Terävintä kärkeä

Työpuhelimeni oli kastunut ja olin pyytänyt esimiestäni tilaamaan uuden puhelimen. Konsernissamme on käytäntönä, että puhelimen tarvitsija saa valita sopivan mallin erilaisista (eri hintaisista) puhelin- ja liittymäpaketeista. Esimies määrittää, mistä hintaluokasta.

Tällä kertaa esimies ei muistanut määritellä, mistä paketista saisin puhelimen valita. Minussa heräsi pieni ilo ja ehkä joku pieni paholainenkin. Ajattelin, että ehkäpä tällä kertaa voisin oikeasti valita sellaisen setin, jota minulle osoitetuissa työtehtävissä tarvitsen. Muistissa oli tietysti yhä edellinen kerta, kun yritin yleensä saada nettiliittymää työpuhelimeeni. Perustelin silloin pitkään puhelimessa, mihin sitä käyttäisin. Kuuntelija oli hyväntahtoisen huvittunut, mutta nettiliittymää ei katsottu tarpeelliseksi.

Ehdotin itselleni puhelinta muistaakseni toiseksi kalleimmasta korista. Malli oli samantapainen kuin ne, joita olemme hankkineet annettaviksi opiskelijoille mukaan työssäoppimisjaksoille oppimisen dokumentointia varten. Esimies käveli minut pihalla kiinni. "Kuule, ne sellaiset puhelimet on varattu ihan konsernin terävimmälle kärjelle."

Siitä tulikin mieleeni, että olen tässä lueskellut kirjaa johtamisesta. Kirjassaan "Yhtenä - kun minästä tulee me" (lisää pohdintoja kirjasta tämän blogin Kirjamietteitä -valikossa) Heikki Peltola luettelee, millaiset kokemukset vähentävät toista kohtaan tunnettua kunnioitusta:
1. Mielipidettäni ei kysytä
2. Minuun ei luoteta
3. Minulle valehdellaan
4. Puolestani päätetään
5. Kysymyksiini ei vastata

Sattuuhan näitä. Peltola pohtii johtajien erilaisia tyylejä lähestyä toista ihmistä ja toteaa, että kuunteleva tyyli kunnioittaa toisen näkökantaa ja kohtelee häntä päätöksen osapuolena. Osapuolet etsivät tällöin yhteistä, hyvää ratkaisua. Jyräävällä tyylillä toista lähestyvä taas kuvittelee voittaneensa saatuaan toisen taipumaan tahtonsa taakse. Toisen tahtoon alistuminen voi kuitenkin johtaa tyhmyyksiin ja vaikeuksiin. Ei ainakaan pysyviin tuloksiin tai aitoon sitoutumiseen yhteisiin tavoitteisiin.

Suuressa konsernissa tarvitaan vakiintuneita toimintatapoja ja henkilöstön tasapuolisella kohtelulla on suuri merkitys. On varmaan niin, ettei tässä taloudellisessa tilanteessa mitenkään voi ruveta jakelemaan niitä älypuhelimia tavallisille päätoimisille tuntiopettajille. Mietin silti, miksi minua jäi kalvamaan tuo "vain konsernin terävimmälle kärjelle." Tiedän, ettei se ollut tämän oman lähiesimieheni kanta. Hän vain toimitti konsernin asiaa välikätenä.

(Kuvassa en ole minä. Enkä minä ole
mikään teroitinkaan. Asiakas on.)

Ehkä minua kalvaa tämä: miksi ihmisen asema organisaatiossa määrittää sen, millaiset välineet ja mahdollisuudet hänelle annetaan työnsä tekemiseen hyvin? Miksi pienillä päätöksillä pidetään työntekijää kapeassa rakosessa, josta käsin hän ei voi kovin suuria kuvioita toteuttaa? Kenen etu se on? Ihan sama se minulle loppujen lopuksi on, ohjaanko opiskelijoita mobiilisti työkännykällä vähän hankalammin vai kätevämmin. Minua harmittaa se, ettei sitä työtä pidetä niin tärkeänä, että minua haluttaisiin tukea sen tekemisessä hyvin. Kun kerran haluaisin tehdä sen hyvin. Miksi?

Asiaa voi tietysti katsoa myös toisesta suunnasta. Miten kohtelemme opiskelijoitamme?
1. Mielipidettäni ei kysytä. Koulutus ja mm. oppimisympäristöt on suunniteltu kuulematta oikeasti opiskelijoita.
2. Minuun ei luoteta. Opintojen eteneminen pohjautuu kontrolliin, seurantaan, sanktioihin. Taustaoletuksena on, että jokainen yrittää mennä siitä, missä aita on matalin.
3. Minulle valehdellaan.  Ehkä ei suoranaisesti, mutta paljon jätetään kertomatta.
4. Puolestani päätetään.  Aina on joku, joka osaa valita viisaammin kuin opiskelija itse, esimerkiksi opittavat asiat, niiden järjestyksen ja painotuksen.
5. Kysymyksiini ei vastata. Tai niihin vastataan näennäisesti, kuuntelematta, mitä opiskelija oikeasti kysyy tai tarvitsee. Ei ole mahdollista. Ei ole tarjolla. Meillä ei ole tapana.

Mikseivät koulutus ja oppimisympäristöt ym. rakenteet taivu tukemaan opiskelijan oppimista? Johtuuko tämä osaltaan tavasta, jolla koulutusorganisaatioita on johdettu? Opettajatkin on kutistettu organisaatiokaavion pikkuisiksi lokeroiksi. Tehtävänkuva orjuuttaa ja estää löytämästä mielekkyyttä lokeron ulkopuolelta. Kun valta on rajoitettu, niin on vastuukin. Meistä tulee vaihetyöntekijöitä, ei vision käytäntöönpanijoita. Pikkulokerossa mahtuu toimimaan vain, jos opiskelijoiden liikkumavara on vielä pienempi. TUTKE ja osaamisperusteisuus, olette NIIN tervetulleita.

"Mutta miten lapset oppivat, jos tämä (koulu) ei tunnu vankilalta?" (päivän The Simpsons -jakso, rehtori Skinner)

Miten muka opettajat voisivat onnistua työssään, ellei joku aseta hei edes vähän rajoja?