Hey hey, I saved the world today

"The good thing´s here to stay" laulaa Annie Lennox. Hyräilin joskus viime talvena aina otsikossa mainittua kappaletta kotimatkalla. Sen kummemmin sen sanomaa miettimättä. Pohtiessani omaa motivaatiotani tiimivalmentamiseen se loikkasi tajuntaani jostain takanurkasta : maailman pelastaminen.

Sekös se tässä onkin se voimakas virta kuohuvan pinnan alla, joka näyttää suuntaa ja vie mennessään? Katselin vanhoja lukioaikaisia kuviani ja muistin, miten tärkeältä silloin tuntui suuntautua tärkeään ammattiin. Olin monen vuoden ajan ajatellut eläinlääkärin uraa, mutta jossain vaiheessa kissojen kastroiminen ei enää tuntunutkaan riittävän tärkeältä työltä. Muistan, miltä tuntui saada "kutsumus". Kun kerran olen ihan kohtuullisen noheva ihminen ja pystyn monenlaiseen, on minulla velvollisuus käyttää kykyjäni hyvään. Lukion opinto-ohjaajasta huolimatta löysinkin mielestäni hyvän ratkaisun, ympäristönsuojelun opinnot yliopistossa. Mikäs sen vaikuttavampaa ja yleishyödyllisempää. Sinne päädyin.

Maailmanparantaja

Ympäristönsuojelutieteessä on vain se vika, ettei ympäristö sinänsä piittaa pätkääkään siitä, pelastuuko se. Ei se voi, koska se ei ole elävä. Eikä ole mitään tiettyä ympäristön tilaa, joka olisi jotenkin oikea. Välittääkö järvi siitä, rehevöityykö se? No ei rahtustakaan. Ihmisen näkökulmasta järven virkistyskäyttöarvo voi vähentyä tai vaikkapa lajistomuutokset saattavat tuottaa pettymyksen kalaverkon äärellä. Mutta umpeenkasvanut lintulutakko voi olla jostain näkökulmasta ihan mahtava. Entä sitten ympäristömuutosten vaikutukset ihmislajiin? Inhimillistä kärsimystähän niistä syntyy. Aavikoituminen, kemikalisoituminen, jäteongelmat, köyhyys ja kurjuus.. Kävi ilmi, että ympäristön suojeleminen onkin suurimmaksi osaksi ihmisten suojelemista - luonnon säilyttämistä sellaisena kuin me sen mieluiten haluamme tai ympäristön terveellisyyden ja turvallisuuden tavoittelua. Vaikka ympäristöongelmat ovatkin tukahduttavan hirveitä, hukkasin jossain vaiheessa oman johtolankani ympäristönsuojeluun.

Lumikenkäilykurssi hämeenlinnalaisille opettajille

Perheiden taiteellinen luontoretki Aulangolla

Yliopistosta menin valtionhallinnon harjoitteluun Hämeenlinnaan, jonne oltiin juuri perustamassa luontokoulua. Päädyin ympäristökasvatuksen pariin, kymmeneksi vuodeksi retkeilyttämään lapsiryhmiä luonnossa ja kouluttamaan ammattikasvattajia ympäristö- ja luontokasvattajiksi. Alussa minua vei halu vaikuttaa ympäristön tilaan. Itseltäni salaa ja vähitellen aloin korostaa yhä enemmän luonnossa olon ja luontoyhteyden myönteisiä vaikutuksia niihin ihmisiin, joita sinne vein. Näkökulma keikahti: minulle ei ollutkaan enää tärkeintä se, miten ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä vaan se, miten ympäristö vaikuttaa ihmisiin. Opin samalla olemaan ihmisten kanssa ja tulemaan ulos erakon kuorestani (joka olikin aina ollut paksu ja rapea), kiinnostumaan lapsista ja aikuisistakin. Minussa alkoi versoa ihmisten auttaja, toisten tukija.

Kun Salpauksessa avautui luonto- ja ympäristöalalle tuntiopettajan paikka, hain sitä aika raadollisista syistä. Lyhyempi työmatka, kivat loma-ajat, ehkä helpompi työ. Palkka laski ja iltatyöt romahtivat niskaan, mutta toisaalta työssä sain jotenkin unohtaa maailman pelastamisen ja kouluttaa oppilaita jonnekin epämääräisiin luontomatkailualan työtehtäviin, jossa heidän ei tarvitsisi mitään kovin ihmeellistä edes osata. Työstä sai tehdä itselle miellyttävää - opettajan vapaus sallii sellaiset ratkaisut, joiden kanssa on mukava itsekin elää. Vaikkeivät ne aina olisikaan ihan kirkkainta pedagogiikkaa. Kunhan opiskelijoille oli tarjolla puuhaa ja aikuista seuraa kaikille arkipäiville.

Opettajan työ oli kivaa, mutta kiva ei pidemmän päälle riitä. Ei ainakaan minulle. Minä haluan tehdä työtä, joka on minulle keskeistä elämän sisältöä. Vain sellainen työ on minulle tekemisen arvoista. Ilman sellaista työtä olen onneton, näivetyn, lamaannun, haalistun, tyhmistyn, masennun. Niin alkoi käydä minulle, ihan kivalle ammattikoulun opettajalle. Olin ahdistunut ja tuskastunut siihen, miten tehottomalta ja jotenkin ankealta ammattikoulussa opiskelu opettajan silmin vaikutti, vaikka kuinka leivoin banaanikakkuja ja omenapiirakkaa opiskelijoille ja pipotkin neuloin.

Eivät ne viihtyneet eivätkä kiinnostuneet. Tietysti moni viihtyi ihan hyvin ja ihan hienosti opinnot suoritti, mutta suorittamista se opiskelu nimen omaan oli. Tässä on sinulle kuule kolmen vuoden temppurata, sen kun kikkailet läpi, pääset vapaaksi. Tässä on sinulle kivat oppimateriaalit järjestykseen laitettuna, alapa nieleskellä ja näytössä sitten punnitaan, onko potilaan osaamispaino kivasti noussut tavoitteiden mukaisesti. Minusta alkoi tuntua, etten oikein yhtään tiedä, mitä teen ja ennen kaikkea miksi sitä teen. Kuin olisin juossut labyrintissa, josta ei ulospääsyä ole lainkaan. Enkä edes oikein tietäisi, miksi sinne ulos haluaisin.

Pitää olla valoa. Ja sen pitää olla niin voimakas, että siitä
melkein häikäistyy. Ja niin lämmittävä, ettei kivikossa kompastelu
haittaa

Tiimioppiminen tuli kohdalleni tosi hyvällä hetkellä. En tiedä, olisinko välttämättä enää opettajana, jos en olisi löytänyt tätä tapaa työskennellä. Eikä tässä ole kyse vain pedagogiikasta, vaan myös tavasta kokea oma työ ja elämä merkitykselliseksi, kehittymisen ja kasvun mahdollisuudesta, mielekkyyden löytymisestä. Yksi ensimmäisistä tiimioppimisen vaikutuksista, jonka huomasin itsessäni oli se, että minusta tuli taas fiksu. Olin valunut pitkään sellaista loivaa luiskaa pitkin kohti yhä heikompia ammatillisia suorituksia. Yhtäkkiä alkoi taas tuntua, että minulla on tärkeätä annettavaa. Ja että sen antaminen voi olla innostavaa. Jos pystyn välittämään tällaisen tunteen myös opiskelijoilleni, tämä on kaiken epävarmuuden, tuskan ja taistelun arvoista.

Minusta tuntuu, että olen tiimioppimisen kautta löytänyt opettamisen tai kouluttamisen ytiminen. Se on oppimisprosessin tukeminen. Siihen käytetään perinteisessä opetuksessa hirvittävän paljon energiaa mutta tehdään usein aivan täysin vääriä asioita. Esimerkiksi motivointi unohtuu usein täysin. Sen sijaan erilaisten prosessikaavioiden ja pakkokeinomenettelyjen suunnitteluun käytetään valtavasti aikaa. Luodaan koulutusprosesseja eikä kasvateta oppimisprosesseja. Koulut ovat kuin kammioita, jonne opiskelijat suljetaan ja jossa heitä altistetaan opetukselle ja harjoituksille kunnes oppi lopulta tarttuu heihin. Ehkä.

Itsekin olen tähän syyllistynyt, ja raskaasti. Alkuvuoteni opettajana olin hirveä substanssijuntta. Latasin kaiken tietämäni ja osaamani kovan luokan PowerPoint -esityksiin ja harjoitustehtäviin ja ammuin niillä opiskelijoita. Harmi että tuollaisen visuaalisen "ilotulituksen" (huomaa sarkasmi) voi väistää ihan vaikka torkkumalla. Kun huomasin, ettei oppi tartu, kuvittelin voivani korjata tilanteen ulkokohtaisella näpertelyllä. Katsotaan dokumentti ja syödään samalla popcornia, heh heh, niin voidaan kuvitella, että tämä on jotenkin kiinnostavaa, että me ikään kuin vapaaehtoisesti katsottaisiin tätä. Paistellaan välillä lettuja, että jaksetaan taas sietää luentoja. Väärin, Hanna, niin syvällisesti ja perusteellisesti väärin. Näin se pitäisi tehdä:

1. Etsi tekemisestäsi ydin, tämän kaiken touhuamisen tarkoitus
2. Korjaa se. Se ydin, timantti, merkityksen helmi.

Jos homma (koulutus) ei toimi, on ajanhukkaa hakea syytä tilannetekijöistä (on niinku pimeetä ja väsyttää, dataaminen yöllä on liian kivaa) tai etsiä selityksiä prosessin ulkopuolelta (opiskelija-aines on yhä heikompaa, yhteiskunta on hirmu epävarma ja öö meidän organisaatio on tiätsä niin kankea). Jos homma ei toimi, pitää korjata sen tiukka ydin. Tässä tapauksessa korjata se oppimisprosessi. Kun ydin toimii, se luo ympärilleen sellaisen voimakentän, ettei sivuseikoilla ole hirveästi merkitystä. Jos oppiminen on se, missä on imua ja joka luo ympärilleen leiskuvaa intoa, sen yhteydessä pystytään sietämään aika paljon kaikenlaista ei-niin-kivaa. Ja tämä on sitä, mitä minä haluan tehdä. Siitä tulee se minun työni mielekkyys.

Minä haluan pelastaa maailman tekemällä ammatillisesta koulutuksesta mielekästä ja vaikuttavaa. Samalla haluan auttaa siihen koulutukseen osallistuvia pelastamaan itsensä oppimalla johtamaan itseänsä ja kehittymällä uteliaiksi, aktiivisiksi oppijoiksi, joille mikä tahansa on mahdollista. Ja niillä banaanikakuilla pelastan sitten yksittäisiä päiviä. Piste.