Rajojen yli

Normaalissa ammatillisessa koulutuksessa on isosti kyse rajojen asettamisesta ja niiden valvonnasta. Kurista, läsnäoloista, korvaamisesta, rangaistuksista, valvontailmoituksista Kelaan. Elämän ja työelämän pelisääntöjen opettelemisesta ja niiden noudattamisesta. Sopimuksista kiinni pitämisestä. Tottelemisesta ja suunnitelmien toteuttamisesta.

Yksi suurimmista kauhistuksen aiheuttajista tiimioppimisessa onkin näennäinen rajattomuus. Varsinkin toisella asteella tuntuu mahdottomalta, että opettajat lakkaisivat pystyttämästä niitä raja-aitoja ja partioimasta niiden ympärillä.

Tiimioppimisen ideana ei ole rajojen asettaminen ja valvominen. Sen ideana on auttaa oppijoita ylittämään omat rajansa.

Kirjassaan Yhtenä - kun minästä kasvaa me Heikki Peltola kuvaa pelivaran käsitettä. Hänen mukaansa ryhmän yhteistyön tuloksiin vaikuttaa se, mitä ihmiset olettavat saavansa ja toisaalta voivansa tehdä. Pelivara on siis alue mahdottoman ja kielletyn välissä. Näiden kahden rajan välissä on alue, jolla kuvittelemme voivamme toimia, jonka sisällä koemme itsellämme olevan valtuuksia vaikuttaa asioihin.

Nauttikaa tästä grafiikan mestarinäytteestä. 

Koulutuksen tarkoitus on lähtökohtaisesti nostaa pelivaran ylärajaa, siis lisätä yksilön valmiuksia ja kykyjä. Onkin outoa, että koulutuksen toteutuksessa on päädytty operoimaan hyvin vahvasti siellä alarajalla. En yhtään epäile, etteikö sille olisi hyvät syynsä. On todettu, että jos koulutukseen tulevat eivät ole itseohjautuvia eivätkä sisäisen motivaation ajamia, on ohjattava ulkoa ja motivoitava sanktioilla. Saadaanpa ainakin minimiosaamisvaatimukset täyttymään. Peltola muistuttaa, että tästä pelivaran alarajasta päättävät muut kuin yksilö itse: esimiehet, asiakkaat, lait, normit, hyvät tavat, ryhmän muut jäsenet. Jos halutaan saavuttaa parempia tuloksia, on laajennettava pelivaraa mahdottoman rajaa nostamalla - kiellettyä aluetta on turha uhmata.

Pelivaran ylärajan vedämme kuitenkin itse, muistuttaa Peltola. Ja yleensä aliarvioimme valtuuksiemme määrän. Olen kokenut tämän lähes jokaisen opettamani opiskelijan kohdalla. Paljon enemmän on niitä, jotka ajattelevat "en voi, en osaa" kuin niitä, jotka yliarvioisivat oman kykynsä. Tänä syksynä olemme ällistelleet valmentamamme tiimin halua etsiä (meidän mielestämme) itse keksittyjä esteitä tekemiselle. Ei voida ottaa yhteyttä asiakkaaseen, koska nettisivut eivät ole vielä kunnossa. Ei voida vielä ohjata, kun omissa taidoissa on vielä joitain puutteita. Ei voida kokeilla, kun ei ole varmuutta onnistumisesta.

Pelivaran rajat ovat kuitenkin molemmissa suunnissa suurimmaksi osin oletuksia. Jollakin on sellainen käsitys, että jokin asia on kiellettyä. Esimerkiksi yksikössämme oli käsitys, etteivät opiskelijat saisi oppilaitoksessamme vakuutussyistä kuljettaa koulun autoja. Joku sitten ryhtyi penkomaan asiaa. Ei sille ollutkaan erityistä estettä. Muutenhan esim. logistiikan alan koulutusta olisi kovin vaikeaa toteuttaa. Tyhmiä esteitä tulee uhmata ja lopettaa vasta sitten, kun joku uskottavasti perustelee, miksi jotakin ei saa tehdä, kehottaa Peltolakin.

Ylärajalla oletukset ovat vielä rajoittavampia. Kun ylärajan etsimiseen ei mitenkään kannusteta, ihmiset kutistuvat käyttämään pientä osaa pelivarastaan, Peltola kuvailee. On hienoa, että olen tänä syksynä saanut nähdä, miten ryhmän tuloksiin vaikuttaa se, miten sen jäsenet käyttävät pelivaraansa. Ei se varovainen kitsastelu suoritusta ainakaan paranna. Eikä itsekään ole helppoa luottaa tiimiläisiin ja siihen kuuluisaan prosessiin. Tekee niin vietävästi mieli kiristää kontrollia silloin, kun tiimiläiset ottavat omasta mielestäni vääränlaisia valtuuksia. Voiko rohkaista toisia kopistelemaan sitä ylärajaa, jos samalla partioi pelivaran alarajaa liipasinherkkänä ammattisotilaana?

Tiimioppimisen pitäisi mielestäni johtaa siihen, että tiimi ja tiimiläiset oppisivat itse vartioimaan sitä pelivaran alarajaa, olemaan menemättä kielletylle alueelle. Se raja pitää vain ensin yhdessä vetää.

Ohjatessani aikoinani 5-6 -vuotiaiden lasten Metsämörri -retkiä, ensimmäisellä retkellä metsään oli tapana yhdessä käydä sallitun liikkumisalueen rajat. Kuljimme lasten kanssa aikuisen turvalliseksi hyväksymän leikkialueen rajat antaen rajapyykeille nimiä: majakuusi, kiipeilykivi, pikkumänty, käkkäräkoivu. Joskus pingotimme yhdessä näkymättömän köyden rajojen merkiksi. Alueen rajojen läpikäyminen ja sopiminen yhdessä auttoi lapsia muistamaan ne ja noudattamaan niitä tutulla retkipaikalla omatoimisesti. Kun vapautta oli sopivasti, rajat hyväksyttiin ja niiden sisällä pysyttiin. Aikuisilta vapautui aikaa leikkimiseen ja löytöretkeilyyn lasten kanssa, kun kieltämisen osuus väheni. Nerokasta. Ehkä tiimioppiminen onkin vähän vanhempien lasten metsämörritoimintaa.

Vapaata leikkiä Metsämörriretkellä (kuva: Oulun Latu)

Tiimioppijoilla rajat eivät ole yhtä konkreettisia kuin kivet ja kannot metsässä. Suoritettavan tutkinnon peruste on varmaan konkreettisin ohjenuora. Oppilaitoksen järjestyssääntö on toinen. Suomen lainsäädäntö kolmas. Muut rajat ovatkin jo venyvämpiä. Osaamisperusteisuuden tulo antaa opiskelijan irtautua esimerkiksi ryhmän yhteisistä lukujärjestyksistä tai jaksotuksista. Tiimin pelisäännöt, jotka koskevat esimerkiksi yhteisten kokoontumisten kunnioittamista täsmällisyydellä, hyvällä valmistautumisella ja aktiivisella osallistumisella ovat tiimin toiminnan kannalta keskeisempiä. Ne on luotava yhdessä.

Ylärajan venyttäminen on vaikeampaa kuin alarajan vetäminen. Metsämörriretkien lapsilla on luontaisesti voimakas halu ja tarve leikkiä. Ja leikkihän on heidän ikäisilleen ominainen tapa oppia. Miten sama oppimisen imu saataisiin ammatilliseen koulutukseen toiselle asteelle? Pelkkä vapauden antaminen ei vaikuttaisi riittävältä keinolta. Mikä seitsemäntoistavuotiaalla suuntaansa etsivällä nuorella korvaisi mielikuvitusleikkien vastustamattoman houkutuksen? Entä millaisia olisivat oppimiseen houkuttelevat seikkailut ammattia vaihtavalle, vähän leipääntyneelle aikuiselle? Ja mitä sitten tapahtui? Siitä kuulette ensi kerralla. Sanottiin Pikku-Kakkosen Piilomaan pikku aasi -jatkokertomuksessakin muinoin :).

Lähiöhuutaja

Suurimpia työhön liittyviä ahdistuksen aiheitani on viime aikoina ollut se, mitä oikeutta meillä on houkutella opiskelijoita opiskelemaan alaa, jolle he eivät mitenkään kaikki työllisty. Onko meillä oikeus käyttää ihmisten elämästä 2-3 vuotta sellaisten puuhien opetteluun, joista ei mahdollisesti sada työuran aikana latin latia heidän tililleen.

Työkaverini Jarno on pitkään käynyt läpi samaa eettistä kriisiä. Hänelle tiimioppiminen on tuonut uutta uskoa siihen, että tähän tarjoamaamme koulutukseen osallistumisesta voi olla jokaiselle suurta hyötyä, johtipa se luonto-ohjaajan uraan tai ei.

Keskustelimme taannoin pitkään siitä, miksi tuntemamme opiskelijat eivät saa itsestään irti kaikkea sitä, mitä me näemme heissä olevan. Jokaisella on omat haasteensa, joiden ratkeaminen mahdollistaisi mielekkäämmän työuran, ehkä elämänkin. Vaikka yhä haluaisin ilman muuta kouluttaa luonto-ohjaajia luonto-ohjaajan koulutukseen tulevista, minua auttaa kun mietin esim. näitä esimerkkejä opiskelijoiden kehittymishaasteista:

1. Lähiöhuutaja. Joskus takavuosina kohtasimme opiskelijan, jolla oli loistavat taidot ja supliikkia vaikka muilla jakaa. Työelämään kiinni pääsemistä haittasi kuitenkin taipumus kiehahtaa ja ryhtyä riitelemään asioista, jotka hyvällä tahdolla olisivat ratkenneet muutenkin. Jarno käytti tästä tyypistä luokitusta "lähiöhuutaja". Hän on kenties raahautunut kouluun viimeisillä voimillaan huokaisten rohtuneilta huuliltaan pyynnön: "Kouluttakaa musta tää lähiöhuutaja ulos!"

2. Suvantouimari. Tällainenkin on joskus tullut vastaan. Suvantouimari on mennyt aina siitä, missä aita on matalin tai kokonaan romahtanut. Kouluun tullessaan hän opettelee haluttomasti teltan pystytystä ja sluibailee aina sivummalla, kun jotain sykähdyttävää olisi tarjolla. Suvantouimarin pyyntö (jota hän ei itsekään tiedä) on ehkä tämä: "Tyrkätkää mut virtaan tästä suvannossa pyörimästä! Näyttäkää ettei se ole vaarallista joutua pois mukavuusalueelta!"

3. Häslä-män. Hän voi olla myös woman. Ihan yhtä hyvin. Luonto on kiva ja ihmisten kanssakin voi olla ihan mukavaa työskennellä. Mistään ei kuitenkaan tule oikein mitään, kun mopo menee rikki ja herätyskellosta on patterit loppu ja en muistanut ettei ole joulu ja tyttö-/poikaystävän kanssa meni säätämiseksi ja muutenkin pitää lähteä röökille. Häslä-mänin on vaikea hallita elämäänsä sen vertaa, että pystyisi oikein koskaan pysähtymään oppimisen ihmettä itseensä imemään. Häslä-män pyytää: "Auttakaa mua saamaan joku ote tästä kaaoksesta. Opettakaa mua johtamaan itseäni!"

Näitä kohdattuja tyyppejä on paljon. Ja aika harvalla se pyyntö/toive koulutukseen tullessaan on se, että opettakaa mulle erilaisten majoitteiden käyttöä ja melatekniikoita.

Terävintä kärkeä

Työpuhelimeni oli kastunut ja olin pyytänyt esimiestäni tilaamaan uuden puhelimen. Konsernissamme on käytäntönä, että puhelimen tarvitsija saa valita sopivan mallin erilaisista (eri hintaisista) puhelin- ja liittymäpaketeista. Esimies määrittää, mistä hintaluokasta.

Tällä kertaa esimies ei muistanut määritellä, mistä paketista saisin puhelimen valita. Minussa heräsi pieni ilo ja ehkä joku pieni paholainenkin. Ajattelin, että ehkäpä tällä kertaa voisin oikeasti valita sellaisen setin, jota minulle osoitetuissa työtehtävissä tarvitsen. Muistissa oli tietysti yhä edellinen kerta, kun yritin yleensä saada nettiliittymää työpuhelimeeni. Perustelin silloin pitkään puhelimessa, mihin sitä käyttäisin. Kuuntelija oli hyväntahtoisen huvittunut, mutta nettiliittymää ei katsottu tarpeelliseksi.

Ehdotin itselleni puhelinta muistaakseni toiseksi kalleimmasta korista. Malli oli samantapainen kuin ne, joita olemme hankkineet annettaviksi opiskelijoille mukaan työssäoppimisjaksoille oppimisen dokumentointia varten. Esimies käveli minut pihalla kiinni. "Kuule, ne sellaiset puhelimet on varattu ihan konsernin terävimmälle kärjelle."

Siitä tulikin mieleeni, että olen tässä lueskellut kirjaa johtamisesta. Kirjassaan "Yhtenä - kun minästä tulee me" (lisää pohdintoja kirjasta tämän blogin Kirjamietteitä -valikossa) Heikki Peltola luettelee, millaiset kokemukset vähentävät toista kohtaan tunnettua kunnioitusta:
1. Mielipidettäni ei kysytä
2. Minuun ei luoteta
3. Minulle valehdellaan
4. Puolestani päätetään
5. Kysymyksiini ei vastata

Sattuuhan näitä. Peltola pohtii johtajien erilaisia tyylejä lähestyä toista ihmistä ja toteaa, että kuunteleva tyyli kunnioittaa toisen näkökantaa ja kohtelee häntä päätöksen osapuolena. Osapuolet etsivät tällöin yhteistä, hyvää ratkaisua. Jyräävällä tyylillä toista lähestyvä taas kuvittelee voittaneensa saatuaan toisen taipumaan tahtonsa taakse. Toisen tahtoon alistuminen voi kuitenkin johtaa tyhmyyksiin ja vaikeuksiin. Ei ainakaan pysyviin tuloksiin tai aitoon sitoutumiseen yhteisiin tavoitteisiin.

Suuressa konsernissa tarvitaan vakiintuneita toimintatapoja ja henkilöstön tasapuolisella kohtelulla on suuri merkitys. On varmaan niin, ettei tässä taloudellisessa tilanteessa mitenkään voi ruveta jakelemaan niitä älypuhelimia tavallisille päätoimisille tuntiopettajille. Mietin silti, miksi minua jäi kalvamaan tuo "vain konsernin terävimmälle kärjelle." Tiedän, ettei se ollut tämän oman lähiesimieheni kanta. Hän vain toimitti konsernin asiaa välikätenä.

(Kuvassa en ole minä. Enkä minä ole
mikään teroitinkaan. Asiakas on.)

Ehkä minua kalvaa tämä: miksi ihmisen asema organisaatiossa määrittää sen, millaiset välineet ja mahdollisuudet hänelle annetaan työnsä tekemiseen hyvin? Miksi pienillä päätöksillä pidetään työntekijää kapeassa rakosessa, josta käsin hän ei voi kovin suuria kuvioita toteuttaa? Kenen etu se on? Ihan sama se minulle loppujen lopuksi on, ohjaanko opiskelijoita mobiilisti työkännykällä vähän hankalammin vai kätevämmin. Minua harmittaa se, ettei sitä työtä pidetä niin tärkeänä, että minua haluttaisiin tukea sen tekemisessä hyvin. Kun kerran haluaisin tehdä sen hyvin. Miksi?

Asiaa voi tietysti katsoa myös toisesta suunnasta. Miten kohtelemme opiskelijoitamme?
1. Mielipidettäni ei kysytä. Koulutus ja mm. oppimisympäristöt on suunniteltu kuulematta oikeasti opiskelijoita.
2. Minuun ei luoteta. Opintojen eteneminen pohjautuu kontrolliin, seurantaan, sanktioihin. Taustaoletuksena on, että jokainen yrittää mennä siitä, missä aita on matalin.
3. Minulle valehdellaan.  Ehkä ei suoranaisesti, mutta paljon jätetään kertomatta.
4. Puolestani päätetään.  Aina on joku, joka osaa valita viisaammin kuin opiskelija itse, esimerkiksi opittavat asiat, niiden järjestyksen ja painotuksen.
5. Kysymyksiini ei vastata. Tai niihin vastataan näennäisesti, kuuntelematta, mitä opiskelija oikeasti kysyy tai tarvitsee. Ei ole mahdollista. Ei ole tarjolla. Meillä ei ole tapana.

Mikseivät koulutus ja oppimisympäristöt ym. rakenteet taivu tukemaan opiskelijan oppimista? Johtuuko tämä osaltaan tavasta, jolla koulutusorganisaatioita on johdettu? Opettajatkin on kutistettu organisaatiokaavion pikkuisiksi lokeroiksi. Tehtävänkuva orjuuttaa ja estää löytämästä mielekkyyttä lokeron ulkopuolelta. Kun valta on rajoitettu, niin on vastuukin. Meistä tulee vaihetyöntekijöitä, ei vision käytäntöönpanijoita. Pikkulokerossa mahtuu toimimaan vain, jos opiskelijoiden liikkumavara on vielä pienempi. TUTKE ja osaamisperusteisuus, olette NIIN tervetulleita.

"Mutta miten lapset oppivat, jos tämä (koulu) ei tunnu vankilalta?" (päivän The Simpsons -jakso, rehtori Skinner)

Miten muka opettajat voisivat onnistua työssään, ellei joku aseta hei edes vähän rajoja?

Maanalainen armeija

"Listen to me very carefully. I shall say this only once." Takavuosien tv-suosikkini Maanalainen armeija iskee jälleen ('Allo 'Allo!) kertoi toisen maailmansodan saksalaismiehityksen aikaisesta vastarintaliikkeen toiminnasta ranskalaisen pikkukaupungin idyllissä. Osa vastarintaliikkeen jäsenistä oli sarjassa erittäin vakaumuksellisia ja itsensä vakavasti ottavia, toiset kohelsivat mukana vähän olosuhteiden pakosta.

Katsastajankadun saunatilojen salaperäiseen hämyyn kokoontui 10.11.2014 joukko Salpauksen tiimivalmentajia. Osa vasta tiimimestarikoulutuksen alkumetreillä, osa juuri valmistuneita tiimimestareita, jotkut jo aiemmin kouluttautuneita ja tiimivalmentamisen arjen pyörteisiin kadottaneita. Yhteisen tapaamisemme agendana oli keskustella tiimioppimisen ja -valmentamisen merkityksestä yhteisessä koulutusorganisaatiossamme sekä siitä, mikä meidän tiimioppimiseen vihkiytyneiden/vihkiytyvien rooli olisi koulutuksen muutoksessa.

Kovin vaitonaista porukkaa emme me Salpauksen coachit ole ;). Keskustelua vyöryi saunomisen ja iltapalan lomassa. Ihan en esim. muista, mitä muistiin merkitsemäni fraasi "tiimeissä sisäistetään paska" tarkoittikaan. Paloa valmentavaan opettajuuteen kuitenkin riitti keskuudessamme.

Koulutuskeskus Salpaus on määritellyt organisaation uudet arvot yhdessä henkilöstön, opiskelijoiden ja sidosryhmien kanssa. Arvoja ovat:
1. Oppimisen rohkeus
2. Tekemisen ilo
3. Reilu asenne

Näiden lisäksi on lanseerattu tunnuslause: Me muutamme maailmaa.

Nämä kaikki istuvat tiimioppimiseen kuin nenä päähän, totesimme. Tällä hetkellä olemme vielä suurelta osin perinteisen opettajuuden paluloissa mutta suurten muutosten ja haasteiden edessä. Niitä tuovat mukanaan esimerkiksi osaamisperusteisuus ja taloudellinen niukkuus. Yhdessä haluaisimme olla edelläkävijöitä, jotka ajaisivat tiimioppimista opetusuunnitelmiin. Haaveenamme olisi, että koko Salpauksessa olisi tiimioppimisen kulttuuri. Opiskelijoista näkyisi tekemisen ilo ja he asettaisivat itse oppimisen tavoitteet ja keinot.

On sellaisiakin asioita, joita ei tarvitse muuttaa. Esimerkiksi tämä

Ideoimme myös keinoja levittää tiimioppimisen ilosanomaa, jos tällainen leikkimielinen sanamuoto näin joulun alla on sovelias. Tiimioppimista soveltavat voisivat järjestää tutustumistilaisuuksia ja avoimia ovia toimintaansa. Yksi hyvä keino voisi olla myös oppipoikasysteemi tai pariopettajuus - valmentamisesta jo enemmän perillä oleva ottaisi työparikseen kokemattomamman suojatin. TOY -valmennuksissa sovelletaan tiimioppimisen menetelmiä, ja ne voisivat olla eri koulutusaloille tutustumismahdollisuus tällaiseen oppimisen kulttuuriin. Entä tilaustreenit esimerkiksi tiimipalavereihin? Uudistusmieliset yksiköt ja tiimit voisivat tilata palavereihinsa tiimivalmentajan demonstroimaan menetelmää - toimimaan interpersonal trainerina!

