Luin 90-luvulla tutkimuksen, jossa päiväkotilapset oli otettu mukaan uuden päiväkodin pihan suunnitteluun. He olivat erilaisin osallistavin menetelmin saaneet kertoa toiveensa siitä, millainen pihan pitäisi olla. Mitä he sinne sitten toivoivat? Keppejä. Palataanpa tähän.
Eilen päättyi oma Tiimimestari -taivallukseni. Se huipentui komeasti ryhmäni järjestämään HOPE Myrsky 3 -tiimioppimisen verkostoitumistapahtumaan. Yhtenä pääesiintyjistä olivat valmentamani tiimin Piikipinän tiimiyrittäjät, tai heistä Henna Kostamo, Maria Koskenniemi ja Piia Järvinen. Heidän esityksensä toisen asteen tiimioppimisesta sai kaikessa rehellisyydesssään ja käytännönläheisyydessään valtavan suosion ja oli monelle päivän tärkeintä antia. Minua tultiin esityksen jälkeen onnittelemaan moneen kertaan onnistumisestani tiimioppimisen viemisessä toiselle asteelle. Ihmeteltiin ja ihasteltiin. Että olenpa taitava valmentaja.
Mietin koko päivän ja seuraavatkin, miksi minulle tuli siitä niin kiusaantunut olo. Vaikka olen oikeasti ylpeä siitä, miten hieno kehityskulku meillä on Asikkalassa käynnissä. Ollaanhan sen eteen töitä tehty ja vaivaa nähty. Miksi sitten tuntuu inhottavalta ottaa siitä kehuja vastaan?
Ehkä tässä vaiheessa on reilua kertoa maailmalle menestyksekkään tiimivalmentamiseni salaisuus:
1. Minä en tee paljon mitään
2. Oppijat tekevät melkein kaiken
3. Tämä koskee myös koulutusprosessia
Kohta kolme on ehkä se vallankumouksellisin. Onhan tiimioppimista monessa paikassa toteutettu, hyvällä menestykselläkin. On luotu upeita oppimisympäristöjä, kulttuureja ja prosesseja. Itsekin opin Tiimimestareissa, että valmentajan tehtävät liittyvät juuri näihin. Pitäisi rakentaa puitteita ja prosesseja ja tukea oppimista. Yllätyin siitä, miten omakseen oppijat kuitenkin ottivat tiimioppimisen tuomisen toiselle asteelle. He eivät omista pelkästään oman tiiminsä prosessia ja omia yksilöllisiä prosessejaan, vaan osaltaan myös koko Iloisen oppimisen tivolin ja jopa koko toisen asteen tiimioppimisen. He ovat aidosti kiinnostuneita sen kehittämisestä ja ovat valmiita tekemään kanssani töitä sen luomiseksi. Minun tarvitsee lähinnä olla kieltämättä tai rajoittamatta oppimista ja tekemistä sekä tarkkailla ja reflektoida sitä, mitä siitä seuraa.
Millainen on unelmien amis? Minun haaveissani se ei ole oppijoille valmiiksi rakennettu toimintamalli, jonka sisällä he saavat toimia. Haaveilen oppijoiden kanssa yhdessä rakennetusta "koulusta", joka palvelee sekä heidän että työelämän tarpeita ja jossa oppiminen on heitä syvästi motivoivaa.
Niin ne kepit. Mitä luulisitte, saivatko ne päiväkotilapset päiväkodin, jonka pihassa saa leikkiä kepeillä, noilla viisivuotiaitten monitoimi-fantasiatyökaluilla? Eivät saaneet. Normaaleja leikkitelineitä sinne tuli. Eivät osanneet lapsiraukat haaveilla niistä asioista, joita suunnittelijat olivat ajatelleet ja joita olivat valmiita toteuttamaan.
Voisiko ja uskaltaisiko toisen asteen tiimioppimisen kehittämisen pallon heittää laajemminkin oppijoille? Ettei siitä tulisi meidän setien ja tätien hyvällä tarkoituksella muttei kuitenkaan ihan täydellisellä ymmärryksellä kehittämä melkein-hyvä malli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti