Ammatillisen koulutuksen Leipuri Hiiva

Leivon tässä pullaa. Aamulla vielä tuntui siltä, että kyllähän tässä nyt yksi pullataikina leipoutuu samalla kun hoitelee kotona kipeitä lapsia ja ohjaa etänä työssäoppijoita. Raportti: ei se kyllä mene siinä samassa. Unohdin taikinan mikroon nousemaan eikä se meinannut mahtua enää sieltä ulos. Raesokeria ei ollut ollenkaan. Oli niin paljon tiskiä ja sähköposti kilahteli, että sivujuonteeksihan tämä jäi. Kyllä minä ne paistan, mutta ei tule priimaa.

Hei materiaali nyt on mitä on

No kipsutellaanpa aasinsillan yli ammatilliseen koulutukseen. Viime viikolla opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitteli uutta mallia ammatillisen koulutuksen toteuttamiseksi. Koulutussopimukseksi kutsutussa mallissa ammatin oppiminen tapahtuisi pelkästään työpaikalla, mutta oppisopimuksesta poiketen opiskelija olisi oppilaitoksen kirjoilla eikä siis oppisopimuksella oppivien tapaan saisi työstänsä palkkaa. Mallia perustellaan mm. maahanmuuttajien nopeammalla saattamisella työelämään, koska työpaikalla tapahtuva oppiminen on "hyvin käytännönläheistä" ja "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä". Lisäksi mainitaan myös opiskelijoiden parempi motivoituminen työpaikoilla.

Ehkä en vain ymmärrä tätä, koska minulla on sen aasinsillan alla kulkeva oja omia lehmiä väärällään. Olenhan ammattikoulun ope, ja huolissani omasta työpaikastani.

Työpaikalla tapahtuvassa oppimisessa on valtavasti hyvää. Esimerkiksi juuri tuo käytännönläheisyys, samoin moni todella motivoituu enemmän oikeiden töiden tekemisestä kuin luokassa "varastoon" oppimisesta. Saadaan kokemusta ja rutiinia ja opitaan niitä oikeilla työpaikoilla tarvittavia hommia. Mutta ihan pieni suomennos: kun koulutussopimus-malli on "oppisopimusta houkuttelevampi yrittäjien silmissä", se tarkoittaa että oppijalle ei siinä tarvitse maksaa palkkaa. Koulutussopimuksella ammattia oppiva on yritykselle ilmaista työvoimaa. Vastineeksi tästä työvoimasta yritys sitoutuu opettamaan oppijalle ammatin. Ihan takuulla tämä on parempi diili yrittäjälle kuin se, että maksaa oppisopimusajalta palkkaa, päästää välillä työntekijänsä teoriaopetukseen koululle ja vielä opettaa sen ammatin.

Osaaminenkaan ei synny hetkessä, vaan vaatii kypsyttelyä

Oppilaitoksellekin tämä on periaatteessa ihan jeppis diili. Oppija on työpaikalla eikä hänestä aiheudu oppilaitokselle esim. tila-, ruokailu- tai niitä opetuskustannuksia. Varmaan voi olla palkkalistoilla muutama henkilö, jotka käyvät työpaikoilla ohjaamassa että opitaan sovitussa aikataulussa ja oikeita juttuja sekä arvioimassa sitä syntynyttä osaamista. Ehkä oppilaitos saa sitten rahoitusta suoritettujen tutkintojen mukaan. Tälle ohjaajallehan tämä ei ole kovin edullinen diili, koska opettajien työmäärä romahtaisi oppijoiden siirtyessä sankoin joukoin työpaikoille. Tai voihan hän olla osan ajasta jossain oikeissa töissä.

Entä oppijan näkökulma? Kannatan ehdottomasti kevyitä, yksilöllisiä polkuja työelämään. Jos tästä tulee sellainen, ihanaa. Jatko-opintoihin tämä polku ei johda, muttei se ole ollenkaan kaikilla tavoitteenakaan. Tietyllä työpaikalla oppii sellaisen osan ammatista, jota sen firman töissä tarvitaan, mutta työpaikkaan johtavalla polulla tämä olisi tietysti ihan ok. Mutta hyi miten ammatillisen opettajan työ onkaan minua kyynistänyt! Heti tulee mieleen kysymys. Miksi työpaikka palkkaisi sen kouluttamansa opiskelijan, kun voi ottaa seuraavan tulokkaan "koulutussopimukselle"? Kun työssäoppijat ovat jo nytkin liian monelle yritykselle lähinnä ilmaista aputyövoimaa ja joustonvaraa.

Nyt tulee se kauan odotettu aasinsillan toinen pää. Siellä seisoo ihan tavallinen duunari. Hän on se, joka ne pullat paistaa muun työnsä ohella. Tietämättään, ehkä tahtomattaan hän on ammatillisen koulutuksen tulevaisuuden avain. Jonkinlainen vertaisopettaja. Hän ehkä hymyilee uudelle tulokkaalle, joka jakaa duunarin kanssa yhä raskaammaksi käyneen työtaakan ja helpottaa vähän kiirettä. Voi olla oikea työvoimapulakin, ja kokemattomammatkin työntekijät toivotetaan tervetulleiksi. Ehkä hän myös jakaa mielellään omaa osaamistaan. Moni on varmaan toiminutkin työpaikkaohjaajana tai ehkä oppinut oman ammattinsa oppisopimuksella.

Kun paistoin pullaa, en ohjannut opiskelijaa

Mutta en tiedä. Jos minun pitäisi tämän luontoalan opettajan/valmentajan työni ohella painaa vaikka safarioppaan duunia, jotenkin tuntuu, että toinen tai molemmat työt kärsisivät. Siinä ohjaamisessa ja kouluttamisessa on aika paljon työtä. Se vie aikaa, sitä pitää suunnitella, seurata ja kehittää. Se on välillä aika vaikeaakin. Siihen pitää pystyä sitoutumaan. Oppijan ammatillisen kasvun ja kehittymisen pitää olla opettajan ykköstavoite. Minua tämä arveluttaa. Mistä se duunari sen motivaation kaivaa, se, joka opettaa työtään samoja hommia ilmaiseksi   painavalle opiskelijalle?

Taidon opettaminen tai ammatillinen koulutus ei ole pullan paistamista. Tässä puhutaan ihmisistä, joilla on omat taustansa ja taipumuksensa sekä ennen kaikkea haaveensa ja tavoitteensa. Tietysti oppimisessakin on tiettyjä lainalaisuuksia. Kuten pullan synnyssä, pelkkä aineiden (teorian) mittaaminen kulhoon (päähän) ja vaivaaminen (harjoitustehtävät) ei riitä, tarvitaan myös kohotusaika (rutiinin syntyminen, harjaantuminen) ja vielä se paistaminen (tulikoe oikeissa töissä, oikeiden asiakkaiden parissa). Mutta tämä pulla (oppija) leipoo itse itsensä ja jopa päättää, mikä leivonnainen hänestä tulee. Jollain on hiiva (motivaatio ja draivi) omasta takaa, toisella ei. Ja sitä rataa. Ei näitä vertauksia jaksa enää kukaan. Se, joka oppimista tavalla tai toisella ohjaa, on melkoinen velho hallitessaan näin arvaamattoman prosessin. Ja vielä sen oman duuninsa.

Sellaista tässä vaan.