkuaa entistä pahemmin, oppimisympäristöjen kehittämisestä ja kunnossapidosta pitäisi ottaa enemmän vastuuta. Toisaalta oppilaitoksiin hakeutuvat nuoret tuntuvat voivan yhä huonommin. Häkellyttävän moni opiskelija on erityisen tuen tarpeessa tai jopa niin huonossa kunnossa, ettei opiskelu onnistu tukiyrityksistä huolimatta. Usein kiire ja omien voimien hupeneminen näkyy satunnaisissa kohtaamisissa opiskelijoiden kanssa. Yllättäviin tilanteisiin on paha reagoida, kun on jatkuvasti tuhat rautaa tulessa. 

Yksilöllisiin oppimispolkuihin kuuluu tällaisiakin tilanteita..

Ja kun ei ole riittävästi rauhaa, ei kyllä ole ihmeempää pedagogiikkaakaan. Tehdään hätäratkaisuja, pakollisia pakerretaan, yritetään keksiä lennossa jotain. Pyydellään anteeksi ja pahoitellaan. Heräillään öisin murehtimaan tekemättä jääneitä asioita. Yritetään sopeutua ratkeamattomiin ongelmiin. 

Pedagogisista kokeiluista on ainakin omassa
työssäni tullut harvinaista herkkua.
Tässä kokeilemme Seppo-pelialustaa
yrittäjyyden opetuksessa

Ammatillisen koulutuksen reformissa on ymmärtääkseni pyritty vastaamaan työelämän tarpeisiin. Esim. jatkuva haku koulutukseen voi nopeuttaa uuden työuran alkuun pääsemistä ja toisaalta helpottaa reagoimista nopeasti muuttuviin työvoimatarpeisiin. Koulutusaloille ja ryhmiin reformi tuo kuitenkin myös rauhattomuutta. Opinnot voi aloittaa lähes missä vaiheessa vuotta tahansa, jos ryhmässä on tilaa. Eri tahdissa ja eri tavoin etenevän opiskelijajoukon kanssa on vaikea vakiinnuttaa yhteisiä käytäntöjä ja pedagogisia menetelmiä. Esim. tiimioppimisen toteuttamisesta tulee yhä vaikeampaa, kun pitkään yhdessä työskenteleviä tiimejä ei vain ole. Ei synny yhdessä oppimisen kulttuuria, kun ovi käy jatkuvasti opiskelijoiden sitoutuessa parhaimmillaan omiin tavoitteisiinsa ja oman osaamisensa kehittämiseen, ei omaan tiimiin/ryhmään tai ainakaan oppilaitokseen.

Tai voihan olla, että maalailen uhkakuvia ja kaikki sujuu lopulta paremmin kuin osasimme odottaa. Ehkä koen tässä sekundaarista muutosvastarintaa, kun vastustan muutosta, joka uhkaa sitä muutosta, jota itse koetan saada aikaan. Siitä olen kuitenkin aika varma, että pedagoginen rauha edellyttää riittävästi aikaa. Ihmiset eivät kasva tai muutu hetkessä eivätkä tasaista vauhtia. Välillä palataan nöyrästi omia jälkiä takaisinpäin tai eksytään. Ammatillinen kasvu ei tarkoita vain tietojen ja taitojen tankkaamista. Se on aika syvällinen prosessi, jonka pitäisi alkaa jo ennen tietyn alan koulutukseen hakutumista ja jatkua niin kauan kuin henkilö kyseisellä alalla toimii.

Oma kokemukseni on, että opettajan/valmentajan/ryhmänohjaajan on sekä vaikeaa että työlästä ohjata jokaisen yksittäisen opiskelijan henkilökohtaista ammatillisen kasvun prosessia, ellei siihen kuulu tärkeänä osana myös yhdessä oppimista. Pedagoginen rauha on aika kaukana, kun kaikki työaika menee hajallaan ympäri Suomea eri asioita oppimassa olevien opiskelijoiden kyselyihin vastaamiseen tai tavoitteluun ja toisaalta oppimista edistävän tekemisen keksimiseen koululla pyöriville. Työstäni on tullut enemmän opiskelun hallinnointia kuin oppimisprosessin johtamista.

Olkoon oma uudenvuoden lupaukseni se, että yritän löytää työhöni enemmän pedagogista rauhaa. Nähdä hälyn, sekavuuden ja paperitöiden lomasta sen olennaisen: ammatillisen kehittymisen ja kasvun.