Ovella

Olen koputtanut uudelle ovelle ja se aukesi minulle. Siirryn toukokuun alusta projektipäälliköksi 2,5-vuotiseen uraohjaushankkeeseen tässä omassa tutussa Koulutuskeskus Salpauksessa.

Seison siis vielä tässä ovella ja katselen samalla sekä eteen että taakse. Tulevasta en vielä kovin paljon tiedä. Taakse jäävä, lähes kymmenen vuoden opettajuus ja tiimivalmentajuus puolestaan muljahtelevat muistoissani mielenkiintoisella tavalla.

“Experience is a hard teacher because she gives the test first, the lesson afterwards.”

Vernon Sanders Law

Tunne on outo. Pelkäsin monen vuoden ajan kamalasti sitä, että en enää saisi tehdä tätä nykyistä työtäni. Tunsin voimakasta työn imua, ehkä kutsumustakin. Murehdimme ja taistelimme koulutusalan puolesta ja selviytyäksemme rahoitusleikkausten vaikutuksista. Rakensimme opiskelijoille hyvää oppimismaisemaa ja itsellemme mielekästä työtä. Visioimme ja paloimme innosta. Välillä keräsimme palaset ja aloitimme alusta. Ja työtä siinä kyllä riittikin.

Kuitenkin tulin kuin huomaamatta tämän polun päähän. Siihen vaikutti varmasti viime vuonna vetämäni pienen hankkeen aiheuttama lisätyö perusduunin päälle, mutta on tässä muutakin. Moni minua ennen palavasti innostanut asia ei enää - no, kiinnosta. On kuin aallon kastelemat rantakivet olisivat auringossa kuivuneet ja menettäneet värinsä ja kuvionsa. On tullut aika löytää jotakin muuta, jotain uutta, jotain vaikeampaa, jossa voin käyttää tässä työssä oppimiani ja ymmärtämiäni asioita.

Vakavia varoitusmerkkejä polun päähän tulemisesta oli oikeastaan kaksi. Ensimmäisen antoi oma keho: huomasin, ettei minusta enää löytynyt virtaa pitää kaikkia palloja ilmassa. Olin iltaisin kotona aivan kuitti. Toisen merkin antoi sydän: oli aika kolauttavaa huomata, etten enää oikein innostu opiskelijoiden tarinoista ja kasvusta. Tuntuu, kuin ne eivät enää kuuluisi minulla samalla tavalla kuin aikaisemmin. Minusta ei ole tekemään asioita "viran puolesta", vaan tarvitsen sisäistä motivaatiota. Se on hiipunut.

Tässä blogissa olen kirjoittanut lähinnä omasta matkastani opettajasta tiimivalmentajaksi. Olen yllättynyt siitä, että se matka veikin minua poispäin perustyöstäni. Se ei ollut tarkoituksella valittu suunta, mutta tällä hetkellä se tuntuu oikealta. Hyvältä. Kuin olisin koonnut palapeliä, josta muodostuikin yllättävä kuva. Mutta kiinnostava. Kuin olisin saanut tämän työn omalta osaltani valmiiksi ja kypsä siirtymään seuraavaan. Ilman suurta draamaa.

Miten mahtaa käydä Iloisen oppimisen tivolin, Asikkalan luontoalan tiimioppimisen? Sitäpä ei voi tietää. On vielä arvoitus, millä kokoonpanolla luontoalan koulutusta Asikkalassa hankkeeni aikana tehdään. Tivoli rakennettiin näiden vuosien aikana työparini, tiimikuiskaaja Jarnon sekä minun omien ajatusteni päälle, yhdessä meillä opiskelleitten hienojen ihmisyksilöiden kanssa. Meistä kumpikaan ei ehkä ollut maailman paras hyvien ideoiden juurruttamisessa käytäntöön. Ideoita kokeiltiin ja aika paljon hiipui pois keksiessämme tilalle jotain uutta, mielestämme parempaa. Monet työkalut ja rakenteet jäivät vähän läpinäkyviksi ja hauraiksi.

Tivolin rakentaminen oli tutkimusmatka motivaation lähteille. Voiko koulutuksen laatua, tuloksellisuutta ja opiskelijoiden motivaatiota parantaa lisäämällä valinnanvapautta ja luomalla kannustavaa ilmapiiriä? Uskon, että voi. Kokeilu opetti kuitenkin paljon paitsi tekemisen imusta, myös saamattomuudesta ja riman alittamisen houkutuksesta. Vapautta on raskasta kantaa. Joillekin opiskelijoistamme se on ehkä ollut enemmän rasite kuin etu. Vapaus kukoistaa kasvaessaan yhdessä vastuun kantamisen kanssa. Viisaiden valintojen tekeminen on vaikeaa - ehkä olisin voinut olla valmentajana vaativampi, patistella yrittämään kovemmin, tavoittelemaan vielä suurempia unelmia. Etenkin silloin, kun joku tunsi houkutusta luovuttaa.

Mutta pakkohan se on myöntää - itsekin tunnen joissain mielessä houkutusta luovuttaa. Osa töistä on oikeasti aika kiva pistää syrjään, ainakin pariksi vuodeksi. On esimerkiksi ihanaa, että saan olla vähän aikaa murehtimatta jatkuvasti opiskelijamääristä tai hätistelemättä heikosti opiskelua jaksavia opiskelijoita. On mukavaa yrittää välillä ratkaista joitain aivan muita ongelmia. Opiskelijoiden murheet menevät minulla helposti ihon alle - olen valvonut lukemattomia öitä surren toisten ihmisten suruja. Ehkä nyt on jonkun muun vuoro. Tiedän tehneeni tätä työtä niin hyvin kuin ikinä osasin ja jaksoin.

"Hippibussi" oli ensimmäisiä tiimioppimisen vertauskuvia Asikkalassa

Olen ehkä eniten ylpeä siitä, millainen henki meillä on Asikkalassa ollut. Väittäisin, että Tivolin suurin saavutus oli yksilöä kunnioittavan, kannustavan, rohkaisevan ja jokaista tukevan ilmapiirin luominen. Ei arki todellakaan ole ollut pelkkää yläfemmojen heittelyä tai riemusta kiljahtelua. On ollut ankeita, junnaavia turhautumisen kuivia kausia, jolloin olen itsekin ollut vähällä heittää pyyhkeen kehään. Silti aina tapahtui jotain, joka vei asioita hyvään suuntaan. Aina selvittiin ja päästiin eteenpäin. Miksi ei nytkin.

Tämä kuljettu matka on muuttanut minua monin tavoin. Eniten ehkä suhtautumisessani toisiin ihmisiin ja toisaalta omaan itseeni. Oli hienoa olla osa tätä kaikkea. Minulla oli työ, jonne lähdin joka ainoa aamu mielelläni, intoa puhkuen ja täynnä uusia suunnitelmia. Opin ymmärtämään ihmisten erilaisia lähtökohtia, taakkoja ja rikkauksia. Opin valmentavan työotteen. Näin ihmeiden tapahtuvan. Tutustuin omaan temperamenttiini, mieleeni ja sydämeeni. Heräsin teltasta milloin minkäkin järven rannalta ja päivän seikkailut aukenivat edessäni.

Jään kaipaamaan niitä aamuja. Ja hervotonta naurua.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."  (Tove Jansson)