Huonouden henkilöitymä

Uudella tavalla tekeminen ei totisesti ole helppoa.

Opettamisella ja kouluttamisella on monien vuosisatojen perinteet. Turun katedraalikoulusta se taisi Suomessa alkaa, joskus 1200 -luvulla kaiketi. Siinä edessä seisoi se eniten tietävä ja paukutti tietoa nulikoiden päihin. Siitä alkoi pitkä perinne, joka ajan virrassa hioutuneena jatkuu edelleen.

Mikäpä minä olen kyseenalaistamaan frontaaliopetuksen perinteen, joka on jatkunut Mikael Agricolan päivistä asti? Luennoivan opetuksen traditio on vahva ja raskas, ja jos siinä haasteita onkin, ne ovat ainakin tuttuja. Sitä toteuttaa valtava määrä kasvattajia, taitavia, osaavia, kokeneita ammattilaisia. Kuten jo heidän edeltäjänsä ties kuinka monessa polvessa. Näin vain kerta kaikkiaan tehdään. Se on toiminut jo satojen vuosien ajan. Ei pidä pyristellä vastaan.

Kun sitten kuitenkin, mielenhäiriössä tai ei, kokeilee tehdä asioita toisin, onkin äkkiä hyvin yksin. Onneksi nykyään ne muutamatkin samoin ajattelevat on helppo löytää esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Omassa työyhteisössä hullun tiedemiehen leiman saa kuitenkin hyvin äkkiä. Omituinen haihattelija, hippi, perinteiden romuttaja, piittaamaton, heitteillejättäjä, hurahtanut, osaamaton, löysäilijä, opiskelijoiden mielistelijä. Ei osaa pitää kuria. Ei osaa vaatia. Ei uskalla ottaa paikkaansa luokan edessä. Riittävän usein kun näitä kuulee (tai on lukevinaan rivien välistä), ei se ole ihme, jos alkaa itsekin uskoa.

Ollapa täydellinen

Hankalinta uuden tekemisessä on kuitenkin ehkä se, miten vahvasti uusi toimintatapa henkilöityy kokeilijaansa. Uuden menetelmän virheet ovat minun henkilökohtaisia virheitäni. Eivätkä edes minun vääriä tekojani, vaan oman persoonallisuuteni syvälle juurtuneita virheitä. Jos joku opiskelijoista ei sitoudu tai onnistu, se johtuu jollain tavalla minun epätäydellisyydestäni. Perinteisessä opetuksessa tämä koetaan herkemmin opiskelijasta itsestään johtuvaksi. Uuden kokeilijan oletetaan pystyvän supervoimillaan luomaan alusta asti lähes täydellisen systeemin, jossa epäonnistumisia ei tapahdu. Muuten ei pidä ruveta sorkkimaan vanhoja systeemejä.

Ehkä tässä piilee syy siihen, miksi moni innokas uudistaja uupuu ja luopuu ajatuksesta oman yhteisön sitkeän vastustuksen tai epäilyn edessä. Täydellisyyttä ei luoda tyhjästä. Eikä oikeasti mitenkään. On raskasta yrittää olla kärsivällinen ja rakentaa arvojensa ja visioidensa mukaista maailmaa puolustaessaan samalla sitä toisten epäilyltä. Epäily tarttuu.

Kylmä vesi ja rantakin kovin kivinen

On vaikeaa olla koko ajan henkilökohtaisesti vastuussa kaikista heikkouksista, jota valitussa toimintatavassa on. Samoin on oltava jatkuvasti varuillaan, etteivät ne omat, oikeat heikkoudet ja virheet ala leimata sitä toimintatapaa. Jos olen sitä ihmislajia, joka pystyy taikomaan paperit kadoksiin liikauttamatta lihastakaan, järjestelmällisyyden puutteesta tulee tiimioppimisen heikkous. Jos myöhästelen, tiimioppiminen ei opeta opiskelijoille työelämän pelisääntöjä.

Kun on jotain luonut tai kehittänyt, sen kanssa ollaan naimisissa hamaan loppuun asti. Ei ole perinnettä tai käytäntöä, jonka taakse piiloutua. Ei ole vakiintuneita toimintatapoja, joihin vedota. Ei ketään, jota syyttää. Ihan itse halusin näin tehdä. Itse sain valita, miten tämän toteutan. Ihan itse kannan myös vastuun.

Millä tätä kärvistelyä sitten jaksaa tai viitsii? Minulle on tärkeää, että prosessiin mahtuu myötämäkiä, saavutettuja vuorenhuippuja, hyviä takatuulia, suojaisia lahdelmia ja lupaavia auringonnousuja. Kaipa uuden tekemiseen aina kuuluu epäuskon, toivon ja riemun ainainen aaltoliike. Hyvistä hetkistä ja onnistumisista pitää muistaa pysähtyä nauttimaan ja palauttaa silloin mieleensä, miksi on tähänkin savottaan aikoinaan ryhtynyt.

Sillä jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana, on se suklaapytty maalareille. Taivaanrannan maalareille.