Maanalainen armeijamme aikoo kokoontua säännöllisesti ja ajaa käärmeen pyssyyn. Juuri nyt on juuri sopiva aika tiimioppimiselle. Opetuksen vanhat systeemit ja kuviot eivät enää taivu yksilöllisiin oppimispolkuihin ja osaamisperustaisuuteen. Ei tunnu kivalta lähteä kolistelemaan rakenteita, kun ne on aikoinaan luotu hyvällä tarkoituksella ja silloisella parhaalla osaamisella. Maanalaisen tiimioppimisarmeijamme on kenties oltava hieman juonikaskin ennen kuin uusi oppiminen saa mahdollisuuden.

Avoimia kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia. Onneksi en tykkääkään mistään helposta. Ratkaistaan siis tiimioppimisella kaikki se, mikä sillä ratkaistavissa on. Victor Hugo kuuluu sanoneen: "Mikään ei voi pysäyttää aatetta, jonka aika on tullut."

Kuten haluatte

Ei se oppiminen oikein ole lähtenyt lentoon työkaverini kanssa valmentamassamme tiimissä. On ollut hienoja oivalluksia. On tehty NY-yrityksen markkinointia ja kehitelty hienoja tuotteita. Jokin on silti mättänyt, ja aika pahastikin. Tiimiläiset ovat olleet tyytymättömiä,  homma on pudonnut tyhjäkäynnille ja vapaapäiviksi, tyhjän lätisemiseksi. Tyytymättömyys on nostanut rumaa, karvaista päätään. Hieman kapinahenkikin.

Tänään pidimme koko päivän treenit aiheesta oppiminen. Opiskelijoilla oli tosi paljon isoja asioita mielen päällä. Aamupäivä kuitenkin vähän lämmiteltiin aihetta miettien omaa oppimistyyliä, itselle parhaita tapoja oppia, syytä luonto-ohjaajan koulutukseen hakeutumiseen jne. Meistä valmentajista tuntui, että tunnelataus oli suuri ja opiskelijoilla oli tarve saada meidät ymmärtämään, mikä heitä painoi ja huoletti. Se suuri möykky oli kyllä jo aikaisemminkin tullut näkyviin. Kun he eivät tällä hetkellä saa koulutuksesta sitä, mitä ovat siltä toivoneet.

Toki me olimme samaa mieltä. Oppimista ei ole tapahtunut ollenkaan siinä mittakaavassa kuin me valmentajat toivoisimme. Olimme mielestämme luoneet opiskeljoille hulppeat puitteet oppimisen ihmeiden synnyttämiselle. Oma NY-yritys oppimisalustana, kaikki koulun tilat ja välineet käytössä, mahdollisuus teroittaa taidot huippuunsa oikeiden asiakasryhmien kanssa oikeaa rahaa tienaten. Mahdollisuus oppia juuri sitä, mitä kukin haluaa, missä järjestyksessä haluaa, omalla aikataululla. Saa lähteä työssäoppimaan tai yrityksiin benchmarkkaamaan, valmentajat käytössä. Opiskelijoiden mielestä se vain ei ollutkaan yhtään niin siistiä.

Pitkän lounastauon aikana kukin opiskelija mietti viisi osa-aluetta, joita haluaisivat kuluvan vuoden aikana oppia. Ideoita tuli todella paljon. Monipuolisia, tärkeitä aiheita, joita itsekin varmasti toivoisimme heidän oppivan. Edelleenkän en täysin ymmärrä, missä NY-tiimiyritysidea on mennyt kiville. Me olimme vilpittömästi uskoneet toimivamme opiskelijoiden parhaaksi. Se on kyllä ollut tiedossa, ettei yrittäjyys ole mikään suosituin aine. Meistä NY-yrittäjyys on kuitenkin mielekäs ja todentuntuinen tapa oppia yrittäjämäistä toimintaa.

Opiskelijat kokivat, että he haluavat oppia enemmän "kovia" taitoja eikä heitä kiinnosta käyttää koko toista opiskeluvuotta yrittäjyyden opiskeluun. Tosi moni halusi syventää ja kerrata ensimmäisenä vuonna opiskeltuja lajintuntemusta, retkeilytaitoja, erilaisia luontoaktiviteetteja ym. Toivottiin asiantuntevaa, laadukasta opetusta esim. erä- ja selviytymistaidoista. Haluttiin harjoitella alaan liittyviä taitoja keskenään ennen asiakkaiden ottamista kehiin. Haluttiin vaativille retkille ja vaelluksille omalla porukalla. Tai ehkä muiden opiskelijoiden kanssa.

Nämä toiveet ovat perusteltuja ja aitoja. Ymmärrän nyt tiimin lähtökohdat todella paljon paremmin. Toisaalta tunnen piston omassatunnossani. Viime talvi oli poikkeuksellisen vähäluminen ja tämän ryhmän ensimmäinen opiskeluvuosi oli muutenkin hieman erikoinen. Oli opettajavaihdoksia ja -pulaa, osa luontoaktiviteeteistakin jäi kokonaan kokeilematta lumen puutteen vuoksi. Ei siis ole ihme, jos ryhmästä tuntuu oudolta ryhtyä pyörittämään ohjelmapalveluyritystä. Jos omat aktiviteettitaidot ovat kovin kevyet, ryhmillekään ei voi ohjata kuin jotain ihme peltipurkin potkimista. Ei ole kiva myydä sutta ja sekundaa asiakkaille, varsinkaan, jos se ei tunnu edes kääntyvän oppimiseksi.

Jarnon johdatuksella oppimistoiveet putoilivat viideksi teemaksi. Pohdimme vielä iltapäivällä, miten teemoihin käytäisiin konkreettisesti käsiksi. Opiskelijat löysivät hyviä ratkaisuja, esim. yritysvierailut, asiantuntijoiden intensiivijaksot, kokeneempien yrittäjien hyödyntäminen, asiakasryhmillä kokeileminen. Mummolan yläkäytävällä vallitsi suuri huojennuksen ilmapiiri siitä, ettei koko vuoden tarvitse kulua tiimin dialogitilassa jaaritellen ja jahkaillen. Että vuoteen voi kuulua myös muun tyylistä oppimista. Että osaamista saa hankkia lisää ennen kuin on pakko lähteä sitä testaamaan asiakkaiden kanssa.

Treenipäivän päätteeksi juttelimme vielä Jarnon kanssa omista ajatuksistamme. Ei se asiakasryhmien kautta oppiminen ole mikään itsetarkoitus, pääasia että oppimista ja kehitystä tapahtuu siihen suuntaan, joka tiimiläisistä tuntuu mielekkäältä ja tärkeältä. On erittäin hienoa, jos oppiminen jyrähtää käyntiin jättämällä yrityksen asiat vähäksi aikaa hautumaan. On myös kiva ymmärtää, mistä johtui tiimin vastahakoisuus hankkia asiakkaita ja ryhtyä tekemään hommia tosimielessä. Ei se ollutkaan haluttomuutta oppia, vaan haluttomuutta oppia tällä tavalla.

Edelleen silti toivon, että se asiakaskin pääsee mukaan tiimin kuvioihin, mielellään piankin. Selviytymistaitoja on hauska opetella oman mielenkiinnon vuoksi, pitkä vaellus venyttää oman mukavuusalueen rajoja, puukon valmistaminen itse opettaa ymmärtämään tätä luonto-ohjaajan tärkeää työkalua. Luonto-ohjaajan työ on silti asiakaspalveluammatti, jota voi tehdä vain silloin, kun joku on tehdystä työstä valmis maksamaan.

Itselle kaikkein mieluisin tekeminen ei välttämättä ole se, jolla leipänsä päätyy tienaamaan. Esim. kiipeilyä rakastava löytää palkkatyössä itsensä seisomasta varmistusköyden päästä pikkukalliolla eikä liidaamasta huikeita uusia reittejä Olhavalla. Retkeilystä syttyvä ohjaa ehkä koululaisten laavuretkiä eikä Kebnekaisen vaelluksia. Siksi toivoisin, että työn mielekkyys alkaisi löytyä myös siitä elämyksien tuottamisesta asiakkaille. Minustakin lumikenkäily koskemattomalla hangella hämyisessä ikimetsässä on suuri elämys. Kun makaan tampatulla hangella räntäsateessa kaivamassa irti lumen alle kaatuneen kuuseen jumittunutta kolmasluokkalaisen lumikenkää, motivaation on kuitenkin tultava muusta kuin siitä omasta lajisuorituksesta. Työn ilo tuleekin siitä sen kolmasluokkalaisen kiitoksesta ja kiljahduksista, kun hän saa hypätä lumikengillä seuraavaan pehmeään penkkaan.

Mutta hei. Askel kerrallaan. Ensin löydetään se sytyttävä tavoite. Jos tämän tiimin tavoite on saada käsittämättömän hyvät omat taidot, niin hyvä. Seuraavaksi aletaan sitten katsella, miten tästä rakennettaisiin ammatti. Josta maksetaan palkkaa :).

Ihoa syvemmällä

Jossain tiimioppimiseen liittyvässä koulutuksessa todettiin tilaisuuden alussa, että paikalle tuli juuri oikea määrä juuri oikeita ihmisiä juuri oikeaan aikaan. Se tuntui vapauttavalta ja lohduttavalta ajatukselta. Monesti sitä sortuu etsimään työn epäonnistumisen syitä jo ennakkoon siitä, kuka työhön osallistuu tai ei osallistu. Tai millä asenteella ne muut tulivat. Tai mitä ne eivät osaa.

Olen muutaman kerran kokenut tiimioppimisen yhteydessä "ihmeen". Heikki Peltola kirjoittaa samasta ilmiöstä kirjassaan Yhdessä - kun minästä kasvaa me. "Lähden siitä, että ihminen on tarkoitettu kokemaan ja tekemään ihmeitä. Jokaisessa kohtaamisessa on ihmeen mahdollisuus. Ryhmä ihmisiä pystyy tuottamaan häikäisevän paljon parempia muutoksia kuin tulee tuottaneeksi."

Yllättävä kohtaaminen

Ihmeellä tarkoitan kokemusta, jossa tiimin jäsenten persoonat ja kyvyt kohtaavat siten, että ryhmän yhteistyön tuloksena syntyy jotain odottamattoman syvällistä, hienoa, uudenlaista tai tärkeää. Kun löytyy ratkaisuja ongelmiin, joita ei kukaan ole edes jaksanut ajatella. Kun syntyy "wow -efekti". Mistä nämä ideat oikein tulivat? Kuka tämän keksi? Miten me ollaan näin syvällisiä, ihania, neroja, luovia?

Pidän siitä, mitä tiimioppiminen ja yhdessä ajattelun taito tekevät ihmisille, siitä, mitä se saa meistä esiin. Olen jopa valmis elämään sen kanssa, ettei tämä ole omaa keksintöäni enkä ole menetelmää kehittänyt. Vaikka olisihan se kiva.

Kun istutaan tiimioppijoiden kanssa dialogiringissä, siinä ei istu myöhästelijöitä, erityisopiskelijoita, päällepäsmäreitä ja vetäytyjiä. Siinä istuu kokonaisia ihmisiä. Yhdessä tekemisessä ja keskustelemisessa ovat mukana tunteet, kokemukset, elämäntilanteet, haaveet ja vaikka kahvihampaan kolotus. Ja kun saa olla mukana koko itsensä ja siitä nousevan osaamisensa voimin, myös yhdessä työskentelyn tulokset voivat olla ihan toista luokkaa kuin vaikka luento-opetuksessa. Silloin tiimioppiminen tuntuu tosi hyvältä.

Mikähän on valmentajan paikka kirkkoveneessä? Alussa varmaan perämiehenä,
mutta kai joku tiimistä senkin paikan ottaa tiimin alkaessa toimia tehokkaasti

Mutta on tässäkin asiassa se "mutta". Entä jos ihmettä ei tapahdukaan? Välillä (esimerkiksi tänään) kohtaaminen on pinnallista. Tuloksia ehkä saadaan, mutta ei synny sitä suurta tunnetta, että yhtäkkiä pääsee toisen ihmisen nahkoihin, näkee pintaa syvemmälle ja kohtaa toisen ajatukset? Hei jos tämä välillä toimii niin järjettömän hienosti, miksei se toimi aina ja kaikilla?

Haluan oppia ymmärtämään, mitä silloin tapahtuu (tai ei tapahdu), kun tiimin noste jää syntymättä. Tai kun sitä syntyy vain hieman tai se tulee piinallisen hitaasti. Miksi ihmisten hienous aukenee itsellekin välillä lahjapaketin lailla, toisinaan taas ei oikein ollenkaan? Tätä mysteeriä kohti taas huomenna.

Ihmellisyyden äärellä

Takana on ensimmäinen varsinainen tiimimestarivalmennussessioni Jämsänkosken Morvan majatalossa. Ah niitä itseleivottuja leipiä.

Aika monessa tiimioppimiseen tutustuvassa taitaa herätä sekä hämmennystä että vastustusta.

Hämmennys syntyy ehkä siitä, että tiimioppiminen on niin kovin kaukana monen arkisesta opetustyöstä. Tosiaalta siinä on paljon samoja elementtejä, joita moni on käyttänyt pitkään hyvällä menestyksellä. Miten tämä nyt sitten eroaa siitä, mitä olen aina ennenkin tehnyt? Mitä vikaa on vanhassa, miksi pitää muuttua, miksi pitää hypätä pimeään veteen, mitä takeita on siitä, että tämä yleensä toimii. Mistä tässä edes on kyse? Tiimioppimiseen ei kuulu valmiiden vastausten antaminen. Sitä periaatetta ei ole helppo nielaista.

Pesukone myllää

Vastustus taas syntyy milloin mistäkin syystä. Ei ole kiva myöntää, että vaikka on parhaansa tehnyt, paremminkin voisi mennä. Vai onko tämä sittenkin liian hihhulointia minulle? Onko tässä joku koira haudattuna? Miksi tämä on niin tehotonta, miksi käytetään niin omituisia termejä (ristipölytys, synnytys, team leader jne.), miksi minä en saisi opettaa? Pitäähän sitä nyt saatana OPETTAA!

Tiimimestarivalmennus ahdisti minua tosi paljon etukäteen. 48 tunnin valmennussessioille ei ole helppoa järjestää aikaa kiireisen työn ja kolmen lapsen kuhinasta. Alkukesästä työpaikallani järjestettiin vielä ns. kipinäpäiviä, joiden tarkoituksena oli tehdä tiimioppimista tutuksi ja innostaa tarttumaan siihen kiinni. Minulle kävi melkein päinvastoin. Koko touhu ärsytti, tuntui yltiöpositiiviselta tyhjänjauhamiselta ja - no, tehottomalta. Yritin etsiä tekosyytä, jonka varjolla olisin voinut jättäytyä pois koko kuviosta.

Jotain on tapahtunut. Olen antautunut.

Minua ei enää ärsytä. Juuri mikään tiimioppimisessa. Saapumishalit ovat ihan jees enkä tunne tarvetta etsiä vaihtoehtoista sisäänkäyntiä ne välttääkseni. Dialogiringissä on hyvä istua. En tunne tarvetta puuhata muuta tai tehdä päässäni listoja siitä, minkä voisi tehdä paremminkin. Osaan rauhoittua tämän asian äärelle. En pidä täysin mahdottomana, että saattaisin joskus, tosin pitkän ajan päästä, huudahtaa vaikka "jes" tai "hyvä". Ehkä. Voin myös puhua treeneistä ja dialogista ja vauhtipyöristä ilman silmien pyörittelyä.

Valmennuksessa valittiin heti ensimmäisen päivän aluksi neljä valmentajaa, jotka saivat session ajaksi omat tiimit valmennettavikseen. Lattiaan tuijottelu ei tuottanut menestystä, vaan päädyin yhdeksi valituista. Päävalmentajien saatesanojen jälkeen oli mentävä valmistautumattomana valmentajana viiden vieraan ihmisen sekaan.

Valmentajan hommassa olin kiitollinen kaikista välähdyksistä ja murusista, joita olin tiimivalmentamisesta ehtinyt kerätä. Ei ole helppoa hommaa. Kiinnostavaa ja mielekästä on. Aiempien kokemusteni perusteella osasin kyllä sitä odottaakin, mutta on se vaan niin hienoa, kun tiimiläisten erilaisuus alkaa kehkeytyä yhteiseksi voimaksi.

Venyttely kannattaa aina

Valmentajaa leikkiessään saa kokea, millaista on olla tiimivalmentajan saappaissa. Samalla tapahtuu jännittävä ilmiö: huomaa olevansa "niiden" puolella. On vaikea kyseenalaistaa tai kritisoida, kun yrittää parhaansa mukaan soveltaa ja ymmärtää. Nerokas systeemi. Huomasin perustelevani ja selittäväni tiimioppimista, vaikken siitä niin hirveän perillä olekaan. Monet itseäkin askarruttaneet asiat tuntuivatkin järkeenkäyviltä ja perustelluilta. Kun kerran ne itse järkeilin ja perustelin. Olin osa järjestelmää, asiaan vihkiytyneiden joukkoa.

Samalla huomasin muissa tiimimestarikokelaissa ihan samoja mietteitä ja huolia, joita itsellänikin on aikaisemmin ollut. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että olin itse jo ajatellut ne läpi ja siirtynyt eteenpäin. Se olikin vain vaihe. Toisaalta ymmärsin osan ärsyttävistä asioista johtuneen minusta itsestäni. Voin ja saan vaikuttaa siihen, miten hyvin tiimi toimii.

Näennäisen tehottomuuden alta paljastuikin monisyinen ja -tahoinen prosessi, jossa valinnoilla oli tarkoitus. Samalla kun ratkaistaan tiimissä yhdessä sovittua tehtävää, saadaan kokemusta siitä, miltä tiimioppiminen tiimin jäsenestä tuntuu. Valmentajana toimiva oivaltaa isoja asioita omasta valmentajuudestaan. Yhdessä havainnoidaan tiimin toimintaa ja siitä nousevia ilmiöitä. Yhteinen tehtävä pakottaa tiimin jäsenet tiedostamaan omat roolinsa ja toimintatapansa. Samalla pyörii suurempi tiimimestarivalmennuksen kuvio, jossa kaikki tiimissä koettu tulee lopulta öljyksi isomman ryhmän rattaisiin. ¨

Aion jankata tätä listaa, kunnes se tulee selkäytimestä

Miksi niitä vastauksia sitten ei voi antaa suoraan? Miksei meille voida kertoa tyhjentävästi ja kattavasti, mitä se tiimivalmentaminen on? Miksi tarvitaan tällainen tuskastuttavan pitkä, kallis ja laaja prosessi? Tekisi mieli kertoa. Paitsi että nyt kun luulen tietäväni vastauksen, en ehkä haluakaan kertoa sitä.

Kilvoittelutehtävä: luonto-ohjaajan osaamispassi

Tiimimestarikoulutukseen kuuluu ns. kilvoittelutehtävä eli käytännön kehitystyö omassa työympäristössä. Kun työkaverini on jo käynnistellyt tiimioppimista luonto-ohjaajien koulutuksessa, moniakin kiinnostavia käytännön haasteita olisi tarjolla.

Itse olen vasta ihan vähän kokeillut jotain tiimioppimisen tyyppistä. Olemme tavanneet muutaman kerran ensimmäisen vuoden luonto-ohjaajaopiskelijoiden kanssa käsitelläksemme tutkinnon perusteisiin kuuluvia elinikäisen oppimisen avaintaitoja dialogin kautta. Tämän luontoalan etiikaksi ristityn opintojakson ideana on ajaa tiimioppimista menetelmänä sisään uusille opiskelijoille samalla kun keskustellaan näistä älyttömän tärkeistä asioista. Elinikäisen oppimisen avaintaitojen salaperäinen käsite tarkoittaa työelämässä aivan keskeisiä asioita kuten yhteistyötaitoja, turvallisuudesta ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista, viestintä- ja vuorovaikutustaitoja sekä vaikkapa lunnosta ja eläimistä huolehtimista. Tekisi mieleni tarttua tähän tiimioppimisen sisäänajoon, mutta eräs toinen haaste vaatii huomiota vielä kovemmin kitisten.

Tässä lentää yksi Koulutuskeskus Salpauksen pulpeteista Päijänteeseen

Jos oppimisprosessi annetaan oppijoiden käsiin, miten pysymme selvillä eri polkuja eri tahdissa kulkevien opiskelijoiden osaamisen tasosta? Miten voimme muistaa, ketkä kaikki osaavat jo tehdä turvallisuussuunnitelman tai arvioida, onko tietyllä opiskelijalla jo hallussa kaikki ammattiosaamisen näytössä tarvittavat taidot? Aiemmin oli mahdollista näyttää vaikka omia merkintöjään sähköisestä päiväkirjasta: katsopas, toukokuun ensimmäisenä tiistai-iltapäivänä käytiin tämä asia läpi ja paikalla olivat nämä opiskelijat. Miten tämä paketti pysyy naruissaan, jos opiskelijat valitsevat itse, mitä haasteita missäkin vaiheessa ottavat vastaan?

Ei tässäkään tietysti pidä mennä vanhaan vipuun. Jos kerran oppimisprosessi on oppijoiden käsissä, tokihan he voivat tätä seurantaakin tehdä itse. Ongelmana onkin se, tietävätkö oppijat, mitä heidän tulisi osata? Tutkinnon perusteet ovat tähän käsittämättömän huono työkalu. Itse olin mukana opetussuunnitelmatyössä vuonna 2009 tutkinnon perusteiden uusiutuessa. Kirjoitin siis oppilaitokseni opetussuunnitelmaa luonto-ohjaajien koulutuksen osalta. Olen käyttänyt niitä siitä lähtien aktiivisesti. Silti yllätyn joka kerta jotain tutkinnon osaa tutkiessani - ai sanotaanko täällä tosiaan näin? On turha kuvitella opiskelijoiden voivan osata tulkita tutkinnon perusteita.

Olemmekin ryhtyneet hahmottelemaan luonto-ohjaajan koulutuksen osaamispassia. Siinä vaadittava osaaminen olisi kuvattu selkeästi, mahdollisimman yksinkertaisesti ja mielellään oikeina työtehtävinä. Passin avulla opiskelija voisi arvioida, millaista (mahdollisesti myös "minkä arvosanan tasoista") osaamista hänellä jo on sekä suunnitella, miten täydentää osaamistaan. Eli vaikkapa luonnossa ohjaamisen tutkinnon osan yksi taito "osaan ohjata pieniä ryhmiä itsenäisesti". Ykkösen tasoista osaamista olisi vaikka lumikenkäretken peräpään valvojana toimiminen kokeneen oppaan ohjauksessa. Kakkosen tasoista olisi helpon lumikenkäretken ohjaaminen itse. Kolmosen tasoista olisi sitten helppojen lumikenkäretken soveltaminen erilaisille ryhmille ja eri olosuhteissa, itsenäisesti ja omia sovelluksia kehitellen. Tutkinnon perusteissa sama asia on ilmaistu niin kryptisesti, että mitään ei periaatteessa sanota.

Siis:
1. Osaamispassiprojektin tavoitteet: Koulutuskeskus Salpauksen luontoalan koulutukseen kehitetään osaamispassi -työkalu, joka auttaa sekä tiimioppijoita että valmentajia osaamisen todentamisessa ja seurannassa. Prosessin aikana opin itse ymmärtämään ja avaamaan paremmin kyseisen tutkinnon perusteita. Samalla opin suunnittelemaan tiimioppijoiden osaamisen hankkimista.

2. Asiakkaan ja tiimini rooli projektissa: Luontoalan opiskelijat ovat mukana suunnittelemassa ja kenties toteuttamassakin osaamispassia. Osaamispassia kokeillaan syksyllä 2014 aloittaneen luonto-ohjaajaryhmän kanssa.

3. Sovellettavat teoriatiedot: tiimioppimisen teoria.. vaikea nimetä vielä tässä vaiheessa.

4. Projektissa harjoiteltavat taidot: henkilökohtaistaminen, opiskelijan ohjaaminen, havainnollistaminen, sopivan työkalun käyttäminen (excel tms..)

5. Miten projekti vie kohti visiota ja päämäärää: Opettajan ei tarvitse enää suodattaa ja tulkita tutkinnon perusteita opiskelijalle, vaan tämä ymmärtää ne ja pystyy suunnittelemaan itse omaa oppimistaan. Oppimisprosessi putoaa oppijan käsiin kypsän päärynän lailla. On helpompi asettaa tavoitteita ja seurata niiden saavuttamista.

Tiimivalmentajafilosofiani, versio 1.0

Lähdin tänä syksynä mukaan Tiimimestari -valmennukseen. Tavoitteenani on ottaa tiimioppiminen haltuun ja alkaa jo tässä koulutuksen aikana soveltaa sitä omassa työssäni luonto-ohjaajien kouluttajana. Tai kohta siis valmentajana.

Ensimmäinen tapaaminen oli 7.10.2014 Jyväskylän Tiimiakatemialla. Paikka ja sen toiminta oli minulle jo ennestään tutuhko. Jännitystä päivään toi tämän ison prosessin käynnistyminen ja koulutuskavereiden tapaaminen. Päivästä jäi helpottunut olo - uskon, että tiimioppimiskuvio sopii sittenkin minulle ja että valmennus on hyödyllinen. Ja että se tulee sopivaan vaiheeseen.

Ensimmäisenä valmistautumistehtävänä kirjoitan tähän ensimmäisen version tiimivalmentajafilosofiastani.

1. Tässä ei ole kyse minusta
Olkaa hyvä. Tässä se on. Suurieleisen dramaattisesti ojennan pois paikkani kaiken keskipisteessä, parrasvalojen loisteessa. Tai no, ainakin datatykin kajossa. Se kirpaisee. Minusta on kiva olla se, jota katsotaan ja kuunnellaan. On kiva osata ja päteä, olla paras, olla esikuva. Mutta jos oikeasti pengon pohjia myöten opettajan perustehtävän, oma pätemisen tarpeeni on mitätön sivuseikka.

Haluan toimia oikein ja tehdä hyvää. Jos kerran uskon, että tiimioppiminen on opiskelijoille oikeasti hyväksi ja että se tuottaa syvempää ja relevantimpaa osaamista, voin luopua opettajan kivasta perinneroolista saadakseni kokea tätä syvempää mielekkyyttä.

Tiimioppimisessa keskeisimpiä ja aktiivisimpia ovat oppijat itse. Haluan oppia antamaan heille tilaa ja mahdollisuuden kokeilla siipiensä kantavuutta turvallisesti, mutta ilman turhaa holhoamista, nujertamista tai nitistämistä. Haluan oppia tunnistamaan ne tilanteet, jolloin puuttumistani oikeasti tarvitaan ja jättää muulloin puuttumatta.

Lisäksi haluan oppia arvostamaan oppijoita enemmän. Haluan unohtaa kaiken sen, mitä "tiedän" ihmisten mahdollisuuksista, valmiuksista ja motivaatiosta heidät vasta hetken tunnettuani. Haluan ymmrtää, että se, mitä olen kokemuksieni kautta huomannut, liittyy aivan toiseen opettamisen ja oppimisen tapaan. Se ei päde tiimioppimisessa. Kun ei se usein päde tavallisessakaan koulutuksessa. Ihmiset yllättävät ja he kasvavat. Haluan uskoa inhimilliseen potentiaaliin.


2. Tässä on kyse juuri minusta
Minulla on kiva työ. Seikkaillaan metsässä, melotaan auringonlaskuun, ihmetellään luonnon ihmeitä. Pitkät lomat ja suuri oman työn suunnittelemisen vapaus. Silti olen jonkinlaisessa ammatillisessa kriisissä.

