Kuin ihmisiä

Tältäkö siellä meidän kahvihuoneemme edustalla näyttää?

"En jaksa yhtään mitään opiskelijoiden vallan ottoa", totesi eräs kollega tiimioppimis-kokeilumme alkuvaiheissa. Kyse oli avainten lainaamisesta tiimioppijoille päivänä, jolloin me valmentajat emme olleet paikalla. 

Hiljattain halusimme tehdä tyhjilleen jääneestä toimistokopista, entisestä vanhainkodin valvomosta opiskelijoiden vapaassa käytössä olevan kahvihuoneen. Syntyi epäilys, että siellä hajotetaan välittömästi paikat ja lattialle räkiminen alkaa varmaan jo ovelta. Kahvinkeitin ehkä varastetaan. 

Väitän, että ammatillisen opettajan käsitys opiskelijoista on usein kyynistynyt. Kymmenet, sadat, tuhannet pettymykset opiskelijan kanssa tehtyihin sopimuksiin ovat kovasti himmentäneet uskoa inhimilliseen potentiaaliin, jota opiskelijoissa piilee. Ja kyllähän se joskus aika syvällä piileekin. 

Tästä syystä tiimioppimiseen on vaikea uskoa. Eihän se voi toimia, ei näillä opiskelijoilla. Tai "tällä oppilasaineksella", kuten vähemmän kauniisti sanotaan. On totta, että opiskelijoiden taustat ovat kirjavat. Monella on pitkä rekisteri vuorovaikutuksesta erilaisten viranomaisten kanssa, toisilla hurjat sairauskertomukset. Osa on ihan vain peruskoulun uhreja, joille esimerkiksi yläaste on ollut painajainen, josta ei voinut herätä. Kun siellä ei vain ehditty tai pystytty löytämään heistä yhtään myönteistä tai käyttökelpoista ominaisuutta. Jokainen ammattikoulun opettaja tietää, että nämä peruskoulun nujertamat puhkeavat usein kukkaan käytännön hommissa. 

Smile?

Koulutuksen vallankumous on käynnissä. Työelämän murroksen mukanaan tuomiin vaatimuksiin ei enää vastata valaisemalla kasvotonta oppilasainesta kansankynttilöillä. Kasvatustieteen professori Kristiina Kumpulainen Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitokselta pohtii asiaa Taloussanomien artikkelissa (21.8.2015): "Monella nuorella motivaatio, ja mitä varten opiskellaan ja ollaan koulussa, on jotenkin kadoksissa. Kun tekeminen on merkityksellistä ja työn tuloksia voi hyödyntää laajemminkin, sitä kautta opiskelusta tulee mielekkäämpää", Kumpulainen sanoo. 

Hän uskoo, että kun oppiminen lähtee omasta motivaatiosta, oppilas sitoutuu siihen paremmin eikä se ole vain ulkoa oppimista ja suoriutumista.  

Tällaiseenko työelämään me koulutamme?

Mistä se oppijan oma motivaatio sitten löytyy? Voin sen paljastaa. Se löytyy sieltä oppijasta itsestään. Sitä ei voi toiselle antaa, herätellä vain. On lähdettävä liikkeelle siitä motivaatiosta, mitä oppijalla on. Ja jokaisella sitä on, jossakin, johonkin. 

Motivaatiolla tarkoitetaan sanakirjan mukaan toimintaan johtavien motiivien kokonaisuutta, siis vaikuttimia, syitä ja perusteita, joiden vuoksi opiskellaan. Aika pitkään yritin itsekin täyttää opiskelumotivaation välkehtivää pikaria sellaisilla asioilla kuin "sun on pakko, tai lähetän Kelaan valvontailmoituksen" tai "kyllä mä tiedän, mitä sun täytyy osata, että töihin pääset". Eivät oppijat sitä maljaa kovin riemukkaasti alas kulauttaneet. 

