Kylmää kyytiä

Oppilaitokseni lukuvuosi alkaa huomenna. Tänään VES-päivää aloitellessamme auki olevat älypuhelimet ja läppärit kilahtivat. Saapui ilmoitus taas uusien YT-neuvottelujen alkamisesta. Säästettävänä on tällä kertaa 12 miljoonaa euroa, joka tarkoittaa noin 100 henkilötyövuoden vähentämistä. "Rehtorina katson, että opiskelijoiden saamaa opetusta ja ohjausta ei saa heikentää", kommentoi rehtori Päivi Saarelainen.

Ikäluokkien pieneneminen kurjistaa väistämättä ammatillisen koulutuksen rahoitusta Päijät-Hämeessä. Muutos on raju ja vaikeasti hyväksyttävä. Tuskin kukaan kokee omaa työtänsä tai koulutusalaansa turhaksi, vaikka opiskelijamäärät olisivatkin pieniä tai työllistyminen alalle vaikeaa. Ammatillisen koulutuksen ns. "asiakasrajapinnassa" toimivat opettajat joutuvat resurssien kiristyessä kohtuuttomaan tilanteeseen, kun yhä haastavampien ongelmien kanssa koulutukseen tulevat opiskelijat pitäisi saada valmistumaan yhä taitavammiksi ammattilaisiksi ja negatiiviset keskeytykset vähenemään.

Luontopolkujen ja tehtäväratojen yhteydessä puhutaan ns. kylmistä rasteista, joilla ei ole ketään neuvomassa rastin tehtävän suorittamisessa. Kenties ammatillisesta koulutuksesta ja ammattioppilaitoksista on tulossa tällaisia kylmiä rasteja. Ole hyvä, opi, tässä on sinulle kolme vuotta aikaa oppimiseen. Tulemme sitten arvioimaan ammattiosaamisen näytöt ja kirjoitamme sinulle tutkintotodistuksen. Katselet ohjeita netistä ja kaavakkeista. Tai mene työpaikalle oppimaan, siellähän on niitä ammattilaisia, jotka mielellään kouluttavat sinut ilmaiseksi. Tai vähennetään tunteja kallispalkkaisilta opettajilta ja annetaan ammatillisten ohjaajien ohjata harjaantumisvaihetta halvemmalla. Sehän on ihan reilua.

Kylmällä rastilla

Tämä kyyti on kylmää.

Uunituoreessa Koulutuskeskus Salpauksen opetussuunnitelman yhteisessä osassa puhutaan opettajasta pedagogisena johtajana, jonka tulee antaa aikaa opiskelijan ammatilliselle kasvulle, kiireettömään kohtaamiseen, viipyilyyn jopa. Ratkaisuksi ehdotetaan työn uudenlaista resurssointia. Tulee mieleen yksi sellainen tiimioppimisjutska, josta on ollut jotain puhetta.

Teimme tänään viime hetken muutoksia lukkareihin. Laitoimme toisen vuoden luonto-ohjaajaryhmälle ihan oikeasti lukkariin ns. kylmiä päiviä, jolloin kukaan opettaja ei ole kyseisen ryhmän tekemisiä vahtimassa. Opettajien työaikaa olisi kyllä juuri ja juuri riittänyt kaikille viikon arkipäiville levitettäväksi, mutta päädyimme käyttämään kahden valmentajan taktiikkaa kahtena iltapäivänä viikossa. Silloin opiskelijat ovat osan ajasta keskenään, toimien tiiminä.

Jos tästä tilanteesta yrittää jonkinlaista toivonkipinää etsiä, ehkä tiimioppiminen voi auttaa lämmittämään kylmää kyytiä ja jäätäviä rasteja. Kenties tiimioppiminen saa uutta nostetta, ei niinkään niiden hienojen oppimistulosten, vaan taloudellisten syiden vuoksi. Jos opettajalle ei enää ole varaa maksaa siitä, että hän seisoo jokaisen oppijan vieressä, kunnes työsuoritus on viimeistelty, maksetaan sitten siitä kiireettömästä välittämisestä. Ehkä voisimme uskaltaa antaa opiskelijoiden itse tai keskenään opittaviksi ja hiottaviksi sellaiset asiat, joissa ei voi tyriä liian kalliisti tai vaarallisesti. Ehkä he jopa nauttisivat siitä ja kenties tuloksetkin olisivat hyviä näin. Edellyttäen, että opettaja voi silti valmentaa, huolehtia oppimisen etenemisestä ja lietsoa liekkejä.

Minua kylmää silti ajatus pienenevästä palkasta ja kasvavasta työmäärästä. Minkä verran se houkuttelee sellaisia ihmisiä (opettajat, ohjaajat ja valmentajatkin ovat ihmisiä), joilla oikeasti on arvokasta annettavaa ammatilliseen koulutukseen? Ainakin itse haluaisin kokonaisen, järkevästi palkatun työpaikan, jolle voin antaa täyden huomioni. Entä miten pitkään eri alojen työssäoppimispaikkojen henkilöstö suostuu kouluttamaan opiskelijoita oman leipätyönsä sivussa, vailla korvausta?

Silti - tervetuloa uudet opiskelijat. Seison huomenaamulla teitä vastaanottamassa, innostavana, kiireettömänä ja kannustavana. Jotta saisitte mahdollisuuden.