En tiennytkään olevani hakkeri. Kehityskeskustelussa esimies kysyi: No mitä mieltä olet, riittääkö tämä työstäsi saamasi palkka mitenkään korvaamaan sitä työmäärää, minkä teet? Jäin hetkeksi miettimään ja sössötin sitten jotain siitä, miten ajattelen tätä työtä myös harrastuksena ja että se on niin kiinnostavaa, etten malta olla tekemättä.
Himanen vertailee Hakkerietiikassa protestanttista työetiikkaa ja hakkerietiikkaa. Hakkerietiikassa työ nähdään itsessään kiinnostavaksi ja palkitsevaksi. Sitä tehdään, koska se on viettevää, kiehtovaa ja innostavia. Hakkerit saavat työhön panostamansa voimavarat toisaalta työn imusta, toisaalta sen vastapainona harrastamastaan iloittelusta. Työ saattaa viedä valtavan suuren osan elämästä, mutta hakkerit tekevät sitä intohimoisesti - kokien elävänsä työtä tehdessään. Protestanttiseen työetiikkaan taas kuuluu uhrautuminen, luopuminen, velvollisuudentunne, lojaalius, ahkeruus ja tunnollisuus. Hakkereille työ on elämän ydintä, ei ulkoa annettu leiviskä, jonka hoitamiseksi pitää uhrautua.
Hakkerismissa työnteko on yhdistelmä harrastuksen hauskanpitoa ja totista työtä. Hakkeri luo intohimoisesti ja on valmis ponnistelemaan saavuttaakseen tavoitteensa. Hakkeri on valmis hyväksymään työn mukanaan tuomat ikävämmätkin puolet, koska kokonaisuus tuntuu heistä silti mielekkäältä ja tavoittelemisen arvoiselta. Hakkerin työnteko on enemmän keskittynyttä leikkiä kuin raatamista.
Opettaja voi omituisen virkaehtosopimuksensa vuoksi halutessaan valita, kumman etiikan mukaisesti työskentelee. Tai kenties jonkin välimuodon. Koulutusorganisaatioista löytyy erittäin runsaasti aineistoa protestanttisen työetiikan tueksi. Prosessikaaviot, toimintamalli, toimintajärjestelmät, työtehtävälistaukset, johtamisen järjestelmät, työajan seurannat, erilaiset kaavakkeet, joilla pyydetään lupaa omassa työssä tehtäviin ratkaisuihin. Jos koettaa täyttää kaikki ammatillisen opettajan ja ryhmänohjaajan tehtävät tunnollisesti ja tarkasti, on uhrattava oma vapaa-aikansa. Jatkuva syyllisyyden tunne on opettajan seuralainen, kun hän murehtii jo aamulla herätessään viemättömiä arviointeja, päivittämättömiä hopseja, kirjoittamattomia raportteja ja väliin jääneitä palavereita.
Moni opettaja ei enää nielaise protestanttista raatamista työtavakseen. Moni opettelee väistelemään hyödyttömiksi kokemiaan työtehtäviä. Kun jättää jonkin työn kerran tekemättä, huomaa pian, seuraako siitä sanktioita vai ei. Jos ei seuraa, miksipä tätä tehtävää jatkossakaan tekisi. Pian työn kokonaisuus on miellyttävämmin yhdistettävissä omaan vapaa-aikaan, joka on se opettajan todellinen intohimo. Kuka nyt syttyisi sähköisen päiväkirjan täyttämisestä tai arkistoinnista.
Toisaalta ammatillinen opettaja voi halutessaan ryhtyä hakkeriksi. Tyhmäähän se sinänsä on systeemissä, jossa joku kuitenkin heiluttaa sitä perustyönkuvalista nenän edessä, vaikka kuinka intohimoisesti innovoisi kaiket illat. Toisaalta hakkerointi poistaa myös paljon esteitä. Jos kehitystyölle ei virka-ajan puitteissa jää aikaa, ei minua kukaan oikeasti estä tekemästä sitä vapaa-ajalla. Hullu! Ilmaista työtä? Onhan se niinkin. Toisaalta tämä ei minusta ole "niiden" työtä, jonka tekemisestä meille maksetaan, vaan tämä on minun työtäni. Olen tässä omistajana, mukana luomassa ja kehittämässä työstä myös itselleni mielekästä. Tehtävänäni ei ole pelkästään "oleskella moitteettomasti opettajan roolissa" (vrt. intialainen kadunlakaisija, jonka tehtävänä ei oikeasti ole puhdistaa katuja vaan olla kadunlakaisijana).
Minulle on koko opettajana olemiseni ajan ollut hyvin vaikeaa ajatella työtäni tuntisuoritteina - määräytyykö työni tuloksellisuus ja sitä kautta myös esim. palkkaus todella pelkästään siitä, kauanko seison valkokankaan ja työpöydän välissä oppijoiden edessä? Tuntiresurssien myöntäminen on myös esimiehellä ollut melkeinpä ainoa johtamisen väline. Anelemisen lisäksi hän voi ainoastaan tarjota ylimääräistä tuntiresurssia jonkin uuden työtehtävän hoidettavaksi ottamisesta. Itse en hirveästi motivoidu ylimääräisestä rahasta, joten en helposti tartu tylsiin tai yksitoikkoisiin töihin. Kiinnostavat teen ilmaiseksikin.
Työn optimoiminen kuuluu Himasen mukaan protestanttisen työetiikan viitekehykseen. Työ on tiukasti kalenteroitua (vrt. opettajan lukujärjestykset), kunkin työtehtävän suorittamiseen kuluva aika on arvioitu ja resurssoitu työntekijälle. Kehitys kulkee kohti yhä tehokkaampaa ja nopeampaa työskentelyä. Leikillisyys on puurtamisesta kaukana. Kun työ on ryppyotsaista rutistamista, syntyy tarve laskelmoida myös vapaa-ajan käyttö. Montako kertaa viikossa on harrastettava liikuntaa, entä kuinka usein käydään kampaajalla tai paljonko aikaa tulee varata parisuhteen hoitamiselle? Kiireisyydellä jopa kilpaillaan vapaa-ajallakin ja vapaa-ajasta selviytyminen on vastaava haaste kuin työelämän paineissa ahertaminen.
Minua miellyttää hakkerismissa myös oppimismalli, joka muistuttaa hieman tiedeyhteisöjen työtapaa. Omat aikaansaannokset annetaan toisten hyödynnettäviksi ja edelleen kehitettäviksi. Samalla omasta työstä saa tunnustusta, joka ainakin minua motivoi paljon enemmän kuin uusi rivi tuntikirjanpidossa. Vaikka olenkin salaa sitä mieltä, että osaan kyllä tehdä nämäkin hommat paremmin kuin joku muu, välillä on pakko myöntää, että yhdessä tehty lopputulos on omaa parempi. No okei, aika useinkin niin käy. No okei, melkein aina. Esimerkiksi blogikirjoituksista saamani palaute on jo niin motivoivaa, ettei palkan saaminen tästä kirjoittamisesta varmaankaan parantaisi motivaatiotani vähääkään. Ehkä jopa vähentäisi, sillä omasta vapaasta tahdosta ja omalla tyylillä tekeminenkin on aika palkitsevaa.
Himasen esittelemä hakkerimallin mukaan kehitetty nettiakatemia soittaa minussa monia kelloja. Toisten oppimisen rikastuttamininen sekä aineistojen jatkuva kritisoiminen, muokkaaminen ja uusiin suuntiin kehittäminen.. Miksi esimerkiksi omien, opetuksessa käyttämieni aineistojen pitää olla pyhiä? Enkö voisi avata niitä opiskelijoiden kehitettäviksi? Vaikkei yksittäinen opiskelija pystyisi luomaan vastaavaa kokonaisuutta "tyhjästä" (joka on varmaan syy siihen, että "oikeiden" oppimateriaalien tekeminen ei opiskelijoilta yleensä oikein onnistu), jokaisella olisi varmasti jotain annettavaa yhteisen tuotoksen kehittämiseen. Himanen kritisoi nykyajan "kertakäyttöopiskelua", jossa jokainen opiskelija aloittaa tiedon rakentamisen alkutekijöistä, jokainen tenttii samat asiat muista eristettynä eikä ikinä hyödy muiden oivalluksista. Tenttisuorituksen arvioinnin jälkeen opiskelijan oivallukset heitetään roskiin.
Miksei luontoalan koulutuksenkin erinomaistaminen voisi syntyä juuri tätä kautta: yhä uudet oppijaryhmät osallistuisivat meidän yksikössämme olevan osaamisen kehittämiseen ja lisäämiseen. Lopulta meillä olisi tarjottavana jotain sellaista, mitä pelkästään yksittäisten opettajien osaamisesta ei ikinä saataisi nousemaan. Kehittyvä, rakentuva, uusille sukupolville siirtyvä osaamispankki luonto-ohjaajan työstä :).
Jos verkostoyhteiskunnalle ja protestanttiselle työetiikalle kekeiset arvot ovat raha, työ, optimaalisuus, joustavuus, vakaus, määrätietoisuus ja tulosvastuullisuus, mitä ne ovat hakkerietiikassa? Intohimo, sosiaalinen arvokkuus ja avoimuus, netiikka, aktiivisuus ja välittäminen sekä luovuus.
Himanen esittää kirjassaan hauskat esimerkit siitä, miten Genesis -myytti olisi toteutunut valtiollisena versiona (kokousten, suunnitelmien ja strategioiden kautta) tai yritysmaailman versiona (sopimukset, oikeudet ja sanktiot). Toisaalta hakkeri-Genesiksessä yksilöt olisivat vain aloittaneet luomisen ilman hallinnollisia muodollisuuksia. Toisaalta malli olisi myös luovutettu muille ilman rajoituksia tai sopimuspykäliä.
Hyvä, ajatuksia herättävä kirja. Nettihakkerointia koskevia osuuksia en kovin tarkasti kahlannut läpi, mutta työetiikkaa käsittelevät kohdat olivat tärkeitä lukea. Sattumalta olen tässä samoihin aikoihin alkanut nähdä ympärilläni hakkerieettisiä opiskelijoita. Olen tyytyväinen, että tunnistan ilmiön heissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti