Ihoa syvemmällä

Jossain tiimioppimiseen liittyvässä koulutuksessa todettiin tilaisuuden alussa, että paikalle tuli juuri oikea määrä juuri oikeita ihmisiä juuri oikeaan aikaan. Se tuntui vapauttavalta ja lohduttavalta ajatukselta. Monesti sitä sortuu etsimään työn epäonnistumisen syitä jo ennakkoon siitä, kuka työhön osallistuu tai ei osallistu. Tai millä asenteella ne muut tulivat. Tai mitä ne eivät osaa.

Olen muutaman kerran kokenut tiimioppimisen yhteydessä "ihmeen". Heikki Peltola kirjoittaa samasta ilmiöstä kirjassaan Yhdessä - kun minästä kasvaa me. "Lähden siitä, että ihminen on tarkoitettu kokemaan ja tekemään ihmeitä. Jokaisessa kohtaamisessa on ihmeen mahdollisuus. Ryhmä ihmisiä pystyy tuottamaan häikäisevän paljon parempia muutoksia kuin tulee tuottaneeksi."

Yllättävä kohtaaminen

Ihmeellä tarkoitan kokemusta, jossa tiimin jäsenten persoonat ja kyvyt kohtaavat siten, että ryhmän yhteistyön tuloksena syntyy jotain odottamattoman syvällistä, hienoa, uudenlaista tai tärkeää. Kun löytyy ratkaisuja ongelmiin, joita ei kukaan ole edes jaksanut ajatella. Kun syntyy "wow -efekti". Mistä nämä ideat oikein tulivat? Kuka tämän keksi? Miten me ollaan näin syvällisiä, ihania, neroja, luovia?

Pidän siitä, mitä tiimioppiminen ja yhdessä ajattelun taito tekevät ihmisille, siitä, mitä se saa meistä esiin. Olen jopa valmis elämään sen kanssa, ettei tämä ole omaa keksintöäni enkä ole menetelmää kehittänyt. Vaikka olisihan se kiva.

Kun istutaan tiimioppijoiden kanssa dialogiringissä, siinä ei istu myöhästelijöitä, erityisopiskelijoita, päällepäsmäreitä ja vetäytyjiä. Siinä istuu kokonaisia ihmisiä. Yhdessä tekemisessä ja keskustelemisessa ovat mukana tunteet, kokemukset, elämäntilanteet, haaveet ja vaikka kahvihampaan kolotus. Ja kun saa olla mukana koko itsensä ja siitä nousevan osaamisensa voimin, myös yhdessä työskentelyn tulokset voivat olla ihan toista luokkaa kuin vaikka luento-opetuksessa. Silloin tiimioppiminen tuntuu tosi hyvältä.

Mikähän on valmentajan paikka kirkkoveneessä? Alussa varmaan perämiehenä,
mutta kai joku tiimistä senkin paikan ottaa tiimin alkaessa toimia tehokkaasti

Mutta on tässäkin asiassa se "mutta". Entä jos ihmettä ei tapahdukaan? Välillä (esimerkiksi tänään) kohtaaminen on pinnallista. Tuloksia ehkä saadaan, mutta ei synny sitä suurta tunnetta, että yhtäkkiä pääsee toisen ihmisen nahkoihin, näkee pintaa syvemmälle ja kohtaa toisen ajatukset? Hei jos tämä välillä toimii niin järjettömän hienosti, miksei se toimi aina ja kaikilla?

Haluan oppia ymmärtämään, mitä silloin tapahtuu (tai ei tapahdu), kun tiimin noste jää syntymättä. Tai kun sitä syntyy vain hieman tai se tulee piinallisen hitaasti. Miksi ihmisten hienous aukenee itsellekin välillä lahjapaketin lailla, toisinaan taas ei oikein ollenkaan? Tätä mysteeriä kohti taas huomenna.