Minun on aina ollut vaikea kehua toisia. Myös kehujen vastaanottaminen on minusta ollut vaikeaa ja vaivaannuttavaa. Tiimioppimiseen liittyvä yltiöpositiivinen hypetys on tuntunut minusta vieraalta, mutta toisaalta olen halunnut rakentaa omaa työtapaani kannustavammaksi ja positiivisemmaksi. Olen ehkä luonnostaan enemmän uhkien ja heikkouksien etsijä kuin vahvuuksien kasvattaja, mutta olen tässä jonkin verran kehittynyt viime aikoina.
Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirja Innostus - myötämanipuloinnin aakkoset lupaa auttaa sekä innostumaan että innostamaan. Kirjassa paitsi analysoidaan sitä, mitä innostus oikeastaan on, myös annetaan käytännönläheisiä neuvoja innostumiseen ja toisten innostamiseen. Kirjassa on myös harjoituksia, joita tekemällä voi kehittää näitä taitojaan.
Kirjoittajat määrittelevät innostuksen energiaksi, jolla yhteisön taidoista ja tahdosta syntyy jotain merkittävää. He uskovat, että innostusta voi lietsoa, kehittää - siis myötämanipuloida ihmisiä. Toisilla ihmisillä kyky innostumiseen tuntuu olevan myötäsyntyistä (osalla on innostumista edesauttavat geenit ja temperamentti), toiset joutuvat tekemään sen eteen paljon työtä. Osaltaan innostumisen laimeus johtunee suomalaisesta kulttuuristamme: olemme tottuneet hillitsemään tunteitamme ja käytöstämme, jottei meitä pidettäisi leuhkoina tai kummallisina.
Minua kiinnosti ajatus tunteista nopean kommunikaation välineinä, joiksi ne ovat ilmeisesti alun perin evoluutiossa kehittyneet. "Tunnekokemus välittyy ihmisestä sekunnin sadasosassa: tietoiseksi tunteistamme tulemme vasta noin sekunnin kuluessa". Ulospäin välittyviä tunteita on siis vaikeaa ohjata tietoisesti - pitää pyrkiä vaikuttamaan omaan tunnekokemukseensa ja siis asenteeseensa. Tunteet tarttuvat voimakkaasti - kehonkieli ja ilmeet viestivät niitä tehokkaasti.
Parhaimmillaan innostus tarkoittaa sitä, että ihmisen kyvyt ja tilanteen eteen tuomat haasteet kohtaavat toisensa sopivassa suhteessa ja syntyy flow -tila, tekemiseen tai kokemukseen uppoutuminen, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä. Jos haasteet kasvavat liian korkeiksi, on vaarana burnout. Jos haasteet ovat kykyihin nähden liian pieniä, voi syntyä boreout, jossa tekeminen ei enää innosta. Tämän tasapainon etsiminen on ikuinen haaste myös tiimioppimisessa.
Innostuksen ja motivaation synnyttäminen oppijoissa on ammatillisessa koulutuksessa suurimpia haasteita. Olen miettinyt, että peruskoulussa suuri osa opettajien energiasta taitaa kulua sen innostuksen suitsimiseen, jotta päästäisiin työn tekoon. Aika monella ammattikouluun tulevalla on rankka tausta, eikä moniakaan innostumista edistävistä taustatekijöistä heidän historiastaan löydy. Esimerkiksi turvallisten, kannustavien varhaisten vuorovaikutussuhteiden korostetaan kirjassa. Lisäksi kasvuympäristö ja esimerkiksi sen opettama suhtautuminen vastoinkäymisiin vaikuttavat. Kolmantena tekijänä innostumisen kykyyn vaikuttaa oma temperamentti. Tekijät luokittelevat innostaviksi temperamenttitekijöiksi aktiivisuuden, sosiaalisuuden, mielialan myönteisyyden, joustavuuden, sopeutumisen, keskittymiskyvyn, intensiivisyyden, ärtyvyyden, sinnikkyyden, resilienssin ja elämyshakuisuuden.
Näistä tekijöistä minua kiinostavat tällä hetkellä eniten kaksi viimeistä. Kirjoittajat määrittelevät resilienssin kyvyksi kestää vastoinkäymisiä ja löytää uusi reitti vanhan peittyessä. Se nähdään myös innostumisen keskeisenä osatekijänä. Resilienssi on mielestäni äärimmäisen keskeinen ominaisuus myös tiimioppimisessa. Voiko sitä tukea tai kehittää? Haluaisin uskoa että voi. Epäonnistumisen hetkellä tiimi (ja valmentaja) voivat kannatella kirveensä kaivoon heittänyttä emotionaalisesti ja auttaa vielä jaksamaan ja yrittämään uudelleen. Ilman resilienssiä ei synnyt rohkeutta kokeilla uusia asioita ja heittäytyä vähän epävarmojen asioiden varaan. Resilienssi auttaa ratkaisemaan ongelmia, kun voimavaroja ei kulu hukkaan murehtimiseen.
Elämyshakuisuus on nähdäkseni piirre, jota luontoalalle hakeutuvissa usein löytyy runsaasti. Osa opiskelemaan tulevista onkin tullut hakemaan lähinnä omia elämyksiä ja kokemuksia, kehittymistä omissa lajitaidoissaan ja esim. hienoja reissuja tai ulkomaan työssäoppimisia. Elämyshakuisuuteen vetoamalla on helpohkoa herättää innostusta - moni syttyy mahdollisuudesta päästä oppimaan komeisiin olosuhteisiin tai ainutlaatuiselle seikkailulle.
Kirjoittajat antavat ohjeita myös itsensä latistamisesta pääsemiseen. Tärkeätä olisi tunnistaa virheelliset, lannistavat ajattelutavat. Näitä ovat esim.
Must-ajattelu: On pakko onnistua, tämä on saatava valmiiksi tässä kokouksessa.
Yli-yleistäminen: "kukaan ei tykkää tuosta mitä ehdotat", "emme ikinä pysty tällaisiin juttuihin"
Mustavalkoinen ajattelu: kaikki tai ei mitään -ajattelu: "jos kaikki eivät lähde, kukaan ei sitten lähde", "tämä juttu pitää hylätä kokonaan"
Persoonallistaminen: "hän nyt vain on väärää tyyppiä tähän tehtävään", "näin käy, koska minä en pysty tällaiseen"
Ulkoistaminen: "ei tässä organisaatiossa voi tällaista toteuttaa", "nyt on liian huonot hakijamäärät"
Tunnepohjainen päättely: (koska minua ärsyttää) "Tämä koko idea on tyhmä", (koska olen innoissani) "ei tarvitse enää selvitellä budjettia"
Negatiivisen suurentelu, positiivisen vähättely: "Meistä kukaan ei tykkää uudesta pomosta", "Minä nyt en tässä oikein mitään roolia ole ottanut"
Näihin latistamisen sudenkuoppiin olemme pudonneet monissa treeneissäkin. Ehkä pitäisi taistella ahkerammin niitä vastaan. Ottaa selvää, pitävätkö tällaiset ajatukset todella paikkansa vai ovatko ne vain kuvittelua.
Tekijät painottavat myös, miten tärkeää on muodostaa innostumisesta itselleen tapa. Jos se ei ehdi muodostua rutiiniksi, ihminen palaa helposti vanhoihin toimintatapoihinsa, negatiivisuuden kierteeseen. Itselläni on ehkä vähän turhan lyhytjänteinen työskentelytapa - hylkään toimintatavat nopeasti, jos ne eivät tunnu toimivan. Kenties niille (kuten ihmisillekin) pitäisi antaa enemmän aikaa ja katsoa ne loppuun asti.
Millaista on innostava vuorovaikutus?
Työelämän suhdekiemuroiden lisäksi kirjassa käsitellään mm. parisuhteiden vuorovaikutusta. Amerikkalainen psykologi John Gottman on tutkinut pariskuntien vuorovaikutusta lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Hän on analysoinut ihmisiä yhdistäviä ja toisaalta erottavia vuorovaikutustyylejä. Hän on luonut myös matemaattisen mallin, joka ennustaa hämmästyttävän tarkasti parisuhteiden kohtaloa (ero vai yhdessä pysyminen). Gottman on huomannut, että ratkaisevan tärkeää on, millainen sävy vuorovaikutuksessa on: neutraali, positiivinen vai negatiivinen. Jos vuorovaikutus aloitetaan negatiivisella äänenpainolla tai sisällöllä, koko keskustelu kääntyy 98 % todennäköisyydellä negatiiviseksi. Huimaa. Toimineeko sama toisinpäin siten, että positiivinen avaus ennustaisi koko keskustelun sävyn?
Innostus -kirjassa esitellään myös myötämanipuloinnin positiivinen pyramidimalli, jossa luokitellaan vuorovaikutuksen myönteisyyden tasoa. Vuorovaikutuksessa negatiiviset ilmaukset peittävät helposti kokonaan alleen positiivisemmat sävyt, esimerkiksi negatiivinen äänensävy jyrää alleen hymyn. Siksi positiivisuuden eteen on tehtävä moninkertaisesti työtä. Tästä seuraa myös, ettei suuria jyrähdyksiä ja kiukkukohtauksia kannata järjestää, koska niiden jälkien korjaaminen teettää paljon enemmän työtä kuin positiivisen perusvireen ylläpitäminen.
Pyramidin tasot alhaalta ylös ovat seuraavat:
Jännittyneisyys/ahdistushuumori: myönteisen vuorovaikutuksen alkuvaihe. Kömpelöä huumoria, "jäänmurtaja"-kommentteja, yhteisen jännityksen purkamista.
