Katkeruuden koukku

Vaikeita asioita kuulkaa riittää. Elämäntilanteita. Tehtäviä päätöksiä. Työhommia. Opittavia asioita. Ihmissuhteita. Laihdutuskuureja. Menetyksiä. Mitä niitä nyt on.

Kun se ikuinen vastavirtaan uiminen alkaa uuvuttaa, ihmisellä on valtavan suuri kiusaus napata kiinni katkeruuden koukkuun. Niitä on runsaasti tarjolla. Minua ei otettu todesta. Minua kiusattiin. Terveys reistaili. Rahat eivät riittäneet. Minulle tehtiin katala temppu. Minua kohdeltiin epäreilusti. Minulle ei annettu mahdollisuutta. Toiset eivät tehneet osuuttaan. Olosuhteet olivat minua vastaan. Trump valittiin presidentiksi.

Jokainen meistä avaa välillä suunsa ja haukkaa hampaisiinsa katkeruuden koukun. Siihen voi ihanasti ripustaa sen taakan, jota olemme jo niin väsyneet raahaamaan itse. Siihen voi ripustautua ja lakata pyristelemästä. Kuule ei tässä enää kannata. Jossain se raja kulkee. En minäkään ihmeisiin pysty. Olisin kyllä vielä, mutta. Katkeruuden kokemus ei ole miellyttävä, mutta se on usein jatkamista helpompi vaihtoehto. Voi jäädä baarin nurkkapöytään tilittämään. Voi tuijotella ikkunasta ulos ja muistella lapsena koettuja vääryyksiä. Voi avautua somessa. Ja lakata yrittämästä.

Tielle osuneisiin kiviin voi kompastua tai heittää ne sivuun.
Voi niistä jotain kaunistakin luoda. 

Katkeruus on kyvyttömyyttä hyväksyä sitä, mitä itselle on tapahtunut. On tapahtunut niin suuri vääryys tai niin julmia seurauksia, ettei niitä voi antaa anteeksi. Katkeruuteen koukuttunut haravoi kaikki vääryydet kasaan ja pöyhii niitä suurella antaumuksella vuodesta toiseen. Niistä vääryyksistä tulee tärkeä osa sitä, millainen hän pohjimmiltaan on. Väärin kohdeltu. Ei koskaan kunnolla anteeksi pyydetty. Pakotettu, poljettu, haavoitettu. Hän ottaa vääryydet aina tilaisuuden tullen esiin ja tarkastelee niitä, kääntelee eri puolia esiin, näyttää muillekin.

Niihin koukkuihin ei kuitenkaan ole pakko tarttua. Oman elämän haasteiden ja ei-toivottujen käänteiden hyväksyminen on minusta yksi arvokkaimmista taidoista, jonka ihminen voi oppia. Katkeruus ei vie eteenpäin vaan syövyttää ihmistä sisältä. Vähitellen sitä uhriutuu. Huomaan esimerkiksi itse välillä vaikeina hetkinä ajattelevani esim: "minä nyt vain en pysty tällaiseen, kun silloin yläasteellakin minua kiusattiin." Niistä katkerista kokemuksista tulee itselle universaali tekosyy huonosti selviytymiselle. Ja yrittämättä jättämiselle. Osa kokemuksista aiheuttaakin ihan oikeita säröjä ja suruja. Minua kiinnostavat kuitenkin ne kokemukset, joista voisi halutessaan toipua ja päästä yli.

Joskus nimesimme työkaverini kanssa työmme tavoitteen "peruskoulun uhrien auttamiseksi." Monella on niin karut kokemukset koulussa huonosti pärjäämisestä, että oppimisen iloa saa kaivella aika syvältä. Siihen katkeruuden koukkuunkin voi kuitenkin tottua ja jopa rakastua niin, ettei siitä enää haluakaan päästä irti. Esimerkiksi omat oppimisvaikeudet saattavat joillekin olla tällainen "vapautus" yrittämisestä. Joku on oppinut syyttämään aina muita omista töppäilyistään. Kolmas odottaa täydellisiä olosuhteita, sitä, ettei olisi yhtään väsynyt, kiireinen tai vähissä rahoissa. Jos se päänsisäinen selittelijä sattuu olemaan kovin sinnikäs ja kovaääninen, sitä on vaikea valmentajan vaientaa.

Jokaisen pitää itse irrottaa itsensä katkeruuden koukusta. Ensin koukku pitää tietysti huomata, jos se on uponnut itselle näkymättömiin. Sitten pitää huomata, että sen saa irti. Sen jälkeen voikin riittää yksi rohkeuden hetki.

Muistan hetken, jolloin eräs omista koukuistani irtosi. Neljäänkymmeneen elinvuoteen oli mahtunut tosi paljon epäonnistumisia liikuntasuorituksissa. Kömpelyydestä ja hitaasta motoristen taitojen oppimisesta oli tullut tekosyy vältellä liian kuumottavia liikunnallisia tilanteita. Joku minut kuitenkin johdatti koskimelontakurssille, jossa tosin olin tuttuun tapaan huonoin ja kastunein. Sitten, ihan odottamatta, koitti kuitenkin eräs kesäpäivä siinä samassa koskessa: laskin sen kaatumatta, useita kertoja. Muistan sen tunteen, kun kosken aallot huuhtoivat kaikki tekosyyt pois. Ja miten niin en pysty tällaiseen? Entä jos muutkin rajoitteeni ovat oikeastaan tekosyitä? Aika tajunnanräjäyttävää.

Eikä siihen koukunpoistoon aina koskia tarvita. Rohkeuden ja itsensä haastamisen hetki voi olla päältäpäin katsottuna aika vaatimaton. Kun uskalsin ottaa vastuuta. Kun jaksoin yrittää vielä kerran. Kun kokeilin tehä toisella tavalla. Kun uskalsin aukaista sen jumin, joka on aina minut pysäyttänyt. Kun huomasin, miten voimakas olenkaan ilman sitä huulesta repivää koukkua.

Tulla lujaksi. Pysyä pehmeänä.

Siinäpä sitä haavetta, tai haastetta on kylliksi koko elämälle, tuumi Tommy Tabermannkin.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, sen oli tarkoitus toimia matkakumppaninani kasvaessani opettajasta tiimivalmentajaksi. Sitä se on toki ollutkin. Samaan aikaan Iloisen oppimisen tivolin rattaiden kanssa on kuitenkin alkanut kääntyä myös ammatillisen koulutuksen iso, raskas pyörä.

Tämän mittaluokan muutokset todella koettelevat omaa muutosjoustavuuttani. Itse luotu muutos on helpompi kestää, vaikka sekin toki stressaa. Kun muutos on jatkuvaa, ulkoisista syistä johtuvaa eivätkä asiat kehity siten kuin itse toivoisi, kummasti se muutosvastarinta nostaa päätään. Tekee mieli kiukutella ja sortua haikailemaan vanhoja, hyviä aikoja. Vaikka olen viime vuosina koettanut aktiivisesti muuttaa paikoilleen jämähtäneitä, aikansa eläneitä toimintatapoja, ei tässä vauhdissa meinaa enää pysyä mukana.

On pakko yrittää kaivaa tästä valtavasta muutoksen vyörystä niitä positiivisia puolia, pitää niitä hengissä ja saada kasvamaan. Istuttaa raunioille uuden siemeniä ja kastella niitä. Yrittää vaikuttaa siihen, millainen tulevaisuudesta tulee. Pitää toivottaa muutos tervetulleeksi, mutta ohjata sitä oikeaan suuntaan.

Pitää kestää aaltojen ikuinen liike

 Mutta se pehmeänä pysyminen ja lujaksi tuleminen. Kun kaiken epävarmuuden, niskaan hengittävän väsypeikon ja mielessä väikkyvien uhkakuvien paine kasvaa, tekee mieli suojautua siltä kovettamalla itseänsä. Sanomalla itselleen: tämä on liikaa, ei tätä voida minulta enää odottaa, minun on pakko vetää tähän raja. Tällaisissa ihmisläheisissä ammateissa, auttaja-ammateissa jopa, itsensä kovettaminen ja kylmettäminen on kuitenkin väärä tie. Jos tuntuu siltä, että selviytyäkseen on pakko rakentaa itsensä ympärille suojamuureja tai kääntää lämpöä pienemmälle, ollaan menossa väärään suuntaan. Ja vahvasti.

Olen kirjoittanut monia aika pessimistisiä ja synkkiäkin tekstejä. Samalla olen joutunut käymään läpi vaikeita valintoja omalla kohdallani. On pitänyt miettiä, mitä jaksan ja haluan, ja miten paljon voin työn laadusta tinkiä niin että sielu vielä kestää. Saman ovat käyneet läpi varmasti kaikki irtisanomisilta välttyneet ammatilliset opettajat.

Mitä se sielu sitten pehmeänä kestää? Pitää koluta läpi kaikki pimeätkin nurkat ja kopistella nurkkiin unohtuneiden kassien pohjat. Mitä eväitä sieltä löytyy? Riittävätkö ne riittävän hyvään työstä suoriutumiseen? Jonkinlaista ammatillista etäisyyttä kai pitää joka tapauksessa osata pitää, huolehtia itsestään, jotta voi huolehtia toisista. Jossain kulkee kuitenkin näkymätön raja, jonka takana työtä tehdään muista syistä kuin aidosti oppijoiden hyväksi. Sitä rajaa on varmaan vaikea huomata, ennen kuin sen on jo ylittänyt. Sen yli astuttuaan huomaa irrottaneensa otteensa jostain niin olennaisesta, ettei työ enää tunnukaan mielekkäältä. Itselle eikä muille.

Nyt jos koskaan on osattava erottaa ne itselle välttämättömät mielekkyyden palaset kaiken sälän ja silpun seasta. Niistä kootaan jotain kaunista, joka pidetään koko ajan iholla, oman, sisäisen liekin lämmössä. Ettei vain vahingossa hukkaisi sitä, mikä omassa työssä on arvokasta. Sitä, mikä tekee tästä maailmasta hitusen paremman, valoisamman tai pehmeämmän. Ja ettei samalla satuttaisi itseään niihin teräviin turhan ja kuluttavan duunin sirpaleisiin, jotka ympärillämme lojuvat.

Etsi mielekkyys ja kulje sitä kohti.

Because I am planting flowers

Ammatillisen koulutuksen paraikaa todeksi elettävät muutokset ovat vihdoin saaneet aikaan myös keskustelua. Yhtäällä ollaan esim. huolissaan etenkin nuorten miesten syrjäytymisestä koulutuksen säästöjen vuoksi, toisaalla epäillään työelämän kykyä ja valmiutta vastata yhä enemmän työpaikoille siirrettävään ammatilliseen koulutukseen. Esimerkiksi Pohjanmaan kauppakamarin johtaja Paula Erkkilä pohtii mielipidekirjoituksessaan työpaikkojen roolia: "Työpaikkojen kanssa tehtävä koulutussopimus sitoo osapuolet tavoitteelliseen ja ohjattuun oppimiseen työpaikalla. Oppilaitoksilla on oikeus, mutta myös velvollisuus vastata ammatillisesta koulutuksesta, eikä tätä velvollisuutta pidä liikaa siirtää työelämälle. Jatkossa tulee huolehtia, että työpaikoille järjestetään koulutusta opiskelijoiden ohjaamiseen ja osaamisen arviointiin, ja että opetussuunnitelmien tavoitteet ja sisällöt ovat avoimesti saatavilla."

Omat ajatukseni ammatillisen koulutuksen reformista ovat ristiriitaiset. Raskaiden säästöjen ajoittuminen juuri reformin toimeenpanon alle saa aikaan yhtä positiivista kehittämishenkeä kuin "fätistä fitiksi" amputoimalla operoidulla pullukalla. Rampautetaan sut ensin, sitten alat kuule kuntoilemaan oikein tosissas. Kaipa pakko on paras opettaja. Silti olisin toivonut reformin suunnitteluun hieman taitavampaa strategista johtamista.

Kivinen tie

On ihan varmaa, että ammatillinen koulutusjärjestelmä kaipasikin kipeästi uudistamista, ja ihan takuulla kolmivuotinen koulutus on joillain aloilla ja joidenkin opiskelijoiden kohdalla ollut ylimitoitettu ja sisältänyt paljon tyhjäkäyntiä. On silti turha kuvitella, että massiivisten irtisanomisten jäljiltä jäävät jäljelle juuri ne oikeat, nerokkaat ja haluttua tulosta tuottavat toiminnot ja tekijät. Ammatillisen koulutuksen savuavilla työsalien raunioilla seisoo tukka pystyssä muutama osa-aikaistettu ope, jotka varovaisen toiveikkaina tähyilevät yhteishaun porteille: vieläkö joku uskaltautuu ammatilliseen koulutukseen?

AMKE ry:n toimitusjohtaja Petri Lempisen mukaan "ammattiopettajien työ ei lopu, mutta se muuttuu täysin. Tulevaisuuden opettaja ei opeta vaan mahdollistaa oppimisen. - Jatkossa meillä tuskin on resursseja siihen, että opettaja ohjaa ryhmää luokassa. Opettajan ja opiskelijan työviikko siis erkaantuu, ja opettaja kohtaa opiskelijan eri foorumeilla: työpaikalla, verkossa tai simulaatioissa." 

Tähän eräs ammatillinen aikuiskouluttaja kommentoi: "Luokkaopetus ei itsessään takaa oppimista. Mutta ihmetyttää että jokaisen ohjaaminen erikseen tois sitä säästöä. Jos otan 16 opiskelijaa luokkaan ja opetan kaikkia yhtäaikaa, periaatteessa jokainen saa 8 tunnin päivässä 8 tuntia ohjattua oppia.Jos taas jokainen oppii yksilöllisesti 8 tuntia, jokainen saa puoli tuntia ohjausta 8 tunnissa jos open saama työaika säilyy samana. Meillä valmennnus toteutuu simulaatioina, osuuskuntatyönä, ohjattuna toppina, teoreettisina etäopintoina, kehityskeskusteluina ja työn kehittämispäivinä. Ja vie paljon enemmän open aikaa kun jos vaan oltais siellä luokassa. Varsinkin kun niitä ilmaisia työssäoppimisen ohjaajia ei ole paljon tarjolla."

Reformin tarkoituksena on tuottaa "nopeampaa ja joustavampaa vastaamista työ- ja elinkeinoelämän osaamistarpeisiin". Tämän on määrä toteutua samalla, kun tavoitellaan yhteensä 248 miljoonan euron kokonaissäästöjä (+ indeksileikkaukset) (OPH). Ai niin, ja samalla piti muistaa rakentaa opintopolut "yksilön tarpeiden ja edellytysten mukaisesti ottaen huomioon työelämän tarpeet." (OPH) Ja muille kuin peruskouluansa juuri päättäville tulee tarjota mahdollisuus joustavaan siirtymiseen koulutuksen pariin, eli käytännössä koulutukset ovat jatkuvassa haussa.

Tuntuu kovin pikkumaiselta valittaa oman työnsä vaikeutumisesta. Kun vieläpä oikeasti olen sitä mieltä, ettei luokkaopetus ole yksilöllisten oppimispolkujen toteuttamisessa mikään autuaaksi tekevä pedagoginen menetelmä. Olen henkeen ja vereen tekemällä ja tiimeissä oppimisen, yksilöllisten tavoitteiden ja oppimistapojen sekä henkilökohtaisten painotusten kannalla. PEDAGOGISISTA syistä. Säästökeinona valmentava oppimisen ohjaus on kuitenkin about yhtä tehokasta kuin se, että sanomalehden toimittaja jättäisi uutiset julkaisematta ja lähtisi laulamaan niitä arkkiveisuina kauppa-autojen kyydissä. Ja saisi puolet vanhasta palkastaan.

Luovutaan vaan luokkaopetuksesta, jos se ei enää toimivaa ole. Mutta ei luovuta opettajan/valmentajan ja opiskelijaryhmän yhteisestä ajasta. Eikä luovuta kokonaan ammatillisten oppilaitosten hyvistä oppimisympäristöistä.

Emme kouluta osaajia tämän vaan huomispäivän tarpeisiin. Siitä seuraa, ettei työpaikkojen kapasiteetti ottaa opiskelijoita sinne oppimaan vastaa tulevaisuutta ennakoivan koulutuksen volyymiä. Olen myös aika varma, ettei työpaikoilla ole resursseja eikä riittävää pedagogista osaamista ottaa vastaan kaikkia ammatilliseen koulutukseen hakeutuvista opiskelijoista. Mikä oikeus yhteiskunnalla on vastuuttaa työpaikat hoitamaan, kasvattamaan ja opettamaan esim. sellaisia nuoria, joille säännölliset aamuheräämiset ovat täysin mahdottomia tai jotka eivät päihteiden käytön vuoksi ole tykykyisiä? Tai joiden taidot eivät vielä riitä työpaikan työtehtävien tekemiseen? Kuka työpaikoilla opettaa suunnittelu- ja opiskelutaitoja tai auttaa oppimisvaikeuksista kärsivää? Vai pitääkö ammatillisten valmentajien vain vähän terästäytyä, että pystyvät antamaan kaiken tarvittavan sosiaalisen, pedagogisen ja ammatillisen kasvun tuen lyhyillä ohjauskäynneillään työpaikoilla?

Ammatillinen peruskoulutus ei ole pelkkää teoriaa tai käytännön työtehtävien harjoittelua. Sen sitkeintä ydintä ovat hyväksi työntekijäksi ja yhteiskunnan jäseneksi kasvaminen, tiimityöskentely- ja vuorovaikutustaitojen oppiminen, elämäntaitojen hallinta, oppimaan oppiminen, ammatti-identiteettiin kasvaminen, omasta terveydestä, turvallisuudesta ja työkyvystä huolehtiminen, omien vahvuuksien ja suunnan löytäminen. Moni näistä taidoista vahvistuu työelämässäkin, mutta harvalla ne ovat myötäsyntyisesti hallussa. Mihin suuntaan ammatillinen koulutus kehittyykään, näistä en halua luopua. En. En myöskään tiedä, mitä nämä myllerrykset tarkoittavat tiimioppimiselle toisella asteella, mutta aion ottaa selvää.

Mutta silti: kyllä elämä kantaa. En tiedä, mistä somen kätköistä löysin tämän kuvan, mutta sen opetusta aion toteuttaa.