Luonto-ohjaajan ammatti työllistää aika harvat linjalta valmistuneista. Työpaikkoja on aika turha etsiä mol.fi -sivustolta. Omasta osaamisesta on osattava rakentaa napakka, omaleimainen, myyvä paketti. Työ sopii itsenäisille, ihmisten kanssa viihtyville, ongelmia sujuvasti ratkoville ahkerille ulkoilmaihmisille. Kun hakijoita on vähän, osa opiskelijoiksi valittavista onkin ihan erilaisia. Minä en haluaisi kouluttaa huonoja luonto-ohjaajia. Enkä työttömiä luonto-ohjaajia. Haluaisin, että jokainen meille opiskelemaan tuleva saa koulutuksesta paitsi luonto-ohjaajan työssä tarvittavat tiedot ja taidot, myös sellaisen asenteen ja työelämätaidot, joilla oikeasti työllistyy. Jos ei luonto-ohjaajaksi, ehkä johonkin muuhun itselle sopivampaan työhön. Uskon ja toivon, että tiimioppimisen kautta voin tehdä tästä totta.

Haluan siis tehdä työtä, jolla on tarkoitus ja joka tuottaa hyvää yhteiskuntaan. Tarvitsen siihen kipeästi työkaluja ja näkemystä. Tätä tyhjiötä ei täytetä uusilla, entistä paremmilla PowerPointeilla.

Olen myös kokenut, että ammatillisen opettajan työ jotenkin tyhmistää ihmistä. Aluksi opin itsekin paljon uutta ja olin täynnä ideoita. Vähitellen tuli rajoja vastaan joka suunnassa. Uusia mahdollisuuksia aukeaa edelleen silloin tällöin, mutta nyt epäuskon rajoja asetankin usein minä itse. Kaikki koetut pettymykset ja epäonnistumiset omissa kokeiluissa jäytävät intoani tehdä paremmin tai edes eri tavalla. Ihan liian usein sorrun ajattelemaan "tämä riittää" tai "menetteli tämä viimeksikin". Sekin, mitä toivoisin opiskelijoiden osaavan tai oppivan, näivettyy koko ajan pienemmäksi. Kunhan nyt jotain. Koen, että ellei tähän tule muutosta, tuskin viihdyn opettajan työssä enää kovinkaan kauan. Haluan itse kasvaa ja kehittyä. Haluan olla hyvä työssäni ja kokea, että tarjoan koulutusta, johon kenen tahansa kannattaa ehdottomasti osallistua.


3. On tässä kyse yhteisestä tulevaisuudestammekin
Uskon, että tulevaisuudessa ammattien rajat hämärtyvät ja ihmisten urapolut versovat yhä ihmeellisempiä haaroja. On hyvä, että ammatillinen peruskoulutus tarjoaa jonkin ammatin, mutta paljon tärkeämpää olisi valmistaa koulutukseen tulevia tulevaan, todennäköisesti hyvin polveilevaan urapolkuunsa. Auttaa heitä löytämään usko itseensä, tulemaan toimeen ja työskentelemään tuloksekkaasti yhdessä toisten kanssa. Harjoittaa työelämätaitoja, avata silmiä omille mahdollisuuksille, luoda verkostoja ja tuupata eteenpäin elämässä. Sytyttää innostus oppimiseen ja kehittymiseen. Uskon, että tiimioppiminen on hyödyksi kaikessa tässä.

Näen sen mielessäni

Tiimioppiminen tuli työpaikalleni tänä keväänä. Se ilmestyi kuin sade. Pilviä näkyi horisontissa jo muutamien kuukausien ajan työkaverin käydessä tiimimestarikoulutusta, mutta ei niistä pilvistä ikinä tiedä, minne ne kulkevat. Tai sataako niistä mitään.

Sitten tulee kuitenkin se hetki, kun sade alkaa. Ensin se kastelee kaikki vanhat systeemit. Osa niistä ui puroissa jonnekin pois, osa ehkä puhdistuu patinasta ja näyttää parhaat puolensa. Jotkut alkavat lahota ja tuntua käyttökelvottomilta. Ennen kaikkea alkaa kasvaa jotain uutta.

Voisin vaikka vannoa, että meillä töissä kuului iso narahdus, kun työkaveri alkoi toteuttaa tiimioppimista. Se narahdus tuli paikoilleen juuttuneiden vaakakuppien paikan vaihtuessa. Opettajan tärkeä, asiantuntijan, johtajan ja parhaiten osaajan kuppi kiepsahti alaspäin. Opiskelijalle varattu ahdas ja ankea vastaanottajan ja komenneltavan kuppi nousi ylös. Narsk.

Kasvamisessa on se hankala puoli, ettei se kasvava asia ole aina sitä, mitä on toivottu. Ammatillisessa koulutuksessa kasvun suunta ja sisältö on aika tarkkaan määritelty. Tutkinnon perusteista voi lukea, mitä opiskelijan tulee osata ja millä syvyydellä. Kun tiimioppimisprosessissa opiskelijasta tulee aktiivinen toimija, hänen tavoitteensa eivät välttämättä olekaan ihan yhteneväiset opetushallituksen hengentuotteiden kanssa. Miten paljon niitä opetussuunnitelmien tavoitteita voi ja pitää venyttää, jotta tiimioppimisen tiimellyksessä syntyvä osaaminen mahtuisi niihin?

Opettajan rooli on vaivalla rakennettu ja huolella vaalittu. Itsekin olen käyttänyt lukemattomia iltoja etsimällä tietoa ja ottamalla selvää asioista, joita seuraavana päivänä tulisin oppitunneilla tarvitsemaan. Olenkin oppinut hirmu paljon. Opiskelijoista en niinkään tiedä, kai joku niistäkin jotain oppi. Tuntuu vaikealta, melkein mahdottomalta luopua osaajan ja tietäjän roolista. Toisaalta se tuntuu aivan täysin välttämättömältä ja helpottavalta. Oppiminen menee oikeaan osoitteeseen, kun en omi sitä.

Toisaalta on ahdistavaa jäädä tyhjän päälle. Kun tiimioppiminen ujuttautui omalle työpaikalle, en ollutkaan siinä systeemissä enää hyvä. Putosinkin yhtäkkiä noviisiksi ja vähän turhaksi. On aika iso pala nieltäväksi, että voikin itse lähinnä haitata oppimisprosessia. Että tämä on niin herkkä prosessi, ettei osaamattoman kannata sinne ollenkaan mennä sorkkimaan. Ei ehkä kannata tiimioppijoille hirveästi jutellakaan, ettei mene pakka sekaisin. Auton ikkunasta voi kotiin lähtiessä varovaisesti morjenstaa. Kuvittelin etukäteen, että olisin vahvasti mukana tiimioppimisen ensivaiheissa koulullamme, mutta olenkin lähinnä keppihyypiöiden hämääjä (keppihyypiö-termi on sentään tuttu). Se, mitä tapahtuu, tapahtuu ilman minua ja minusta huolimatta.

Olen tiimioppimis-wannabe. Hang-around. Tunnen itseni tyhmäksi ja ehkä vähän sivuutetuksi. Silti täällä nurkassa odottelen omaa hetkeäni. Näen sen jo mielessäni.