Matala tukeminen: usein sanatonta viestintää, myönteistä, mutta vähän sitoutumista vaativaa. Tavallisin tapa, jolla suomalaiset osoittavat tukea toisilleen. Nyökyttelyä, murahduksia, hymähtelyä. Tyhjää parempi, muttei riitä innostuksen osoittamiseen
Kiinnostus, positiivinen yllättyneisyys/ilo: kiinnostuksen aktiivista osoittamista, aitoa kuuntelemista ja mukana oloa. Tutkimuksissa on havaittu, ettei osoitettujen tunteiden tarvitse välttämättä olla edes aitoja, toista tukeakseen niitä voi hieman teeskennelläkin tai tietoisesti kääntää mielialaansa positiivisemmaksi.
Korkea tukeminen, huumorin käyttö: vältetään järkiperustelujen käyttöä (ei innosta), eläydy toisen tunteeseen ja jaa se hetken aikaa.
Emotionaalinen tukeminen: Osoita välittämistä, jaa toisen tunne ja ymmärrä, mitä hän juuri tässä tilanteessa tarvitsee. Ole valmis auttamaan, kosketa?
Itseäni kiinnosti myös kirjassa esitetty lista asioista, jotka tappavat innostuksen:
1. Hoputa ja kyttää
2. Syyllistä
3. Uhkaile tulevilla (kriittisillä) arvioinneilla
4. Älä määrittele tai konkretisoi tavoitteita vaan ole epämääräinen ja korkeintaan vihjaileva
5. Aseta vaativia tavoitteita, mutta älä anna resursseja tai muutakaan tukea
6. Vertaile ihmisiä toisiinsa
7. Pakota kilpailemaan
8. Palkitse tyranniaasi sopeutujia hyvästä alamaisuudesta
9. Rankaise kriitikoita tai eroavia mielipiteitä esille tuovia
Olen varmasti syyllistynyt opettajana kaikkiin noista. Onko se sitten kovin ihmeellistä, jos innostus ei kovin liekehtivää aikoinaan ollut.
Ihan kaikki kirjassa ei minuun iskenyt. En kokeillut mitään myötämanipulointiharjoituksista. Innostuksen opettaminen minua kylläkin kiinnostaa. Vanha itämainen sanonta: "Oppilas sanoo mestarilleen: Olen menettänyt uskoni, mitä teen? Opettaja vastaa: Innosta muita." Meille Asikkalaan tarvitaan vahva innostamisen kulttuuri. Jos sitä ei aktiivisesti pidetä yllä, tilalle luikertelee masentavia, lannistavia mekanismeja - esim. epäröintiä, kilpailua, kontrollin tiukentamista. Minua kosketti kirjassa osallistavan kulttuurin kuvaus: siinä ei käskytetä vaan siinä on useita tapoja päästä yhteisesti sovittuun päämäärään. Osallistavassa kulttuurissa pitääkin sallia se, että toiset ratkaisevat asioita itselle vieraalla tavalla. Monimuotoisuuden ja moniarvoisuuden salliminen kuuluvat innostavaan kulttuuriin.
Hyvin kiinnostavaa kirjassa oli myös "elämäsi tiimin" kuvaus. Elämäsi tiimillä tarkoitetaan ihanteellista ihmisjoukkoa, jonka jäsenet tukisivat ihanteellisella tavalla toistensa innostusta. Siihen kuuluisivat:
Aloittaja: tarttuu toimeen, analysoi tiedon, tekee ensimmäiset siirrot. Inspiraation ääni.
Epäilijä: Tärkeä tiimiläinen, joka jaksaa etsiä ongelmia ja haasteita etukäteen ja ennakoimaan kauhuskenaarioita. Voi pahimmillaan olla innostuksen latistaja.
Cheerleader: Häneltä saa ihailua, arvostusta, kannustusta, fanitusta. Pitää motivaatiotasi yllä.
Toteuttaja: Hyvin äänekäs ja vaativa jäsen, joka ruoskii toisia eteenpäin väsymättä. Huolehtii siitä, että asiat saadaan valmiiksi.
Yhdistäjä: Verkostoituu, löytää uusia liittolaisia ja kumppaneita, mahdollisuuksia.
Mentori: Tärkein tiimin jäsen. Hän on esikuvasi ja sankarisi, jonka haluat tehdä sinusta ylpeäksi. Hän on auktoriteetti, joka luo sähköistä energiaa ympärilleen. Hän luo sinulle tunteen siitä, että pystyt mihin vain.
Minulla on vielä ihan kesken tiimioppimiseen liittyvän verkoston rakentaminen. Ehkä etsin tällaisia tiimiläisiä - tosin osa on toki jo kasassa. Harmillisen paljon elämästä kuluu kuitenkin myös ankeuttajien, varkaiden, toistajien ja peesaajien (innostusta syöviä tiimirooleja) parissa.
Viimeisenä mietteenä kirjasta pitää nostaa esille maagiset positiivisuuden suhdeluvut (positiivisen ja kielteisen vuorovaikutuksen suhde).
3:1 ylläpitää terveyttä ja toimintakykyä
5:1 ylläpitää hyvää parisuhdetta
6:1 liittyy hyviin työsuorituksiin
'Nuff said.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti