Rajojen yli

Normaalissa ammatillisessa koulutuksessa on isosti kyse rajojen asettamisesta ja niiden valvonnasta. Kurista, läsnäoloista, korvaamisesta, rangaistuksista, valvontailmoituksista Kelaan. Elämän ja työelämän pelisääntöjen opettelemisesta ja niiden noudattamisesta. Sopimuksista kiinni pitämisestä. Tottelemisesta ja suunnitelmien toteuttamisesta.

Yksi suurimmista kauhistuksen aiheuttajista tiimioppimisessa onkin näennäinen rajattomuus. Varsinkin toisella asteella tuntuu mahdottomalta, että opettajat lakkaisivat pystyttämästä niitä raja-aitoja ja partioimasta niiden ympärillä.

Tiimioppimisen ideana ei ole rajojen asettaminen ja valvominen. Sen ideana on auttaa oppijoita ylittämään omat rajansa.

Kirjassaan Yhtenä - kun minästä kasvaa me Heikki Peltola kuvaa pelivaran käsitettä. Hänen mukaansa ryhmän yhteistyön tuloksiin vaikuttaa se, mitä ihmiset olettavat saavansa ja toisaalta voivansa tehdä. Pelivara on siis alue mahdottoman ja kielletyn välissä. Näiden kahden rajan välissä on alue, jolla kuvittelemme voivamme toimia, jonka sisällä koemme itsellämme olevan valtuuksia vaikuttaa asioihin.

Nauttikaa tästä grafiikan mestarinäytteestä. 

Koulutuksen tarkoitus on lähtökohtaisesti nostaa pelivaran ylärajaa, siis lisätä yksilön valmiuksia ja kykyjä. Onkin outoa, että koulutuksen toteutuksessa on päädytty operoimaan hyvin vahvasti siellä alarajalla. En yhtään epäile, etteikö sille olisi hyvät syynsä. On todettu, että jos koulutukseen tulevat eivät ole itseohjautuvia eivätkä sisäisen motivaation ajamia, on ohjattava ulkoa ja motivoitava sanktioilla. Saadaanpa ainakin minimiosaamisvaatimukset täyttymään. Peltola muistuttaa, että tästä pelivaran alarajasta päättävät muut kuin yksilö itse: esimiehet, asiakkaat, lait, normit, hyvät tavat, ryhmän muut jäsenet. Jos halutaan saavuttaa parempia tuloksia, on laajennettava pelivaraa mahdottoman rajaa nostamalla - kiellettyä aluetta on turha uhmata.

Pelivaran ylärajan vedämme kuitenkin itse, muistuttaa Peltola. Ja yleensä aliarvioimme valtuuksiemme määrän. Olen kokenut tämän lähes jokaisen opettamani opiskelijan kohdalla. Paljon enemmän on niitä, jotka ajattelevat "en voi, en osaa" kuin niitä, jotka yliarvioisivat oman kykynsä. Tänä syksynä olemme ällistelleet valmentamamme tiimin halua etsiä (meidän mielestämme) itse keksittyjä esteitä tekemiselle. Ei voida ottaa yhteyttä asiakkaaseen, koska nettisivut eivät ole vielä kunnossa. Ei voida vielä ohjata, kun omissa taidoissa on vielä joitain puutteita. Ei voida kokeilla, kun ei ole varmuutta onnistumisesta.

Pelivaran rajat ovat kuitenkin molemmissa suunnissa suurimmaksi osin oletuksia. Jollakin on sellainen käsitys, että jokin asia on kiellettyä. Esimerkiksi yksikössämme oli käsitys, etteivät opiskelijat saisi oppilaitoksessamme vakuutussyistä kuljettaa koulun autoja. Joku sitten ryhtyi penkomaan asiaa. Ei sille ollutkaan erityistä estettä. Muutenhan esim. logistiikan alan koulutusta olisi kovin vaikeaa toteuttaa. Tyhmiä esteitä tulee uhmata ja lopettaa vasta sitten, kun joku uskottavasti perustelee, miksi jotakin ei saa tehdä, kehottaa Peltolakin.

Ylärajalla oletukset ovat vielä rajoittavampia. Kun ylärajan etsimiseen ei mitenkään kannusteta, ihmiset kutistuvat käyttämään pientä osaa pelivarastaan, Peltola kuvailee. On hienoa, että olen tänä syksynä saanut nähdä, miten ryhmän tuloksiin vaikuttaa se, miten sen jäsenet käyttävät pelivaraansa. Ei se varovainen kitsastelu suoritusta ainakaan paranna. Eikä itsekään ole helppoa luottaa tiimiläisiin ja siihen kuuluisaan prosessiin. Tekee niin vietävästi mieli kiristää kontrollia silloin, kun tiimiläiset ottavat omasta mielestäni vääränlaisia valtuuksia. Voiko rohkaista toisia kopistelemaan sitä ylärajaa, jos samalla partioi pelivaran alarajaa liipasinherkkänä ammattisotilaana?

Tiimioppimisen pitäisi mielestäni johtaa siihen, että tiimi ja tiimiläiset oppisivat itse vartioimaan sitä pelivaran alarajaa, olemaan menemättä kielletylle alueelle. Se raja pitää vain ensin yhdessä vetää.

Ohjatessani aikoinani 5-6 -vuotiaiden lasten Metsämörri -retkiä, ensimmäisellä retkellä metsään oli tapana yhdessä käydä sallitun liikkumisalueen rajat. Kuljimme lasten kanssa aikuisen turvalliseksi hyväksymän leikkialueen rajat antaen rajapyykeille nimiä: majakuusi, kiipeilykivi, pikkumänty, käkkäräkoivu. Joskus pingotimme yhdessä näkymättömän köyden rajojen merkiksi. Alueen rajojen läpikäyminen ja sopiminen yhdessä auttoi lapsia muistamaan ne ja noudattamaan niitä tutulla retkipaikalla omatoimisesti. Kun vapautta oli sopivasti, rajat hyväksyttiin ja niiden sisällä pysyttiin. Aikuisilta vapautui aikaa leikkimiseen ja löytöretkeilyyn lasten kanssa, kun kieltämisen osuus väheni. Nerokasta. Ehkä tiimioppiminen onkin vähän vanhempien lasten metsämörritoimintaa.

Vapaata leikkiä Metsämörriretkellä (kuva: Oulun Latu)

Tiimioppijoilla rajat eivät ole yhtä konkreettisia kuin kivet ja kannot metsässä. Suoritettavan tutkinnon peruste on varmaan konkreettisin ohjenuora. Oppilaitoksen järjestyssääntö on toinen. Suomen lainsäädäntö kolmas. Muut rajat ovatkin jo venyvämpiä. Osaamisperusteisuuden tulo antaa opiskelijan irtautua esimerkiksi ryhmän yhteisistä lukujärjestyksistä tai jaksotuksista. Tiimin pelisäännöt, jotka koskevat esimerkiksi yhteisten kokoontumisten kunnioittamista täsmällisyydellä, hyvällä valmistautumisella ja aktiivisella osallistumisella ovat tiimin toiminnan kannalta keskeisempiä. Ne on luotava yhdessä.

Ylärajan venyttäminen on vaikeampaa kuin alarajan vetäminen. Metsämörriretkien lapsilla on luontaisesti voimakas halu ja tarve leikkiä. Ja leikkihän on heidän ikäisilleen ominainen tapa oppia. Miten sama oppimisen imu saataisiin ammatilliseen koulutukseen toiselle asteelle? Pelkkä vapauden antaminen ei vaikuttaisi riittävältä keinolta. Mikä seitsemäntoistavuotiaalla suuntaansa etsivällä nuorella korvaisi mielikuvitusleikkien vastustamattoman houkutuksen? Entä millaisia olisivat oppimiseen houkuttelevat seikkailut ammattia vaihtavalle, vähän leipääntyneelle aikuiselle? Ja mitä sitten tapahtui? Siitä kuulette ensi kerralla. Sanottiin Pikku-Kakkosen Piilomaan pikku aasi -jatkokertomuksessakin muinoin :).