Nykyisin meillä on käytössä täysin mullistava järjestelmä oppijoiden motivaation etsimiseen: kysyminen. Mikä sinua kiinnostaa? Millainen sinä olet, millainen haluaisit olla? Mikä on sinulle tärkeää? Mitä haluaisit tehdä? Kun on aikaa kuunnella ja kiinnostusta kuulla, vastaukset kehkeytyvät joksikin paljon suuremmaksi kuin "emmätiiä" tai "mä tykkään niinku luonnosta". Joku haluaa hierojaksi. Toiselle on tärkeää saada elämä järjestyksen ja jaksaa käydä koulua. Jonkun haave on päästä töihin ulkomaille. Aika kaukaa kaarrellen siis lähestytään tutkinnon perusteiden osaamisvaatimuksia luonto-ohjaajan osaamisalalla. 

Joo no mä tykkään ehkä eniten sytytellä nuotioita

Teimme eilen erään oppijan kanssa hänen omaa oppimissuunnitelmaansa. Teemme niitä kuvitetun miellekartan tai aikajanan muotoon, keskustellen tavoitteita ja toiveista, mielenkiinnon kohteista ja vähän niistä koulutuksen ammattitaitovaatimuksistakin. "Tekis kovasti mieli laittaa tähän sellaisiakin asioita, jotka ei nyt suoraan liity kouluun", totesi opiskelija. Ei sitä suunnitelmaa ilman niitä asioita voi tehdäkään! Opiskelumotivaatio löytyy siitä, kun oppija huomaa, miten koulutuksen tarjoamat mahdollisuudet voivat auttaa häntä saavuttamaan omia tavoitteitaan. Valmentaja voi onneksi auttaa niiden tavoitteiden esiin kaivamisessa ja konkreettiseksi toiminnaksi kääntämisessä. 

Ihmisen elämä on kokonaisuus, eikä hänen pidä joutua vangiksi koulutusjärjestelmään. On luovuttava siitä käsityksestä, että opiskelijat ovat ammattikoulussa jotenkin suorittamassa rangaistustaan, josta syystä esimerkiksi heidän läsnäolojaan ja myöhästymisiään seurataan sormi jo valmiiksi heristysasennossa. Koulutuksen pitää olla itsensä kehittämisen ja oman elämän parantamisen mahdollisuus, ei kylmä kone, jossa sinut puristetaan tietyn ammatin edellyttämään muottiin.

Ei. 

Jotkut ovat huolissaan tiimioppimisen tehokkuudesta, koska siinä ei "pysytä asiassa" tai "huolehdita siitä, että kaikki tulee käytyä läpi". Joskus olen vastannut näihin huoliin kertomalla luonto-ohjaajaopiskelijasta, joka oppi sytyttämään nuotion vasta kolmantena opiskeluvuotenaan työssäoppimispaikalla. Vaikka aika huolella ja pitkällisesti oli se nuotion sytyttäminen "käyty läpi". Hän ei vain ikinä ollut tarvinnut sitä taitoa, eikä ollut viitsinyt kokeilla. 

Toinen tapa vastata tähän huoleen tehokkuudesta löytyy esim. tämän päivän Etelä-Suomen Sanomista (29.8.2015): "Muutamakin erityislaitoshoitoa vaativa nuori näkyy budjetissa satoina tuhansina euroina", kertoo Hollolan kunnan vs. peruspalvelujohtaja Mikael Forsberg. Mitäpä siitä, jos osa opiskeluajasta kuluu nuorelta oman suunnan etsimiseen ja motivaation hapuiluun, jos se auttaa häntä kohti itsenäistä ja onnellista elämää? 

Miten oppijoista saadaan itsenäisiä, vastuullisia ja aktiivisia? Kohtelemalla heitä ihmisinä. Kysymällä, mitä he haluavat ja tarvitsevat. Toimimalla näiden vastausten mukaisesti. Antamalla heidän tehdä valintoja, jotka ovat heille mielekkäitä, niin ammatillisesti kuin muunkin elämän kannalta.