torstai 15. maaliskuuta 2018

Hyvän kautta

Mummullani oli tapana päivitellä tapahtumia sanoen: Voi hyvän kautta! Lausahduksena se kai tarkoitti suunnilleen samaa kuin "voi hyvänen aika", mutta sanat jäivät itämään.

Opettajan tai valmentajan työ on erittäin sosiaalista. Tällaiselle omaa sukua introvertille on raskasta olla tauotta vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Jos en sattumalta ole juuri kasvotusten jonkun oppijan tai kollegan kanssa, ainakin puhelimessa tai pikaviestimien kautta kilisee vakavia ja isoja asioita, joita hoidetaan kuuntelemalla, ymmärtämällä, tukemalla, ideoimalla ja välillä rajoja laittamalla. Kun kuormitusta on liikaa, minulla on taipumusta hermostua, jopa suuttuakin.

Tyyneyttä on joskus etsittävä. Vaikkapa Saimaalta. 

Tänä vuonna joululoman jälkeinen aika on tuntunut erityisen raskaalta, kun tuen tarvitsijoita on paljon ja monen kohdalla ne asiat ovat hyvin vaikeasti ratkeavia. Olenkin mäkättänyt oppijoille ihan huolella. Olen syyllistynyt myös uhkailuun ja kiristämiseen. Toki sekin kuuluu opettajan virkavelvollisuuksiin. Opettajalla on esim. suuri valta määritellä se, mikä vielä on riittävän aktiivista opiskelua. Jos tämä ei kerta kaikkiaan toteudu, opettajan on ryhdyttävä toimiin. Eivätkä ne toimet ole mitään mukavia hommia. Itseäni kalvavat eniten ne tilanteet, jolloin oppija ei itse tunnu ymmärtävän "omaa parastaan" eli toimii selvästi oman etunsa vastaisesti. Miten ne eivät tajua!

Oma, suuri ja tärkeä kehittymishaasteeni on tällä hetkellä lähestyä asioita ja ihmisiä hyvän kautta, silloinkin, kun en enää todellakaan jaksaisi tai haluaisi. Yritän keinolla millä hyvänsä kerätä itseni ja kohdata sen käsittämättömän "väärin" toimivan ihmisen hyvässä hengessä. Puren tarvittaessa vaikka hammasta. En syyttele. En lado faktoja tiskiin. En uhkaile tai kiristä (lahjonta on silti todella jees). En kaada omaa vihaisuuttani sen ihmisen niskaan, vaikka se hänen toimintaansa liittyisikin. Kuuntelen omat kiukkuiset ajatukseni oman pääni sisällä ennen kuin aloitan keskustelun. Kysyn, mitä hänelle kuuluu. Kerron, mistä olen huolissani. Tarjoan apua ja kuuntelen yrittäen ymmärtää hänen näkökulmansa.

Usein tapahtuu melkeinpä ihme. Sietämättömästi solmuun mennyt tilanne alkaa kääriytyä auki ja siitä löytyy mahdollisuuksia, joihin voimme yhdessä tarttua. Se ihminen, joka ei mielestäni "ymmärtänyt omaa parastaan" kertoo, mikä se hänen parhaansa oikeasti on. Sitten voimme yhdessä tehdä töitä sen eteen.

Rapakossa voikin olla kutemassa suuri hauki. Et voi tietää. 

Opettajan/valmentajan työ ei takuulla ole fyysisesti tai henkisesti raskaimmasta päästä, jos vertaa vaikkapa saattohoitokotien henkilökuntaan tai vaikeiden lastensuojelutapausten kanssa työskenteleviin. Mistä se ajoittainen ahdistus ja joskus sietämätönkin raskaus sitten kumpuaa? Asiaa pitkään jauhettuani olen tullut siihen tulokseen, että se syntyy ainakin osittain turhuuden tunteesta. Opettamani ala ei ole kaikkein työllistävimpiä täällä Etelä-Suomessa. Ei tämä oppijoiden kanssa tehty työ, eletty arki sinänsä tunnu turhalta, vaan kouluttamisen leikkiminen.

Osalla oppijoista ei fokus todellakaan olen tämän alan työelämässä. Silloin minä olen kouluttavinani luonto-ohjaajia ja he ovat opiskelevinaan luonto-ohjaajiksi. Noudatamme sääntöjä, jotka on laadittu sellaiseen peliin, jota emme oikeasti pelaa. Miten sitä voi kestää turhautumatta, luisumatta hällä väliä -mielentilaan?

Tässä työssä tarvitaan voimia kyynistymisen vastustamiseen. Siihen, että jaksaa kaikista vuosien varrella koetuista tappioista ja pettymyksistä huolimatta uskoa sen ihmisen mahdollisuuksiin, joka seistessään työhuoneesi ovella seisoo samalla tienhaarassa, tuntemattoman tulevaisuuden kynnyksellä, vaakakupissa punnittavana, selkä vasten pimeää, ehkä pettävän jään päällä. Täynnä juuri heränneitä kysymyksiä, villejä toiveita, lamaannuttavia pelkoja, epävarmuutta ja sisäistä paloa. Siihen, että pystyy unohtamaan tilastot, todennäköisyydet, esteet ja pahaa ennustavan todistusaineiston. Siihen, että ei joudu teeskentelemään, vaan innostuu oikeasti oppijan innostuksesta, myötäelää sydämellä hänen vastoinkäymisissään. Auttaa jännittämään jousta, joka lähettää oppijan kohti hänen valitsemaansa suuntaa. Näkee sen hyvän, joka hänessä hehkuu.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti