Opetin eilen erästä aikuisopiskelijaryhmää. Siis ihan opetin, koska minulle oli osoitettu pikkuinen osa kokonaisuudesta, jota he suorittivat. Aikuisopiskelijat lähestyvät näinä päivinä kouluttajaa kunnioittavasti pikkuisen vihkon kanssa, johon he keräävät kouluttajalta kuittauksen suorittamistaan kurssipäivistä. Tämä kyseinen koulutus oli osallistujille pakollinen tiettyjen etuuksien piiriin pääsemiseksi. Oli se itsellenikin vähän pakkopullaa, myönnetään.
Edellisenä iltana yritin kuumeisesti valmistella opetusta. Sitä ei nykyään usein tapahdukaan, että kirjoittelisin illalla power point-esityksiä ja kaivaisin faktoja esiin lahjoittaakseni ne sitten seuraavana päivänä opiskelijoille. Ongelma oli, etten tahtonut mitenkään keksiä mitään asiaa minulle annetusta aiheesta. Tai tiesin kyllä, miten olisin aiheen tarjoillut omille tiimioppijolleni. Mutta vieraat, vastahakoisesti koulun penkille laahautuvat opiskelijat, joille tiesin aiempien vuosien kokemuksesta tämän aiheen olevan ihan triviaali. Hmm. Nukuin levottomasti ja menin ryhmän eteen vähän heppoisin eväin.
On kamalaa opettaa. Minä kiemurtelin, oppilaat tuijottivat eteensä. Kaikki aktivointi- ja keskusteluttamisyritykseni valuivat hiekkaan. Tunti sujui jotenkuten. Lähdimme sitten maastoon. Siellä teimme tehtäviä ja kertoilin asioita. Ei sytyttänyt sekään. Raukoilla ei ollut ulkovaatteita, kun ei kukaan ollut kertonut maasto-osuudesta. Lopulta kevätmyrsky ja sen aiheuttama sähkökatkos päästi minut kärsimyksistäni, kun palasimme koululle. Odoteltuamme jonkin aikaa sähköjen palaamista päästin opiskelijat kotimatkalle, koska ei niitä powerpointteja pystynytkään näyttämään. Istuin puoli tuntia aulan pöydän ääressä tuttujen opiskelijoiden seassa ihmettelemässä kokemustani.
Tiimin jäsenenä olen aika asiakeskeinen ja minua kiusaa, jos asioiden käsittely ja päätöstä kohti etenevä prosessi jäävät rupattelun jalkoihin. Eilen kuitenkin huomasin, että "opettajuudessani" on tapahtunut muutos. Minun fokukseni on melkein kokonaan oppijoissa, ei asiassa niinkään. Minun on todella vaikeaa keskittyä luennoimiseen, kun huomioni kiinnittyy ihan väkisin siihen, miten oppijat tilanteen kokevat, miten saisin heidät ottamaan aktiivisemman roolin, mitä he mahtavat osata ja tietää ja miten saisin sen tuotua tilanteeseen ja ryhmän hyödyksi. Ei siitä hyvää luennointia synny, hämmentävä tilanne vain.
Kun tiimioppimistilanteissa oppijat tuntuvat kokonaisilta, eläviltä ihmisiltä tunteineen, tietoineen, taitoineen, haaveineen ja pyrkimyksineen, on ankeata puhua kivettyneinä pulpeteissa kärvisteleviä, ihmishahmoisia tyhjiöpakkauksia kohti. Ja kuvittelisin, että vielä ankeampaa on olla se tyhjiöpakkaus, joka ei anna tilanteessa itsestään mitään ja jonka silmien ja korvien kautta tunkee tajuntaan jonkun toisen käsityksiä ja tulkintoja. Ei ole minun hommaani. Enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti