Työpaikkani on sellainen perinteikäs maatalousoppilaitos, jonka iso koulutuskonserni aikoinaan nielaisi. Siellä opettamisesta ja kouluttamisesta tulee luontevasti mieleen viljely. Muokataan maa, kylvetään siemenet oikealla hetkellä, lannoitetaan, ehkä kastellaankin. Toivotaan sopivia säitä. Odotetaan. Ihaillaan tulosta ja korjataan sato. Opettajan osuus on tehty, kun asiaankuuluvat toimenpiteet on tehty opiskelijoiden suuntaan asiaankuuluvassa aikataulussa ja dokumentoitu asianmukaisesti. Opiskelijan ei tarvitse kuin ottaa vastaan ja kasvaa. Opettajan olo on ehkä ärsyyntynyt niistä kasvamasta kieltäytyvistä versoista, mutta selusta on turvattu. Niin olen tehnyt kuin määrätty on.
Tämä vertauskuva ei tiimioppimiseen istu. Viljely- tai kasvin kasvatusvertauskuvassa on sellaisia taustaoletuksia, jotka tiimivalmentamisessa on unohdettava. Opiskelija ei ole toimenpiteiden kohde, vaan niiden tekijä. Sitä, mitä siemenestä kasvaa, ei tiedetä etukäteen. Alussa ei tiedetä, millaista lannoitusta ja sääolosuhteita taimi tulee tarvitsemaan. Emme kasvata pellollista samanlaisia tähkiä, vaan yhdestä tulee onnellinen takiainen ja toisesta tammi. Emme tuota kukkurapäistä satoa yhteiskunnan laareihin, vaan jokainen kasvaja valitsee oman tiensä. Ei siitä kuulkaa vielä synny tiimioppimista, jos viljelijä lakkaa kylvämästä ja lannoittamasta. Tulee vain katovuosia. Täytyy tapahtua jotain ihan muuta. Ja prosessia pitää ajatella jonkin ihan muun vertauskuvan kautta.
Miten tiimioppimisen ja -valmentamisen sitten voisi mieltää? Olen yrittänyt haroa sopivaa vertauskuvaa päästäni. Etsin mallia eläinmaailmasta. Oppiminen on ehkä enemmän ruoansulatusta kuin kasvin kasvua. Eliö valitsee, mitä syö ja kuinka paljon. Sen kasvuun ja kehitykseen vaikuttavat monet muutkin tekijät kuin ravinto. Esimerkiksi kulttuuri. Ja sosiaalisuus. Mutta en saa tästäkään voimallista vertauskuvaa väännettyä. Oppiminen on niinku että joku sillai eläisi. Plääh.
Metaforat ovat tärkeitä. Meillä Asikkalassa ollaan lanseeraamassa käsitettä Iloisen oppimisen tivoli. Se on hauska ja mukaansatempaava kielikuva. Silti minun on jotenkin vaikea nielaista sitä. Tivolissa käynti on kivaa ja kevyttä, siellä pyöritään laitteissa ja syödään hattaraa kunnes tulee väsy tai oksennus. Kaipaisin jotain ylevämpää, jotain, johon liittyisi kehittyminen, päämäärät, muutos, motivaatio, unelmat.
Ehkä oikeaa mielikuvaa voi tavoitella oikeansuuntaisten, epätäydellisten vertausten avulla.
Tavallaan tiimivalmentajan työ on kuin neuvolan terveydenhoitajan duuni. Tavataan säännöllisesti, punnitaan, mitataan, seurataan kehitystä, tuetaan haasteissa, ohjataan tarvittaessa ammattilaisten puheille. Puututaan, jos kehitys näyttäisi olevan vahingollista. Tunnustetaan itsemääräämisoikeus ja kunnioitetaan sitä tiettyjen pelisääntöjen puitteissa.
Tiimioppiminen on löytöretki. Sillä on tavoite, joka väikkyy osallistujien mielessä. Jokaisella on oma roolinsa löytöretkellä, mutta rooli voi muuttua retken haasteiden myötä. Motivaatio retkelle osallistumiseen voi perustua hyvin eri asioihin. Seikkailu, menestys, maine, raha.. Jokainen muuttuu retkellä. Kaikkien kokemukset ovat erilaisia. Valmentaja on matkalle lähettäjä, kanssakulkija, tai ehkä paikallinen asukas, jonka löytöretkeilijät kohtaavat. Joka osaa selittää, miten täällä toimitaan ja miten Graalin maljaa kannattaa etsiä.
Ehkä tiimivalmentaja on enemman kemiaa. Katalyytti, joka nopeuttaa oppimisreaktiota kulumatta itse reaktiossa. Entistä ehommaksihan se valmentaja parhaimmillaan valmentaessaan tulee. Valmentaja osallistuu oppimisreaktioon, mutta ei ole sen alku- eikä lopputuote. Ilman valmentajaakin oppimista voisi tapahtua, mutta hidastahan se olisi. Tähän metaforaan voin olla tyytyväinen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti