tiistai 12. tammikuuta 2016

Hiomisen autuudesta

Silloin kun minä olin nuori, ei ollut mitään höpöhöpö osaamispisteitä. Opintoviikko se on sellainen kunnollinen oppimisen suure. Tyhmempikin siitä heti tajusi, että kuinka pitkään piti koulun penkkiä kuluttaa, ennen kuin oli riittävästi oppinut. Sitten vaan laitettiin opintoviikkoa toisen perään, niin johan syntyi tutkinto.

Ei vaan. Siirtyminen opintoviikoista osaamispisteisiin oli minusta suurin piirtein parasta mitä ammatilliselle koulutukselle saattoi tapahtua. Oppijoiden taustat ja tilanteet ovat tosi erilaisia. Joku oppii hetkessä sen, minkä sisäistämiseen toisella menee viikkoja tai kuukausia. Ja niin se saa ollakin. Osaamispisteillä pelattaessa oppijan saa päästää siirtymään seuraaviin haasteisiin heti, kun opeteltava taito on hallussa. Ei tarvitse edetä yhtenä rintamana, vaan kukin keskittyy opittavaan asiaan sen verran kuin hänelle on tarpeen.

Hätämajoitteen tekemistä on hyvä kokeilla ennen hätätilannetta
Sellainen kiusallinen puoli osaamispisteillä toimimisessa kuitenkin on, että sitä tarveharkintaa pitää tehdä jatkuvasti. Joskus käy niin, että oppijalla (tai miksei valmentajallakin) on turhan optimistinen näkemys siitä, millainen harjoittelun määrä riittää taidon hallintaan. Valmentamani tiimin kanssa näitä "ohoh, joko nyt" -hetkiä tulee vastaan jatkuvasti. Kun saa aika itsenäisesti pohtia, mitä, miten ja miten paljon haluaa (luonto-ohjaajan tutkinnon puitteissa) oppia, joskus sitä tarvittavan treenin määrää on taipumus aliarvioida. Sitten käy niin, että joku on mielestään valmis ammattiosaamisen näyttöön aika paljon aikaisemmin kuin valmentaja näkisi. 

Ongelmallisen tilanteesta tekee se, että perustutkinnon ammattiosaamisen näytöistähän pääsee läpi (ainakin T1-arvosanalla) aika vähäisellä harjoittelulla. Minimivaatimukset eivät ole kovat. Jos sen nyt saa ääneen sanoa. Joissain tapauksissa näytöstä voi vetäistä säkällä kiitettävänkin arvosanan, jos kaikki natsaa ja oppija on noheva, ongelmanratkaisukykyinen henkilö. Kun osaaminen ratkaisee, ei oppijoita enää pakoteta suorittamaan teoriakursseja tai käymään läpi pakollisia harjoitusjaksoja, jos hän haluaa oppia muulla tavalla.

On eri asia kokeilla kerran ahkion vetämistä kuin tehdä siitä
vakituinen vaelluskumppani
Opiskeluaikana jokaisella on mahdollisuus kehittyä ihan järjettömän hyväksi. Miksi jotkut kehittyvät mestareiksi ja toiset eivät? Väittäisin, että ne mestarit a) tekevät enemmän töitä ja toistoja sekä b) tekevät oikeita asioita.

Toistoja tarvitaan, vaikka ensimmäinen kokeilukerta olisi ollut virheetön suoritus - teltan pystytys ensiyrittämällä, onnistunut ryhmän ohjaaminen, herkullinen nuotiolla valmistettu ateria. Toistoilla ja harjoittelulla hiotaan omasta toimintatavasta pois tulevia virheitä ja koetellaan taitoa, jotta siitä tulisi joustava ja kestävä. Jotta se onnistuisi myös ufojen laskeutuessa. Jotta se sujuisi niin tehokkaasti ja miellyttävästi, että sitä jaksaa tehdä myös pitkän päivän pakkasessa. Vaikka olisi itse väsynyt ja kiireinen. Tai unohtanut kauhan/villasukat/sadetakin/makuualustan.

Toistoja tarvitaan myös siksi, että oppisi ymmärtämään suoritustaan. Mitä tapahtuu, jos teenkin vähän eri tavalla? Miten homma toimii erilaisilla varusteilla, reiteillä, asiakasryhmillä, säillä, tiimillä tai asenteella? Toistoilla voi myös löytää ne rajat ja puitteet, joiden sisällä suoritus onnistuu. Miten pieni tai miten suuri tuli voi olla, jotta kahvivesi kiehuu hallitusti. Miten paljon voi vitsailla vakavahenkisen ryhmän kanssa? Miten pitkän matkan jaksaa itse patikoida päivässä? Paljonko väsyneen asiakkaan varusteita voin ottaa kantaakseni väsymättä itse? Millaiset asiakkaat ovat minulle liian vaikeita?

Syty kehittymisestä.
Toistot eli harjoittelu edellyttää sitkeyttä ja uteliaisuutta, kykyä löytää jotain uutta ja arvokasta jokaisesta harjoittelukerrasta. Oikeiden asioiden tekeminen sen sijaan edellyttää vaistoa, viisautta ja itsekuria. Oikeat asiat tarkoittava tässä sellaisia avaintaitoja ja -kokemuksia, joiden hankkiminen vie omaa kehittymistä suurin harppauksin eteenpäin. Oikeita asioita tehtäessä on usein tultava pois omalta mukavuusalueelta, tehtävä asioita, jotka arveluttavat, pelottavat tai jotka muuten vaan tekisi mieli jättää tekemättä. Lettumestarilla on mukavaa lettuja paistellessaan. Ensikertalaiselle sama homma on noloa ja hankalaa, mutta oppia sataa moninverroin siihen lettumestariin verrattuna. Siksi lettumestarin olisikin tajuttava hakeutua itselleen haastaviin hommiin, etsimään suurempia ammatillisen kasvun mahdollisuuksia.

Yksi haasteistani valmentajana on se, miten pystyisin herättämään oppijoissa innon kokeilla, harjoitella ja hioa taitojaan kunnes ovat niissä oikeasti taitavia. Ettei tyydyttäisi kertakokeiluihin ja sinne päin -suorituksiin sellaisissa asioissa, jotka ovat omien tavoitteiden suhteen tärkeitä. Parhaimmillaan tiimissä syntyvä tekemisen ilo vie osaamista eteenpäin, kun yhdessä kokeillaan ja jaetaan oppeja. Syntyy myös positiivista kateutta, halua olla yhtä hyvä kuin tiimin parhaat osaajat. Usein kuitenkin arjen turhahko puuhailu ja saamattomuus (okei, laiskuuskin) ajavat harjoittelun ja oman suorituksen hiomisen edelle. Miten ihmeessä sitä pystyisi auttamaan oppijoita käyttämään kallisarvoisen aikansa parhaalla mahdollisella tavalla, kun se on itsellekin haaste. Vai mitä muuta se muka on, että kulutan lyhyet uimahalli-melontatreenit omien bravuuritekniikoideni mehustelemiseen, vaikka itselle vaikeammat tekniikat kaipaisivat kipeästi niitä kymmeniä ja satoja toistoja, jotka ovat epämiellyttäviä tehdä?

Hiominen on autuaallista. Eivät välttämättä ne rakot käsissä ja kutittava pöly nenässä. Mutta se virheetön sileys ja muoto, joka sillä saadaan aikaan. Osaaminen, jolla kehtaa retostella.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti