keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Live your dream, girl!

Suurimman osan keväästä olen kulkenut typerä hymy kasvoillani tiimioppijoideni perässä. Ai että ne ovat fiksuja. Tuskin kasvonpiirteitä erotan sädekehän loistossa. Ihan mahtavia. Käsittämättömiä. Uskomattomia, Niiiiiin taitavia ja innostuneita. Hohdokkaita.

Joo ja sitten välillä tulee sellaisia päiviä, että olen vähällä heittää niitä esineillä. Kun eivät tiedä mitä haluavat. Ensin pyytävät luentoja ja sitten hölisevät omiaan kun kerron kuluttajalainsäädännöstä. HEI OIKEESTI! Nää on TÄR-KEI-TÄ asioita. Vielä ootte kiitollisia että joku nämä teille kertoi. Sinäkin rastapää siinä, lakkaa nyt oikeesti hinkuttamasta sitä (lastut lattialle sinkoillen) tunnilla vuolemaasi voiveistä/lusikkaa/haarukkaa hiekkapaperilla, kun en kuule muiden vastauksia.

Sitten pyytävät, että voisko saada itse tutkia ja etsiä vastauksia. Kivaa oli sitten tehdä ryhmätehtävää, jonka improvisoin. Siihen meni suunnilleen kolme kertaa se aika kuin kalvosulkeisiin olisi mennyt. Tämmöistä lisää, määkivät. Seuraavana päivänä tuon semmoista lisää. Ei sitten ollut sekään kivaa. Liian paperinmakuista oli. Ei oikein tiennyt että mikä tarkoitus tällaisella sitten oli. Kun semmoisia keinotekoisia kysymyksiä vaan oli.

On se niin väärin. Parhaansa yrittää eikä mikään kelpaa. Kohta tämä menee yhtä vaikeaksi kuin perhe-elämä ja lastenkasvatus. Kiittämättömyys on maailman palkka.


Klapikone. Siinä sitä on käytäntöä.

Minulle muodostui kuitenkin tänään uusi teesi tiimivalmentamisesta. Silloin, kun ihmiset alkavat vaikuttaa idiooteilta kiusankappaleilta, pitää mennä lähemmäs. Istua rauhassa alas ja kuunnella perinpohjaisesti. Aloitimme tänään muutaman oppijan kanssa oppimissopimusten laatimisen. Rauhallisesti keskustelemalla. Autossa, kymmenen metrin päässä klapikoneesta, jolla muu ryhmä teki muutaman suursäkillisen klapeja valvovan silmäni alla. Pakko tunnustaa, että ajatus ja silmä kyllä välillä harhaantuivat siitä puun pätkimisestä kuunnellessani oppijoiden ajatuksia. Niitä suuria haaveita ja pelottomia, ennakkoluulottomia ajatuksia niiden saavuttamiskeinoista.

Hyvin, HYVIN harva haaveilee opiskelemaan tullessaan tutkinnon perusteiden osaamisvaatimusten mukaisen osaamisen hankkimisesta. Se haave on jotain ihan muuta. Temppu onkin siinä, miten tutkinto ja opiskelu saadaan palvelemaan sitä oppijan haavetta, unelmaa.

Joku ajattelee suorittavansa koulun "että edes jonkun saisi kerrankin suoritettua loppuun" ja lähtevänsä sen jälkeen ulkomaille, vaikka sitten au pairiksi. Hei tätä työtä voi tehdä myös ulkomailla. Ruvetaan haaveilemaan kansainvälisestä työssäoppimisesta ja ehkä työpaikankin löytymisestä sitä kautta! Toisen haave on ulkotyö, jossa saa ehkä olla eläinten kanssa. Lähdetään siis menemään sitä kohti työssäoppimisen, asiakaskeikkojen vastuuvetäjän tehtävien ja koiraopintojen kautta. Yksi on tajunnut, ettei ehkä viihdy työssä, jossa turisteja istutetaan kuin liukuhihnalta koiravaljakon vetämään pulkkaan. Haluaisi enemmän ja syvällisempää vuorovaikutusta sen asiakkaan kanssa. Tästä kyllä syntyy ammatti, hankitaan hyvät lajitaidot ja niiden päälle rautainen ohjauskokemus, suuntautuminen vaikka erityisryhmiin.

Samalla kun rakennettiin unelmia, pöllit pilkkoutuivat pieniksi paloiksi.
Pian nekin liekehtivät. 
Joskus mietin, heräänkö jossain vaiheessa tästä tiimivalmentaja - hypestä ja huomaan, että ei näissä oppijoissa mitään erityistä ollutkaan. Vai onko tämä oikeasti sitä, että he ovat heränneet ja minä vasta nyt pääsen näkemään, mitä kaikkea erityistä, ihmeellistä ja hohdokasta heissä onkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti