perjantai 24. huhtikuuta 2015

Tyhjiöpakkaukset

Opetin eilen erästä aikuisopiskelijaryhmää. Siis ihan opetin, koska minulle oli osoitettu pikkuinen osa kokonaisuudesta, jota he suorittivat. Aikuisopiskelijat lähestyvät näinä päivinä kouluttajaa kunnioittavasti pikkuisen vihkon kanssa, johon he keräävät kouluttajalta kuittauksen suorittamistaan kurssipäivistä. Tämä kyseinen koulutus oli osallistujille pakollinen tiettyjen etuuksien piiriin pääsemiseksi. Oli se itsellenikin vähän pakkopullaa, myönnetään.

Edellisenä iltana yritin kuumeisesti valmistella opetusta. Sitä ei nykyään usein tapahdukaan, että kirjoittelisin illalla power point-esityksiä ja kaivaisin faktoja esiin lahjoittaakseni ne sitten seuraavana päivänä opiskelijoille. Ongelma oli, etten tahtonut mitenkään keksiä mitään asiaa minulle annetusta aiheesta. Tai tiesin kyllä, miten olisin aiheen tarjoillut omille tiimioppijolleni. Mutta vieraat, vastahakoisesti koulun penkille laahautuvat opiskelijat, joille tiesin aiempien vuosien kokemuksesta tämän aiheen olevan ihan triviaali. Hmm. Nukuin levottomasti ja menin ryhmän eteen vähän heppoisin eväin.

On kamalaa opettaa. Minä kiemurtelin, oppilaat tuijottivat eteensä. Kaikki aktivointi- ja keskusteluttamisyritykseni valuivat hiekkaan. Tunti sujui jotenkuten. Lähdimme sitten maastoon. Siellä teimme tehtäviä ja kertoilin asioita. Ei sytyttänyt sekään. Raukoilla ei ollut ulkovaatteita, kun ei kukaan ollut kertonut maasto-osuudesta. Lopulta kevätmyrsky ja sen aiheuttama sähkökatkos päästi minut kärsimyksistäni, kun palasimme koululle. Odoteltuamme jonkin aikaa sähköjen palaamista päästin opiskelijat kotimatkalle, koska ei niitä powerpointteja pystynytkään näyttämään. Istuin puoli tuntia aulan pöydän ääressä tuttujen opiskelijoiden seassa ihmettelemässä kokemustani.

Tiimin jäsenenä olen aika asiakeskeinen ja minua kiusaa, jos asioiden käsittely ja päätöstä kohti etenevä prosessi jäävät rupattelun jalkoihin. Eilen kuitenkin huomasin, että "opettajuudessani" on tapahtunut muutos. Minun fokukseni on melkein kokonaan oppijoissa, ei asiassa niinkään. Minun on todella vaikeaa keskittyä luennoimiseen, kun huomioni kiinnittyy ihan väkisin siihen, miten oppijat tilanteen kokevat, miten saisin heidät ottamaan aktiivisemman roolin, mitä he mahtavat osata ja tietää ja miten saisin sen tuotua tilanteeseen ja ryhmän hyödyksi. Ei siitä hyvää luennointia synny, hämmentävä tilanne vain.

Kun tiimioppimistilanteissa oppijat tuntuvat kokonaisilta, eläviltä ihmisiltä tunteineen, tietoineen, taitoineen, haaveineen ja pyrkimyksineen, on ankeata puhua kivettyneinä pulpeteissa kärvisteleviä, ihmishahmoisia tyhjiöpakkauksia kohti. Ja kuvittelisin, että vielä ankeampaa on olla se tyhjiöpakkaus, joka ei anna tilanteessa itsestään mitään ja jonka silmien ja korvien kautta tunkee tajuntaan jonkun toisen käsityksiä ja tulkintoja. Ei ole minun hommaani. Enää.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Unelmatyöpäiväni

Alakoulussa annetaan usein lapsille aiheeksi kirjoittaa aineita milloin mistäkin unelmasta. Unelma-ammattini. Unelmien loma. Unelmieni lemmikki. Jospa minäkin kokeilisin.

Unelmatyöpäiväni

Kokoontuisimme oppijoista muodostuvan tiimin kanssa koululla nautitun aamupalan jälkeen yhteisen pöydän ääreen. Pitäisimme ensin check in -kierroksen. Siinä kaikki kertoisivat paitsi fiiliksistään, myös siitä, mikä juuri tällä hetkellä polttelee mielessä, minkä kimppuun haluaisi päästä. Toiset tsemppaisivat ja hymyilisivät.

Check inin jälkeen tarttuisimme johonkin tiimin meneillään olevista projekteista nousevaan teemaan, vaikkapa turvallisuussuunnitelmien laatimiseen heidän yrityksensä ohjelmapalveluihin. Keskustelisimme toiminnan luonteesta ja siitä nousevista riskeistä, niiden ehkäisystä, kunkin roolista niiden torjunnassa ja toiminnasta riskien toteutuessa. Synnyttäisimme turvallisuusasiakirjan yritykselle ja laatisimme turvallisuussuunnitelmia yrityksen palvelutuotteille.


Turvallisuusasioiden puinti sujuisi niin hyvin, että voisin itse siirtyä toimiston puolelle käymään kehityskeskustelua yhden oppijan kanssa. Hänen pohtiessaan omia tavoitteitaan ja unelmiaan keksisimme yhdessä, että moni niistä tulisi lähemmäksi team leaderinä toimimisen kautta. Siinä olisi hänelle pelipaikka monen häntä kiinnostavan asian opettelemiseen ja harjoittelemiseen. Keskustelisimme aivan kiireettömästi ja rauhassa tiimin siirtyessä suunnittelemaan myös tulevan melontaretken turvallisuutta melontaohjaajavalmennuksessa olevan oppijan johdolla.

Lounastauolla kävisin pikaisesti melomassa (tietysti).

Olisipa ihanaa, jos voisi käydä vesillä
kesken työpäivän!
Iltapäivällä keskustelu olisi käyty, ja liittyisimme tiimin seuraan heidän suunnatessaan vaikka testaamaan uusia maastoruokatuotteita. Istuisimme leppoisasti kodalla syömässä vaikkapa tuorejuusto-tomaattikeittoa ja appelsiininpuolikkaissa paistettuja korvapuusteja. Samalla tiimi suunnittelisi innokkaasti tulevaa keikkaa, vaikkapa erityislasten luontohetkeä.

Vaikka just jotkut tällaiset pullat olisivat niin
ihania iltapäivällä!
Päivän päätteeksi jättäisin tiimin vielä viettämään aikaa kodalle tulevia haasteitaan suunnitellen. Tapaisin toimistolla vaikka pari valmistunutta opiskelijaamme, jotka toimisivat osuuskunnassamme ja suunnittelisivat kanssani melontaohjaajakoulutukseemme kytkettävää Päijänne päästä päähän -tapahtumaa. Noin esimerkiksi.

Eeeeeeeeeiku hei. Eihän tämä ollutkaan unelma. Tämähän oli eilinen työpäiväni. Olinpa höpsö :).

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Hands on - hands off

Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Sellainen olo saattaa valmentajalla olla. Perinteiseen opettajuuteen verrattuna suhde opiskelijaryhmään ja toisaalta sen muodostaviin oppijoihin on aika erilainen. Kun opettaja etenkin ryhmänohjaajana toimiessaan pitää ryhmäänsä tiukasti hyppysissään mm. poissaolojen ja opintosuoritusten seurannan kautta, valmentaja antaa tiimille paljon vapauksia oppimista koskevien ratkaisujen suhteen. Opettaja yrittää saada kaikille oppijoille suunnilleen samat taidot ja valmiudet, mielellään tavoiteajassa ja samassa tahdissa. Valmentaja lähestyy oppimistavoitteita eri tavoin. Päättäkää yhdessä, miten, milloin ja mitä haluatte oppia. En hengitä niskaan.

Yksilöiden suhteen asetelma on erilainen. Opettajakin on usein erittäin yksityiskohtaisesti perillä joidenkin oppijoiden elämäntilanteesta, oppimisvaikeuksista ym. haasteista. Vaivatta etenevät, "helpot" ja hyvät oppijat jäävät vieraammiksi, koska he nyt vain eivät vaadi niin paljon henkilökohtaista huomiota opettajalta. Valmentajan perustehtävään taas kuuluu jokaisen yksilön valmentaminen kohti heidän omia haaveitaan, kohti parasta mahdollista versiota heistä itsestään.

Kun oppijalle tarjotun tuen tavoitteena ei olekaan pelkästään tutkinnon perusteen osaamistavoitteiden saavuttaminen, omien tavoitteiden asettaminen ja niiden tavoitteleminen koskettavat ihan eri tavalla niitä nopeastikin eteneviä oppijoita. Ovatko perusasiat jo hallussa? Lähde tavoittelemaan vaikka huippuosaajana toimimisen tutkinnon osaa! Tai ryhdy harjoittelemaan johtamista tai kehitä kielitaitoasi. Ota roolia klubinvetäjänä ja nappaa tutkinnon osa vaikka nuoriso- ja vapaa-ajanohjauksen puolelta. Pysyykö moottorisaha poikkeuksellisen hyvin käsissäsi? Ota vastuu yhteisestä luontopolun kunnostusprojektista ja suorita samalla ulkoilureittien rakentamisen ja hoitamisen tutkinnon osa.

Valmentaja siis pyrkii olemaan tiimin kanssa monessa suhteessa puuttumatta käytännön ratkaisuihin. Kellokallen rooli väistyy. Toisaalta yksilöiden kanssa hän saattaa olla hyvinkin "hands on". Kehityskeskustelut, sopivien roolien etsiminen yksilöille tiimissä, tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttamisen seuranta, toisaalta ammattiosaamisen näyttöihin valmentaminen ja niiden arvioiminen edellyttävät, että valmentaja tuntee tiiminsä jäsenet aika syvällisellä tavalla. Etenkin ne vahvuudet, toiveet, haaveet ja toisaalta epävarmuudet, pelot ja haasteet. Ne ovat niitä tarveaineita, joista ammattilaisia rakennetaan.

Ammatillisessa peruskoulutuksessa valmentajakin on varmasti edelleen ryhmänohjaaja, jonka työhön kuuluu esimerkiksi hojks-prosessin käynnistäminen ja opiskelijahuoltoneuvotteluihin osallistuminen. Nykyiselläään nämä prosessit perustuvat hyvin pitkälti opettajien tuottamaan numeeriseen informaatioon kunkin opiskelijan opinnoista: opintoviikkokertymät, lintsatut tunnit, saadut arvosanat jne. Miten mahtaa käydä, jos valmentaja ei enää seuraakaan yksittäisen opiskelijan poissaoloja kuin yleisellä tasolla. Missä vaiheessa opiskelijahuoltotiimi tulee mukaan sellaisen oppijan tukemiseen, jolla esimerkiksi elämäntilanne estää opiskelun? Millä tavoin opiskelijalle tarjotaan erityistä tukea opintoihin, jos varsinaista opetusta on muutenkin vähän? Vai tarvitaanko näitä tukimuotoja enää sellaisenaan?

Tässä epämääräisessä siirtymävaiheessa, jossa olemme, olen välillä hyvinkin hands on, välillä ihan hands off. Eilinen työpäiväni oli hyvä esimerkki tästä roolin häilyvyydestä. Oppijat olivat toivoneet, että saisivat harjoitella englannin kieltä. Jättivät pienen varauksen, jos kuitenkin päättäisivät aamulla haluta tehdä jotain muuta päivällään. Vietin edellisen illan valmistellen englanninkielistä oppimateriaalia jokamiehen oikeuksista ja esim. nuotion sytyttämissanastosta. Aamulla kokoonnuimme ja opiskelijat vetivät check in -kierroksen. Englanniksi (hands off). Sitten hyppäsin (tiimin toiveesta) opettajaksi ja etsimme englanniksi keskustelemalla tapoja kertoa tulen syttyttämisestä ja kokoilimme alan sanastoa taululle (hands on).

Olimme sopineet, että erkkaklubiin kuuluvat voivat pitää päivän aikana suunnittelukokouksen. Koska kaikki halusivat osallistua, siirryimme koko porukka kodalle. Siellä lettuja paistellen ja nokipannukahvia hörppien kuuntelin, kun opiskelijat suunnittelivat erään erityisryhmän luontotuokiota. Saatoin heitellä joitakin ideoita ja minulta kyseltiin käytännön asioita, mutta pääosin olin tarkkailijana. Keikka tulee tapahtumaan koulupäivän ulkopuolella enkä ole aikeissa mennä sinne mukaan (hands off).

Joitain asioita ei vain kannata sorkkia. 


Kesken klubitapaamisen yksi opiskelijoista halusi ohjausta omissa opinnoissaan, ja menimme hänen kanssaan työhuoneeseeni keskustelemaan (hands on/hands off). Kun muut palasivat luokkaan, jatkoimme opiskelua (hands on). Välillä englannin harjoittelun keskeyttivät oppijoiden aloitteesta tuleviin keikkoihin tai opintokäynteihin liittyvät asiat - saapuneet sähköpostit tms. (hands off) Ruokailuun lähdettäessä sovin yhden oppijan kanssa näytön arviointikeskustelusta lounaan jälkeen. Valmistelin äkkiä pienet, opettajamaiset ryhmätyöt, joita muut voisivat tehdä sillä aikaa. Lounaalla luin opiskelijan näyttöraportin (hands on).

Arviointikeskustelun aikana muu tiimi teki ryhmätyöt tehokkaasti ja perusteellisesti (hands off). Syy tähän on kenties se, että heillä itsellään on kova halu oppia kieltä. Lisäksi he ovat vähitellen oppineet huomaamaan, että ajan kuluttaminen turhaan löpinään on pois juuri heiltä itseltään. Ryhmätöiden tekemisen valvominen ei enää oikeastaan ole tarpeen. Keskustelun jälkeen palasimme luokkaan ja ryhmätyöt purettiin yhdessä keskustellen (hands on). Kahden aikaan alkoi sovittu kesäleirikokous, mutta lähdin itse jo kotia kohti, koska osa opiskelijoista tarvitsi kyydin Lahteen. Muut jäivät puimaan yhteisen kesäleirin käytännön asioita ja markkinointia raportoiden niistä illemmalla Facebook-ryhmään (hands off).

Hands on -tyyppisen toiminnan ei ole tarkoitus loppua. Kunhan lätkäisen käteni oikeisiin paikkoihin oikeilla hetkillä, ja annan oppijoille mahdollisimman paljon sitä hands on -puolta.

Live your dream, girl!

Suurimman osan keväästä olen kulkenut typerä hymy kasvoillani tiimioppijoideni perässä. Ai että ne ovat fiksuja. Tuskin kasvonpiirteitä erotan sädekehän loistossa. Ihan mahtavia. Käsittämättömiä. Uskomattomia, Niiiiiin taitavia ja innostuneita. Hohdokkaita.

Joo ja sitten välillä tulee sellaisia päiviä, että olen vähällä heittää niitä esineillä. Kun eivät tiedä mitä haluavat. Ensin pyytävät luentoja ja sitten hölisevät omiaan kun kerron kuluttajalainsäädännöstä. HEI OIKEESTI! Nää on TÄR-KEI-TÄ asioita. Vielä ootte kiitollisia että joku nämä teille kertoi. Sinäkin rastapää siinä, lakkaa nyt oikeesti hinkuttamasta sitä (lastut lattialle sinkoillen) tunnilla vuolemaasi voiveistä/lusikkaa/haarukkaa hiekkapaperilla, kun en kuule muiden vastauksia.

Sitten pyytävät, että voisko saada itse tutkia ja etsiä vastauksia. Kivaa oli sitten tehdä ryhmätehtävää, jonka improvisoin. Siihen meni suunnilleen kolme kertaa se aika kuin kalvosulkeisiin olisi mennyt. Tämmöistä lisää, määkivät. Seuraavana päivänä tuon semmoista lisää. Ei sitten ollut sekään kivaa. Liian paperinmakuista oli. Ei oikein tiennyt että mikä tarkoitus tällaisella sitten oli. Kun semmoisia keinotekoisia kysymyksiä vaan oli.

On se niin väärin. Parhaansa yrittää eikä mikään kelpaa. Kohta tämä menee yhtä vaikeaksi kuin perhe-elämä ja lastenkasvatus. Kiittämättömyys on maailman palkka.


Klapikone. Siinä sitä on käytäntöä.

Minulle muodostui kuitenkin tänään uusi teesi tiimivalmentamisesta. Silloin, kun ihmiset alkavat vaikuttaa idiooteilta kiusankappaleilta, pitää mennä lähemmäs. Istua rauhassa alas ja kuunnella perinpohjaisesti. Aloitimme tänään muutaman oppijan kanssa oppimissopimusten laatimisen. Rauhallisesti keskustelemalla. Autossa, kymmenen metrin päässä klapikoneesta, jolla muu ryhmä teki muutaman suursäkillisen klapeja valvovan silmäni alla. Pakko tunnustaa, että ajatus ja silmä kyllä välillä harhaantuivat siitä puun pätkimisestä kuunnellessani oppijoiden ajatuksia. Niitä suuria haaveita ja pelottomia, ennakkoluulottomia ajatuksia niiden saavuttamiskeinoista.

Hyvin, HYVIN harva haaveilee opiskelemaan tullessaan tutkinnon perusteiden osaamisvaatimusten mukaisen osaamisen hankkimisesta. Se haave on jotain ihan muuta. Temppu onkin siinä, miten tutkinto ja opiskelu saadaan palvelemaan sitä oppijan haavetta, unelmaa.

Joku ajattelee suorittavansa koulun "että edes jonkun saisi kerrankin suoritettua loppuun" ja lähtevänsä sen jälkeen ulkomaille, vaikka sitten au pairiksi. Hei tätä työtä voi tehdä myös ulkomailla. Ruvetaan haaveilemaan kansainvälisestä työssäoppimisesta ja ehkä työpaikankin löytymisestä sitä kautta! Toisen haave on ulkotyö, jossa saa ehkä olla eläinten kanssa. Lähdetään siis menemään sitä kohti työssäoppimisen, asiakaskeikkojen vastuuvetäjän tehtävien ja koiraopintojen kautta. Yksi on tajunnut, ettei ehkä viihdy työssä, jossa turisteja istutetaan kuin liukuhihnalta koiravaljakon vetämään pulkkaan. Haluaisi enemmän ja syvällisempää vuorovaikutusta sen asiakkaan kanssa. Tästä kyllä syntyy ammatti, hankitaan hyvät lajitaidot ja niiden päälle rautainen ohjauskokemus, suuntautuminen vaikka erityisryhmiin.

Samalla kun rakennettiin unelmia, pöllit pilkkoutuivat pieniksi paloiksi.
Pian nekin liekehtivät. 
Joskus mietin, heräänkö jossain vaiheessa tästä tiimivalmentaja - hypestä ja huomaan, että ei näissä oppijoissa mitään erityistä ollutkaan. Vai onko tämä oikeasti sitä, että he ovat heränneet ja minä vasta nyt pääsen näkemään, mitä kaikkea erityistä, ihmeellistä ja hohdokasta heissä onkaan.